Otto Europaeus on valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta. Hän on työskennellyt Kelan kansainvälisten asioiden keskuksessa, ja asunut työn ja opintojen puolesta Irlannissa, Turkissa ja Alankomaissa.

Äärioikeistolaiset puolueet ovat saavuttaneet merkittäviä vaalivoittoja monissa EU:n jäsenmaissa viime vuosina. Se ei kerro ohimenevästä populismin huumasta, vaan eurooppalaisen politiikan paluusta sen kansallisvaltiota ja arvokonservatismia korostaville juurille.

Itävallassa tehtiin syyskuun lopussa vaalihistoriaa, kun äärioikeistolainen ja EU-kielteinen FPÖ voitti maan parlamenttivaalit ensi kertaa. Osa on kutsunut puoluetta suoraan uusnatsistiseksi sen natsitaustaisten perustajien vuoksi toisen maailmansodan jälkimainingeissa, ja Itävallan muut puolueet ovat ilmaisseet lähes täydellisen haluttomuutensa tehdä yhteistyötä puolueen kanssa uuden hallituksen muodostamiseksi, johtuen pitkälti puolueen Kremliä avoimesti myötäilevästä linjasta.

FPÖ ei pintapuolisesti eroa juuri monestakaan eurooppalaisesta äärioikeistolaisesta puolueesta. Se vastustaa EU:ta, maahanmuuttoa, seksuaalivähemmistöjä, ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, Ukrainan tukemista sen sodassa Venäjää vastaan, kritisoi valtionmediaa ja haikailee epämääräisiin ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Puolueen johtaja Herbert Kickl on myös sanonut pitävänsä Unkarin pääministeriä Viktor Orbánia esikuvanaan.

Vaikka uutta Itävalta-Unkaria ei kannata ihan vielä odottaa, niin Kickl ei ole suinkaan ainoa eurooppalainen poliitikko, jonka katse on kääntynyt EU:n aidan yli Unkarin vihreille ruohoniityille. Noin vuotta aikaisemmin Slovakiassa päädyttiin samanlaiseen vaalitulokseen, kun vasemmistolaisesta mutta yhtä lailla EU-kriittisestä ja arvokonservatiivisesta Robert Ficosta tuli maan pääministeri. Orbánin, Ficon ja Kicklin muodostama kolmen kopla tuleekin jatkossa varmasti tuottamaan paljon harmaita hiuksia Brysselissä.

Vastaavanlaista kehitystä on nähty myös muualla Euroopassa viime vuosina. Muun muassa Alankomaissa islamofoobisen ”räyhäpopulisti” Geert Wildersin PVV-puolue voitti parlamenttivaalit viime syksyllä, vaikka Wilders itse ei yltänytkään pääministeriksi poliittisen tuen puutteen vuoksi. Vain muutamaa viikkoa ennen Itävallan vaaleja äärioikeistolainen ja avoimen venäjämielinen AfD-puolue kiisi murskavoittoon Saksan Thüringenin osavaltion vaaleissa. Ja tätä kaikkea ennen britit ehtivät jo julistaa uuden ”erinomaisen eristäytymisen” aikakauden alkaneeksi Brexitin myötä.

Populistista on tullut enemmänkin sana, jolla nopeasti suosiota saaneita äärioikeistolaispuolueita leimataan tunkeutujiksi vakiintuneille poliittisille kentille ja päiväpolitiikkaa osaamattomiksi nousukkaiksi.

Klikkaa twiitataksesi.

Monesti äärioikeistolaiset puolueet perustelevat näkemyksiään ennen kaikkea kansallisella itsemääräämisoikeudella. Heille politiikka on yhtälö, missä inflaatio, talouskasvua rajoittavat EU:n asetukset ja ilmastotoimet, sosiaalitukia loisivat maahanmuuttajat ja moraalinen velvoite Ukrainan sotilaallisesta auttamisesta halutaan karsia minimiin, jotta valtion käyttöön vapautuu mahdollisimman paljon rahaa ja resursseja omista kansalaisista huolehtimiseen. Sanoma vetoaa etenkin nuoriin, joille on vaikeiden työmarkkinoiden, nousevien elinkustannusten ja asuntopulan myötä valjennut, etteivät he koskaan saisi elää yhtä hyvätuloista elämää kuin omat vanhempansa.

Erityisesti maahanmuuttokysymys on korostunut Euroopassa vuoden 2015 Syyrian pakolaiskriisin jälkeen, ja eurooppalaisten asenteet maahanmuuttoa kohtaan ovat tiukentuneet rajusti. EU:n toiminnassa usein korostuva halu puolustaa maailmalla liberaaleja arvoja ja ihmisoikeuksia onkin mennyt jo pahasti ristiin sen lukuisten jäsenmaiden tavassa kohdella siirtolaisia. Ulkopuoliset eivät enää ole yhtä tervetulleita Eurooppaan, ja erityisesti muslimit ovat saaneet kokea tämän. Näkemykset heijastelevat ennen kaikkea perieurooppalaista näkemystä siitä, että kullakin kansalla on oltava oma, tiukasti rajattu kansallisvaltionsa, jossa selkeä enemmistö kansasta edustaa etnisesti, kielellisesti ja uskonnollisesti homogeenistä harmaata massaa.

