Lähes viittätuhatta todistajaa kuullut Jugoslavia-tuomioistuin dokumentoi sotarikoksia historiallisella tarkkuudella, mutta jättää jälkeensä kiistellyn perinnön. Selitystä sille, miksi ihmiset Balkanilla yhä kiistävät sotarikokset, on etsittävä psykologiasta, politiikasta sekä niiden yhtymäkohdista.

Sotarikoksista tuomitun bosnialaisen kroaattikenraalin Slobodan Praljakin itsemurha suorassa tv-lähetyksessä marraskuussa jätti varjoonsa kansainvälisen oikeuden merkittävän virstanpylvään.

Yhdistyneiden kansakuntien alaisuudessa toiminut Jugoslavia-tuomioistuin sulki lopullisesti ovensa vuoden 2017 lopussa päättäen 24 vuotta kestäneen kansainvälisen yrityksen jakaa oikeutta läpi 1990-luvun jatkuneen konfliktin uhreille.

Jugoslavia-tuomioistuin tuomitsi 90 henkilöä, mikä on murto-osa sotarikoksiin syyllistyneistä ihmisistä entisessä Jugoslaviassa. Tuomioistuimen lopetettua toimintansa vastuu yli 130,000 uhria vaatineiden sotien rikosten käsittelystä on Balkanin maiden omien tuomioistuinten harteilla, vaikka paikoin oikeusjärjestelmässä ja tuomioistuinten riippumattomuudessa on vakavia puutteita.

Ihmiset ovat yhä haluttomia käymään avointa keskustelua sotarikoksista Balkanilla. Haluttomuutta käsitellä sodan kauheuksia on tutkinut sosiologi Stanley Cohen, joka kirjoitti vuonna 2001, että ”itsepetos on tiedostamaton puolustusmekanismi todellisuuden aiheuttamien syyllisyyden, ahdistuneisuuden sekä muiden vaikeiden tunteiden käsittelemiseksi.”

Syyllisyyden tunteen välttämiseksi monet kiistävät oman kansansa osallisuuden sotarikoksiin ja toivovat pikaista päätöstä oikeusjutuille. 50 prosenttia serbialaisista katsoi vuonna 2011, ettei sotarikosten käsittelyä oikeudessa kannata jatkaa Jugoslavia-tuomioistuimen jälkeen.

Entisen Jugoslavian maissa ihmisten voimakkaat tunteet ja mielipiteet oman kansan syyttömyydestä ja vastaavasti muiden kansojen syyllisyydestä sekoittuvat keskeisellä tavalla kansallismieliseen politiikkaan, joka ohjaa julkista keskustelua sotarikoksista Serbiassa, Kroatiassa, Kosovossa sekä Bosnia ja Hertsegovinassa.

Kansallismieliset puolueet, kuten Serbian valtapuolue SNS, manipuloivat uhrikertomuksia puolueellisen median avulla, mikä vaikeuttaa sotarikosten oikeuskäsittelyä. Vuodesta 2003 toiminut sotarikosten syyttäjälaitos Serbiassa kärsii tehottomuudesta sekä SNS-valtapuolueen painostuksesta. Myös muut alueen johtajat osallistuvat sotarikosten vähättelyyn.

Kroatian pääministeri Andrej Plenkovićin johtama konservatiivipuolue HDZ kiistää Kroatian valtion osallistuneen 1990-luvun sotatoimiin Bosnia ja Hertsegovinassa. Plenković sanoi Praljakin kohtalon sekä neljän muun kroaattikenraalin saamien tuomioiden olevan syvä epäoikeudenmukaisuus kaikkia kroaatteja kohtaan.

Myös monet poliittisesti vaikutusvaltaiset uskonnolliset johtajat kiistävät sotarikokset. Viime marraskuussa Serbian ortodoksisen kirkon patriarkka Irinej sanoi Srebrenican kansanmurhasta marraskuussa tuomitun bosnialaisen serbikenraalin Ratko Mladićin kohtalon olevan paholaisen, eli serbivastaisten länsimaiden, syytä.

Sotarikosten kiistäminen suojaa henkilökohtaista ja kansallista itsetuntoa  

Ratko Mladićin tuomion jälkeen BalkanInsight –verkkojulkaisu haastatteli ihmisiä serbienemmistöisessä Itä-Sarajevossa. Julkaistulla videolla (englanninkielinen tekstitys) haastateltava toisensa jälkeen kuvailee elinkautiseen tuomittua Mladićia kansallissankariksi ja serbivastaisen kansainvälisen yhteisön uhriksi.

