Nationalismi kantaa mukanaan synkkää perintöä viimeisten vuosisatojen sodista ja etnisistä vainoista. Silti länsimaisen demokratiat toimivat kansallisvaltiossa ja Suomessakin juhlitaan tänä vuonna 100-vuotista itsenäisyyttä kansakunnan tapoihin kuuluvalla hartaudella. Nationalismi on modernin aikakauden kameleontin kaltainen me-kertomus, jossa menneisyys määritellään aina uudestaan uusien sukupolvien myötä.

Viimeisten vuosien aikana nationalismi on saanut uutta sisältöä globalisaation vastustamisesta. Populismin nousu, Putin, sekä Brexit ja Trump ovat haastaneet kylmän sodan päättymisestä alkaneen sukupolven mittaisen liberaalin demokratian kehityksen. Useasti juuri nationalismi on nostettu käynnissä olevan vastaliikkeen selittäjäksi. On kuitenkin yksipuolista tyytyä nationalismin käsitteeseen sellaisenaan kehityksen selittäjänä.

Ranskan vallankumouksen myötä syntyneet kansalaisoikeudet mullistivat ihmisten järjestäytymisen perusteet. Vallan uudelleen järjestäminen ja yhteisön luominen rakennettiin kansalaisuuden ja demokratian varaan. Nationalismin tärkeimmäksi työkaluksi tuli luottamuksen rakentaminen. Benedict Anderson kuvasikin osuvasti nationalismin perustuvan kuviteltuihin yhteisöihin – oli luotava narratiivi, joka herätti luottamuksen ja yhteenkuuluvuuden tunteen erillään olevien paikallisyhteisöjen kesken, jotta ne pystyivät sitoutumaan yhteiseen demokraattiseen päätöksentekoon.

Nationalismin avulla perusteltiin niin verojen maksu kuin sosiaalisen tasa-arvon tavoite. Demokraattinen nationalismi onkin esimerkiksi pohjoismaisen hyvinvointimallin mahdollistaja.

Toiseuden ja konsensusajattelun nationalismi Suomessa

Merkittävin nationalismin polttoaine on historia, jolla voidaan rakentaa yhteisöä yhdistävä menneisyys. Yhteisen menneisyyskäsityksen perusteella sen jäsenillä on yhteinen kuvitelma tulevasta: odotushorisontti, joka loi luottamusta yhteisön jäsenten kesken. Parhaiten tarinaa ”meistä” rakennetaankin määrittelemällä ”toiseus”. Juuri tästä tavasta määrittää kansallinen narratiivi kehittyi 1900-luvun katastrofia selittävä nationalismi, jonka mukana koko käsite sai nykyisen toiseuteen ja väkivaltaan viittaavan leimansa.

Toiseuden määrittäminen oli Ranskan vallankumouksesta lähtien oleellinen nationalistista historiankirjoitusta, mistä klassisin esimerkki lienee Saksassa 1800-luvun lopulla muotoutunut romanttinen nationalismi. Romanttista nationalismia määritti paljon Hegelin filosofia, jossa yksilö oli yhteisönsä orgaaninen osa ja valtio enemmän kuin kansalaistensa summa. Yksilön kehitystä ohjasikin enemmän maailmanhenki kuin yksilön omat kokemukset. Kulttuurien kehitys kohti laajempaa tietoisuutta teki yhteisöt tietoisiksi historiallisesta erikoislaatuisuudestaan.

Vaikka Hegel tavoitteli maailmanhengellään enemmän kehityksen merkitystä ja jatkuvaa tiedon tavoittelua, maailmanhenki myös voimisti mielikuvia historiallista tehtäväänsä täyttävästä mystisestä kansasta, jonka jäsenten tuli täyttää heitä suurempaa tehtävää. Korkeimpana muotona pidettiin sankarikuolemaa Pro Patria.

Poliittisen historian professori Pauli Kettusen mukaan Suomessa hegeliläisyyttä edustaneen J.V. Snellmanin mukaan toiminta valtiossa oli kansakunnan edustamista, sen tahdon tuottamista ja toimeenpanemista – kansallishenkeä. Valtiollisen toiminnan aikaansaamat lait vastasivat kansalaisyhteiskunnassa ilmaantuviin tarpeisiin ja muuttivat kansalaisyhteiskunnassa tapahtuvaa toimintaa kaikille parempaan suuntaan varsinkin koulutuksen ja huolenpidon muodossa.

Snellmanin tulkintaa määritti vahvasti konsensus kansallishengen toteuttamisesta, joten Snellmanille valtio oli enemmän väline kuin sovittelun ja sopimisen tila. Kuten Kettunen on todennut politiikka onkin Suomessa edelleen snellmanilaista konsensushakuista kansallisten välttämättömyyksien epäpoliittista toteuttamista. Suomen historian tapahtumat ovat entisestään vahvistaneet tätä kokemusta kansallisen selviytymisen taistelusta, jossa sisäinen tahto, sisu, on ollut kantava voima. Konkreettisin esimerkki tästä on edelleenkin suomalaisten mielenmaisemaa määrittävä ”talvisodan henki”. Tämä edelleen varsin yksimielisesti hyväksytty monoliittinen menneisyyskäsitys selittää kuitenkin osaltaan suomalaisen yhteiskunnan resilienssiä, minkä merkitys nykyisenä informaatiovaikuttamisen aikana Suomen turvallisuuspolitiikassa on noussut arvoon arvaamattomaan.