Populisteja vai pioneereja

Monesti äärioikeistolaispuolueita kutsutaan populisteiksi, etenkin vakiintuneessa mediassa, mutta ne eivät ole synonyymeja, eivätkä kaikki istu populistikategoriaan saumattomasti. Toki äärioikeistolaispuolueet käyttävät populistisia taktiikoita haaliakseen ääniä, esimerkiksi keskittyessään paisuvista sosiaalietuuskuluista puhuttaessa pelkästään maahanmuuttajiin vaikutukseen vanhenevan kantaväestön terveydenhoitokustannusten sijasta. Eurooppalainen politiikka on kuitenkin suunnannut jo sen verran pitkään ja päättäväisesti oikealle, että kehitystä ei voi enää kuitata pelkällä ohimenevällä kansanhurmoksella muutamassa EU:n jäsenvaltiossa. Populistista on tullut enemmänkin sana, jolla nopeasti suosiota saaneita äärioikeistolaispuolueita leimataan tunkeutujiksi vakiintuneille poliittisille kentille ja päiväpolitiikkaa osaamattomiksi nousukkaiksi.

Samalla ei ole mitenkään tavatonta, että jokin poliittinen näkemys nousee lyhyessä ajassa hyvin suosituksi, kuten liberalismi Ranskan vallankumouksessa, kommunismi Venäjällä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, tai fasismi maailmansotien välisessä Saksassa. Demokratian inhottava sisäänrakennettu kirous onkin se, että kaikkia puolueita ja niiden näkemyksiä on kuunneltava, vaikka kokisi ne kuinka oudoiksi, vastenmielisiksi tai perustavanlaatuisesti vääriksi.

Toisaalta tunteilla mässäilevällä medialla, salaliittoteorioilla ja Venäjän masinoimilla disinformaatiokampanjoilla on ollut vaikutuksensa etenkin Ukrainan sotaan liittyvissä näkemyksissä, kuten Slovakian vaaleissa todettiin. Nämä tekijät eivät kuitenkaan olisi lainkaan niin vaikutusvaltaisia, elleivät ne vetoaisi jo olemassa oleviin kriittisiin asenteisiin EU:ta ja ylikansallista yhteistyötä kohtaan.

Demokratian inhottava sisäänrakennettu kirous onkin se, että kaikkia puolueita ja niiden näkemyksiä on kuunneltava, vaikka kokisi ne kuinka oudoiksi, vastenmielisiksi tai perustavanlaatuisesti vääriksi.

Klikkaa twiitataksesi.

Siten ”äärioikeistopopulismin” nousussa ei ole mitään populistista. Äärioikeistolaisen ajattelun nousu kertoo yksinkertaisesti Euroopan muuttuvasta poliittisesta ilmapiiristä, missä Euroopalle ominaisemmat, arvokonservatiiviset näkemykset kansallisvaltion keskeisyydestä ja itsemääräämisoikeudesta tekevät paluuta politiikan valtavirtaan. Ne valtaavat alaa Euroopan poliittiseen historiaan yhteensopimattomalta sääntöpohjaiselta maailmanjärjestykseltä, mitä EU niin räikeästi edustaa.

Edellinen väite saattaa särähtää omituiselta: EU:n olemassaolohan on keskeinen osa koko modernia Eurooppaa ja sen toimintaa. On vaikea kuvitella EU:n edustavan epäeurooppalaisia arvoja.

EU on kuitenkin vasta nuori ja täysin uudenlainen poliittinen kokeilu, joka rakennettiin Yhdysvalloista tuoduille arvoille toisen maailmansodan jälkeisessä ilmapiirissä. EU:n edustamat pyrkimykset yleispätevän eurooppalaisen politiikan toteuttamiseksi ja jaetun eurooppalaisen identiteetin etsimiseksi ovat koko olemassaolonsa aikana, sen monissa eri muodoissa, taistelleet Euroopan natiivia poliittista perintöä vastaan.

Juuri tästä syystä pienestä Unkarista ja sen pääministeri Viktor Orbánista uutisoidaan niin paljon. Unkari on Orbánin pääministerikaudella mennyt jo pitkään EU:n aatteellista valtavirtaa vastaan, sillä Unkarissa kansallista itsemääräämisoikeutta ja arvokonservatismia korostava politiikka on jo pitkään lytännyt EU:n edustamat vieraat arvot. Kuluneen kymmenen vuoden aikana Orbán on samalla löytänyt monta uutta ystävää ja ihailijaa jopa Brysselistä.

Tuskin on myöskään sattumaa, että EU-kriittiset asenteet ovat ilmenneet tähän mennessä voimaikkaimmin Unkarissa, joka on viettänyt suurimman osan modernista historiastansa joko Itävallan tai Neuvostoliiton jaloissa. Heille Brysselin herrat eivät näyttäydy Habsburgeja tai Politbyroa paremmalta vaihtoehdolta. Ja sikäli miten tämän artikkelin alussa käsitellyt uutiset antavat osviittaa, niin Unkari ei suinkaan edusta enää eurooppalaisen poliittisen ajattelun vastavirtaa, vaan sen uutta suunnannäyttäjää.