Haastatteluissa esitetyt mielipiteet heijastelevat asenteita myös laajemmin. Vuonna 2011 Serbiassa tehty mielipidetutkimus selvitti, että 40 prosenttia vastaajista näki Jugoslavia-tuomioistuimen ensisijaisen tavoitteen olevan serbien syyllistäminen. Vain 23 prosenttia uskoi Mladićin syyllistyneen sotarikoksiin.

Selitystä sille, miksi tavalliset ihmiset Balkanilla yli valtiorajojen sekä kansallisten ja uskonnollisten rajalinjojen kiivaasti kiistävät yli kaksi vuosikymmentä sitten tapahtuneet sotarikokset, on etsittävä sosiaalipsykologiasta, politiikasta sekä niiden yhtymäkohdista.

Ihmiset kiistävät sotarikokset ennen kaikkea välttääkseen niiden aiheuttaman syyllisyyden tunteen.  Tämä koskettaa suoraan sotarikoksiin syyllistyneitä henkilöitä, mutta pätee myös ihmisiin, joiden lähipiirissä on väkivallantekoihin osallistuneita henkilöitä. Tavalliset Ihmiset kokevat syyllisyyttä myös kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen vuoksi.

Moni serbitasavaltaan, Serbian valtioon tai Serbian kansaan vahvasti identifioituva ihminen kokee, että syyte Ratko Mladićia vastaan oli syyte kaikkia serbejä vastaan. Samasta syystä tuomio kansanmurhasta on kuin koko Serbian kansa olisi tuomiolla maailman edessä.  

Jotta itsepetoksella olisi perusta, ihmiset hakevat vaihtoehtoisia selityksiä historian tapahtumille. Yhtä niistä edustaa toimittaja Ljiljana Bulatovićin viime vuonna julkaistu kirja, jonka nimi ei jätä lukijaa arvailujen varaan: ’Srebrenica – Valhe ja petokset Serbian kansalle’ (Srebrenica – Laž i podvala srpskom narodu).

Bosnian serbitasavallassa ja Serbiassa ei ole lainkaan epätavallista tavata ihmisiä, jotka uskovat, että länsivallat lavastivat Srebrenican kansanmurhan ja että sen muistomerkin ympärille haudatut ruumiit ovat peräisin toisen maailmansodan joukkohaudoista.

Salaliittoteorioita useammin ihmiset kuitenkin tukeutuvat lähihistorian relativisointiin. ”Kaikki osapuolet syyllistyivät rikoksiin” on lause, jonka kuulee usein Serbiassa, kun keskustelu siirtyy Bosnian konfliktiin.

Vaikka konfliktien kaikki osapuolet tekivät sotarikoksia, relativistit kieltäytyvät tarkoituksella näkemästä eroa esimerkiksi serbiarmeijan toteuttaman kansanmurhan ja Bosnia ja Hertsegovinan armeijan Srebrenicaa ympäröiviin serbikyliin tekemien hyökkäysten välillä.

Politiikka määrittää keskustelua sotarikoksista

Monilla Balkanin johtajilla on henkilökohtaisia tai poliittisia siteitä Jugoslavian hajoamissotiin, mikä on hyvä syy olla penkomatta menneisyyttä liikaa. Esimerkiksi Serbian presidentti ja SNS-hallituspuolueen puheenjohtaja Aleksander Vučić oli viestintäministeri Slobodan Miloševićin valtakauden lopussa 1990-luvun päättyessä.

Tällöin Vučić laati medialain, joka rajoitti lehdistön vapautta kritisoida hallituksen senhetkisiä sotatoimia Kosovossa. Jo Bosnian sodan aikana vuonna 1995 hän julisti armeijan tappavan sata muslimia jokaista kuollutta serbiä kohtaan. Se osaltaan selittää, miksi Vučić nyt kehottaa serbialaisia olla ”tukehtumatta menneisyyden kyyneliin” ja katsomaan sen sijaan tulevaisuuteen.

Kroatian pääministeri Andrej Plenković ja presidentti Kolinda Grabar-Kitarović kuuluvat Kroatian sodanaikaisen johtajan Franjo Tuđmanin perustamaan nationalistiseen HDZ puolueeseen, joka seisoi Bosnian kroaattiarmeijan HVO:n takana Bosnian konfliktissa.

Bosnia ja Hertsegovinan bosniakkipresidentti (Bosniassa on kolme presidenttiä) on Bakir Izetbegović, jonka isä Alija Izetbegović oli vuonna 1992 itsenäiseksi julistautuneen maan presidentti ja armeijan ylin johtaja sodan aikana. Kosovon presidentti Hashim Thaçi oli yksi Kosovon vapautusarmeijan johtajista 1990-luvun lopulla. Bosnian serbitasavallan presidentti Milorad Dodik puolestaan tunnetaan lempinimestä Mile Ronhill, jonka hän ansaitsi savukkeiden salakuljettajana Bosnian sodassa.