Konsensushakuisuus korostuu erityisesti toiseuteen liittyvissä teemoissa kuten ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, jossa perusratkaisuista on vallinnut pitkälti poliittinen yksimielisyys. Yksimielisyyden jatkuvuutta politiikassa tuetaan ulko- ja turvallisuuspoliittisten selontekojen perinteellä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvät ristiriitaiset tilanteet ovatkin olleet aikalaisille liki traumaattisia, kuten esimerkiksi EU-jäsenyydestä käyty poliittinen kamppailu. Vastaava jännite vallitsee myös Suomen turvallisuuden kansainväliseen ulottuvuuteen liittyvässä keskustelussa, jossa mieluusti puhutaan omista kyvyistä selviytyä ja avunanto sekä avun vastaanottaminen herättävät skismaa.

Eliitin nationalismi ja pettymys kansaan

Modernin nationalismin ja kansallisvaltion rakentamisessa oli valtion virkamiehillä, papeilla ja opettajilla oleellinen asema kansan sivistämisessä ja me-kertomuksesta juurruttamisessa. Esimerkiksi suomalaisen kansanperinteen ja -luonteen määrittäminen Lönnrotin Kalevalan ja Topeliuksen kertomusten kautta oli oleellisessa osassa kansansivistämistä ja suomalaisuuden tarinan sanoittamista. Suomalaisuuden rakentamisessa eliitti koki kuitenkin kaksi ylhäältä rakennetulle nationalismille tyypillistä pettymystä.

Ensiksi suomalainen eliitti ajautui ensin sisäiseen kiistaan oikeasta kielestä rakentaa suomalaisuutta, mikä samalla loi suomalaisen puoluekentän. Tästä kehittyi nykyäänkin jatkuva poliittinen kamppailu siitä kuka saa johtaa suomalaista konsensusta. Sortovuosien vaikutuksesta suomalainen nationalismi sai yhä vahvemmin sisältönsä fennomaanisesta romanttisesta nationalismista. Kansanperinteet ja eepokset, kuten Lönnrotin Kalevala ja Topeliuksen kertomukset, rakensivat suomalaista kansallishenkeä ja kertomusta yhtenäisestä kansasta. Suomalaisuuden mieli ja kieli sai muotonsa ja vakiinnuttikin suomalaisen yhtenäiskulttuurin.

Toinen pettymys snellmanilaisen kansallishengen rakentamisessa oli eliitin vaikeus suhteuttaa toisiinsa kansakunnan idea ja elävä elämä. Länsi-Euroopan viimeinen nälänhätä Suomessa 1867-1868 paljasti eliitin pettymyksen kansaan, joka ei ollut koulutuksesta huolimatta kyntänyt oikein ja hylkäsi ravinnoksi kelpaavat oljet ja jäkälän. Suomen valtionvaraintoimikunnalla ei ollut selkeää poliittista tahtoa varautumiseen ja lainan ottamiseen ulkomaisen viljan hankkimista varten. Lisäksi ratkaisuksi nähtiin nälkää näkevien ihmisten kerääminen alueella yhteen rakennukseen, ”työhuoneeseen”, jossa heidän tarpeistaan ja sivistämisestä voitiin huolehtia. Tämä ratkaisu johti kuolleisuuden merkittävään kasvuun, kun heikolla ravinnolla olleiden ihmisten vatsat eivät kestäneet tarjottua korvikeruokaa ja ahtaissa tiloissa kulkutaudit levisivät tehokkaasti.

Sosiaalisen ja poliittisen yhteiskunnan yhteensovittaminen onkin ollut modernin nationalismin Akilleen kantapää, sillä varsinkin työväenluokan kysymys on näyttäytynyt kansallisen yhtenäisyyden haastajana. Suomalaisessa kontekstissa tämä eskaloitui vuosien 1916-17 elintarvikepulan myötä sisällissodaksi, jossa poliittinen terrori sai kansainvälisesti verrattuna erittäin rajut mittasuhteet. Valkoisen eliitin romanttisen nationalismin ja kansakunnan selviytymiskamppailun määrittämään suomalaisuuden tarinaan ei mahtunut se, miten sivistämisyrityksistä huolimatta kansa ja työväenluokka ei ymmärtänyt Suomen historiallista tehtävää.