Toisekseen, kansallismieliset poliitikot käyttävät hyväkseen heikkoa kansallista itsetuntoa sekä ihmisten pelkoa tulla kansallisuutensa kautta leimatuiksi sotarikoksista. Sotarikokset kieltämällä, niitä vähättelemällä tai anteeksipyytelyt välttämällä poliitikot esiintyvät kansallisen edun puolustajina.

Myös saavutetuista eduista kiinnipitäminen vaikuttaa sotarikosten kieltämiseen. Jos serbijohtajat tunnustaisivat serbiarmeijan toteuttaneen etnisen puhdistuksen Bosnia ja Hertsegovinan itäosissa, he samalla kyseenalaistaisivat autonomisen Serbitasavallan oikeutuksen olla olemassa. Serbitasavallan rajat käytännössä merkkaavat aluetta, jonka sisällä bosniakit ja kroaatit häädettiin kodeistaan tai surmattiin.

Kolmanneksi, politiikka Balkanilla on esimerkki ”uhriudella kilvoittelusta’” (competitive victimhood), mikä toteutuu sekä yksilötasolla että kansojen välillä. Konflikteissa kärsineet ihmiset usein pyrkivät korostamaan uhriuttaan, sillä uhrin leima voi oikeuttaa yksilön taloudellisiin korvauksiin sekä moraaliseen ylemmyydentunteeseen.

Konflikteissa ihmiset korostavat oman kansansa ja vähättelevät muiden osapuolten kärsimyksiä sodassa. Kuten eräs tutkijaryhmä on tiivistänyt: ”Se osapuoli, joka voittaa tämän kilpailun, on oikeutettu kansainväliseen tukeen ja usein myös taloudelliseen apuun, sillä kansainvälinen yhteisö tapaa auttaa ryhmiä, jotka nähdään uhreina.”

Kansallismieliset poliitikot käyttävät tilannetta sekä oman että puolueensa aseman vahvistamiseksi. Kansallisten uhrausten korostaminen on keino siirtää huomio epämukavista poliittista kysymyksistä, kuten puolue-eliitin korruptiosta ja lahjuksista, kansaa yhdistäviin teemoihin ja ulkoisiin identiteettiuhkiin.

Erityisesti Serbiassa valtamedia ja kansallismielisiä valtapuolueita tukevat iltapäivälehdet osallistuvat uhrikuvan luomiseen. Esimerkiksi vuonna 2015 lähes kaikki Serbian päivälehdet julkaisivat dramaattisen mustavalkoisen etusivun Operaatio Myrskyn 20-vuotispäivänä. Myrsky oli Kroatian sotilasoperaatio vuonna 1995. Sen seurauksena 200 000 etnistä serbiä jätti kotinsa Kroatiassa.

Informer –iltapäivälehden etusivun otsikko muistopäivänä oli ”Uštasat juhlivat serbien teurastusta.” Uštasalla tarkoitetaan Kroatian kansallissosialistista hallitusta toisessa maailmansodassa, mutta sana teki paluun 1990-luvulla, jolloin sitä käytettiin halventavana nimenä kaikkia kroaatteja vastaan.

Balkanilla valtamedia ei täytä journalistisia velvollisuuksiaan eikä osallistu monipuoliseen ja kriittiseen keskusteluun sotarikoksista, eikä koulujärjestelmä Balkanin maissa kannusta kriittiseen ajatteluun tai lähimenneisyyden avoimeen käsittelyyn. Sellaisissa olosuhteissa kansallismielisten poliitikkojen on helppo levittää yksipuolista kuvaa sotarikoksista.

Vaikka lukuisat rohkeat kansalaisjärjestöt ja -liikkeet, kuten Women in Black (Žene u crnom) Serbiassa ja (Un)marked Sites of Suffering (Neobilježena mjesta stradanja) Bosnia ja Hertsegovinassa, ajavat avointa menneisyyden käsittelyä ja sotarikosten tunnustamista, ne ovat yhä tiukasti julkisen keskustelun marginaalissa. Kysymysten tuominen valtavirtaan puolestaan kohtaa jyrkkää vastustusta kansallismielisiltä poliitikoilta.

Itsepetoksen hinta

Historiallinen revisionismi ei ole Balkanin erityispiirre. Esimerkiksi 150 vuotta sisällissodan jälkeen Yhdysvaltojen etelävalloissa enemmistö ihmisistä ei allekirjoita historioitsijoiden yleisesti hyväksymää selitystä, jonka mukaan etelävaltojen halu pitää kiinni orjuudesta oli sodan ensisijainen syy. Turkissa vain 9 prosenttia kansalaisista toivoo hallituksen tunnustavan vuoden 1915 armenialaisten kansanmurhan.

Länsi-Balkanin maista tekee erityisen itsepetoksen hinta, joka jää kansalaisten maksettavaksi. Sotarikosten käsittelemättä jättäminen Balkanilla vaikuttaa sekä suorasti että epäsuorasti maiden poliittisiin ja taloudellisiin tulevaisuusnäkymiin. Lukuun ottamatta Sloveniaa ja Kroatiaa, entisen Jugoslavian maat tavoittelevat EU-jäsenyyttä, joka ainakin Bosnia ja Hertsegovinan ja Kosovon kohdalla on vielä kaukana tulevaisuudessa.

Kaikki Balkanin maat suhtautuivat aluksi varauksella EU-jäsenyysneuvotteluiden ehtoon, joka velvoitti valtiot tekemään yhteistyötä Jugoslavia-tuomioistuimen kanssa. Balkanin maat täyttivät lopulta yhteistyöehdon, vaikkakin haluttomasti, ja esimerkiksi Ratko Mladićin ja Radovan Karadžićin vuodet pakosalla Serbian poliisin silmien alla pitkittivät jäsenyysneuvotteluiden alkamista Serbiassa.

Haluttomuus kohdata sotarikokset vaikuttaa kuitenkin yhä maiden toiveisiin liittyä Euroopan unioniin. EU on vaatinut muun muassa Serbian ja Kroatian yhteistyötä sotarikoksien selvittämisessä, mikä on osoittautunut haasteelliseksi. Kroatia on vaatinut Serbiaa muuttamaan lainsäädäntöä, joka mahdollistaa Kroatian kansalaisten syyttämisen sotarikoksista serbialaisissa tuomioistuimissa. Mikäli näitä vaatimuksia ei kuunnella, EU:hun kuuluva Kroatia voi pahimmassa tapauksessa käyttää veto-oikeuttaan Serbian jäsenyyden hidastamiseksi.

Edelläkin käsitelty haluttomuus tehdä vaikeita poliittisia uudistuksia näkyy myös Bosnia ja Hertsegovinassa, jossa konfliktin muistojen varaan rakentuva poliittinen strategia on pitänyt muuten  poliittisesti kykenemättömän ja korruptoituneen eliitin vallassa yli 20 vuotta. Monumentteja on helpompi ja halvempi rakentaa kuin autoteitä, minkä vuoksi Bosnia ja Hertsegovinassa on tuhansia sotamuistomerkkejä ja vain kaksi moottoritietä.

Käsittelemätön menneisyys heijastuu negatiivisella tavalla myös nuoriin. Sotien jälkeen Bosnia ja Hertsegovinassa, Serbiassa ja Kosovossa on aikuistunut kokonainen sukupolvi ihmisiä, jotka uskovat syvästi oman kansansa eksklusiiviseen uhrikertomukseen. Sen sijaan kymmenet tuhannet koulutetut nuoret, jotka kaipaavat tavallista elämää ja meritokraattisia työmahdollisuuksia, muuttavat joka vuosi Keski- ja Pohjois-Eurooppaan.

Tilanne Balkanin maissa on vaikea muttei toivoton. Euroopan unionin johto antoi viime syksynä merkkejä halusta tiivistää yhteistyötä Balkanilla. Helmikuun alussa Euroopan komissio vahvisti Kroatian liittymisen jälkeen horjunutta sitoumustaan integroida Balkanin maat huomiinsa.

Konkreettinen sitoumus EU-komissiolta ei yksin muuta sitä, miten puolueet harjoittavat politiikkaa Balkanilla, mutta se luo painetta ajaa läpi poliittisia muutoksia ja siirtyä eteenpäin nationalistisesta diskurssista.  

EU-jäsenyys ei kuitenkaan ole päätepiste Balkanin maiden sisäisille ja välisille kiistoille. Jäsenyysneuvotteluiden aikana Jugoslavia-tuomioistuimen kanssa laajalti yhteistyötä tehnyt ja sotarikoksia avoimemmin käsitellyt Kroatia liittyi Euroopan unioniin 2013. Jäsenyyden ollessa turvattu, useita vuosia hiljaiseloa viettänyt Kroatian äärioikeisto sekä nationalistien ääniä hamuava HDZ puolue alkoivat kiristää äänenpainoja. Se näkyy revisionismina, sotarikollisten julkisena kunnioittamisena, sekä suhteiden kiristymisenä Serbian kanssa.

Uskottava tulevaisuuskuva osana Euroopan unionia on tärkeä askel kohti sotarikosten käsittelyn normalisoitumista. Sen lisäksi vaaditaan kansalaisten aitoa halua osallistua julkiseen keskusteluun sekä ratkaiseva määrä poliittista tahtoa. Jos ja kun ne löytyvät, Kaakkois-Euroopan tulevaisuus alkaa näyttää toiveikkaalta.