Vaikka pettymys epäkelpoon kansaan purkautui kansalaisoikeuksien riistämisellä ja teloituksina, oli kaikkiaan 36 600 kuollutta suomalaista kuitenkin niin kova hinta, että yhteiskunnallinen sovinto voitti valkoisen Suomen epädemokraattiset suuntaukset. Lisäksi toisen maailmansodan loppuun mennessä Euroopan kokemukset romanttisesta nationalismista olivat todistaneet nationalismin vastakkainasettelua ja väkivaltaa ruokkivan puolen.

Kansan nationalismi ja pettymys eliittiin

Kylmän sodan päättyessä koettiin kansallisvaltioiden välisen kamppailun ja modernin ajan päättyvän liberaalin demokratian voittoon. Esimerkiksi brittiläinen historioitsija Eric Hobsbawn tulkitsi Hegeliä lainaten, että viisautta tuova Minervan pöllö nousee nyt siivilleen iltahämärissä ja että nationalismin ja kansallisvaltioiden aikakausi painuu mailleen – vaikkakin jo samaan aikaan Jugoslavian hajoamissodat olivat alkaneet.

Vapauden ja liberaalin demokratian voitontunteen ohessa myös globalisaation retoriikka yleistyi ja käsite politisoitui. Keskustelu siirtyi kansallisvaltion rajat ylittäviin ilmiöihin, joista selkeimpänä on ollut globaali markkinatalous. Demokraattisen nationalismin syrjäytti kilpailukykynationalismi, joka on pitänyt yllä nationalismin diskurssia. Tälle diskurssille on olennaista tehokkuuden kaipuu, joka määrittää kansan arvon. ”Talvisodan henki” ja sisu säilyivät osana suomalaista kansallisen kamppailun kertomusta, mutta uusi sukupolvi antoi niille uudenlaisen sisällön. Nokia, suomalainen paperi ja Pisa-tutkimukset syrjäyttivät Topeliuksen Maamme-kirjan.

Globalisaatio ei ole syrjäyttänyt nationalismia, vaan se antoi uudelle sukupolvelle viitekehyksen, johon nationalistinen retoriikka sopeutui. Kilpailuun perustuva retoriikka muodostaa kuitenkin jakoja voittajiin ja häviäjiin sekä niihin, jotka eivät pysty edes osallistumaan. Näin globalisaatio toimii valtion sisältä käsin demokraattista nationalismia vastaan. Pettymys omiin mahdollisuuksiin ja kansainväliseen kilpailuun on ruokkinut populismia sekä korostanut vihamielistä toiseuskuvaa, jonka kohteeksi on otettu maahanmuuttajat. Tähän liittyy usein hyvinvointivaltion kuviteltua kulta-aikaa kaipaava nostalgia.

Populistien käyttämä kansa-retoriikka on keino irtaantua talouseliitin kilpailukykynationalismista ja voimaannuttaa – ainakin hetkellisesti – niitä, jotka eivät koe lukeutuvansa globaalin markkinatalouden voittajiin. Jollei tyytymättömyyttä tuottavia rakenteita tunnisteta, alkaa politiikka myötäillä ja vahvistamaa populismia. Tästä kehityskulusta yhtenä esimerkkinä on Brexit.

Kansallinen nostalgia ja tulevaisuuden nationalismi

Heikki Aittokosken Kuolemantanssi-kirjassa tavataan tavallisia eurooppalaisia ihmisiä ja tutustutaan heidän ajatuksiinsa. Aittokoski puhuu terveen isänmaallisuuden puolesta, jolla voimme käydä kiihkonationalismia vastaan, johon myös entinen pääministeri Alexander Stubb innolla yhtyi. Nationalismin erottelu huonoksi nationalismiksi ja hyväksi isänmaallisuudeksi, on kuitenkin vain saman ilmiön sisäistä keskustelua, jossa me-puhe politisoidaan. Ongelman ratkaisemiseksi olisi tärkeämpää puhua siitä, miten kansallinen me kohtaa globaalit ongelmat. Nämä ilmiöt ovat ylirajallisia ja kansallisvaltion on haastavaa reagoida niihin.

Menneisyyskokemus ja siitä johdettu odotushorisontti on luontainen tapa hahmottaa ympäristöä ja muutosta. Nationalismi tuleekin säilymään keskeisenä keinona hahmottaa yhteisöjä ja niiden tulevaisuutta niin kauan kuin kansallisvaltiot ovat tapamme järjestää maailma. Avaintekijäksi nousee se, minkälaisia merkityksiä annamme yhteiselle menneisyyskokemukselle. Nationalismin voimavara onkin nostalgia.

Se miten puramme nostalgian ylläpitämiä arvoja, on paras tapa kohdata Brexit- ja Trump-ilmiön nostalgia. Demokraattisen nationalismin puolustukseksi kilpailukykynationalismin rinnalle on tuotava vahvemmin puhe arvoista, sekä tulevaisuuden haasteiden pohdinta ilman nostalgisia menneisyyskuvia. Globaalissa maailmassa kompromissit voivatkin olla konsensusta tehokkaampi tapa rakentaa luottamusta yhteisöjen välillä nopeiden ja monimutkaisten haasteiden edessä.