Reaalipolitiikan ja idealismin tanssi

Perinteisesti eurooppalainen ulkopolitiikka on rakentunut kansallisten intressien, voimasuhde-arvioiden laskelmoinnin, sekä jatkuvasti vaihtuvien liittoumien varaan. Eurooppalainen ulkopolitiikka on ollut armotonta reaalipolitiikan peliä, missä jonkin valtion menetys on ollut aina toisen menestys. EU edustaa räikeää vastakohtaa tälle asetelmalle, mutta se ei ole Euroopan historian ainoa poikkeus.

Moni saattaa muistaa lukion historiantunneilta ohimennen pyhän allianssin, joka luotiin Napoleonin sotien jälkimainingeissa vuonna 1815 ylläpitämään järjestystä Eurooppaan. Allianssi on historiallisesti paljon merkittävämpi kuin mitä sille annetaan arvoa, sillä se edustaa Euroopan historian ainoaa täysin eurooppalaislähtöistä yritystä sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä. Tämä järjestys rakentui Manner-Eurooppaa hallinneiden Itävallan, Venäjän ja Preussin monarkkien yhteisymmärrykselle siitä, että Eurooppaa sotilaallisesti terrorisoinut Ranska pitäisi pitää heikkona, ja Ranskan vallankumouksen pelottavat liberaalit aatteet edustuksellisesta demokratiasta ja vallan kolmijaosta murskata alkuunsa. Allianssi kuitenkin kaatui varsin pian omaan mahdottomuuteensa, kun sen kolmen osapuolen ulkopoliittiset intressit menivät ristiin Krimin sotaan johtaneina vuosina. Tätä seurasi paluu perieurooppalaiseen reaalipolitiikkaan.

Sääntöpohjainen maailmanjärjestys sen modernissa muodossaan onkin ajatuksena jotain niin ihmiskunnan historian perimmäisen luonteen vastaista, että se vaati syntyäkseen poikkeukselliset olosuhteet. Yhdysvallat tarjosi nämä olosuhteet.

Yhdysvallat on uniikki valtio maailman historiassa, sillä se on eri kansakunnista tulleiden kunnianhimoisten ja omaan erinomaisuuteensa uskovien siirtolaisten rakentama yhteiskunta. Laaja maa-alue, runsaat luonnonvarat, sekä voimakkaiden vihollisten puute ja valtamerien tarjoama suoja edesauttoivat Yhdysvaltoja kehittymään maailman johtavaksi suurvallaksi vain sadassa viidessäkymmenessä vuodessa. Yhdysvallat oli vapaa kehittämään ja soveltamaan omia ihanteitansa kohtaamatta merkittävää vastarintaa, mikä sai Yhdysvallat uskomaan, että sen edustamat arvot olisivat automaattisesti hyviä, globaalisti haluttuja, ja koko maailmaan yleispäteviä.

Yhdysvallat lähtikin ensimmäiseen maailmansotaan puolustaakseen epämääräisesti demokratiaa ja vapautta eikä minkään poliittisen tavoitteen siivittämänä, ja esitteli Eurooppaan sodan jälkimainingeissa geopoliittisten realiteettien sijasta moraalisiin velvoitteisiin pohjautuvan ulkopolitiikan. Sen tuloksena syntynyt Kansainliitto ei merkinnyt paljoa mitään, kun Euroopan voitokkaat ympärysvallat Ranska etunenässä suhtautuivat äimistyneinä Yhdysvaltojen vaatimukseen kohdella hävinnyttä Saksaa armollisesti, kuten Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Henry Kissinger esitti teoksessaan Diplomacy. Yhdysvallat ei lannistunut, vaan yritti kahta kovempaa toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Tällä kertaa se onnistui.

EU onkin ennen kaikkea oman aikansa lapsi. Se syntyi toisen maailmansodan jälkeisessä pula-ajan Euroopassa halusta välttää kolmas laajamittainen konflikti ja palata maailmansotia edeltäneeseen taloudelliseen hyvinvointiin ja vakauteen. Mallit tälle kehitykselle otettiin suoraan niitä innokkaasti tarjonneelta Samuli-sedältä mittavien rahallisten avustusten siivittäminä.

Perieurooppalainen ajattelu kansallisvaltioiden verellä voitetusta itsemääräämisoikeudesta ja arvokonservatismista ei kuitenkaan ole koskaan kadonnut mihinkään. Viimeistään nyt, kun muistot toisen maailmansodan kauheuksista ovat hälvenneet tarpeeksi, ajattelu on tekemässä nopeaa paluuta äärioikeistolaisten puolueiden siivittäminä. Voimme ainakin turvallisesti haudata kaikki puheet EU:n liittovaltiokehityksestä.

EU onkin ollut Euroopan perinteistä kansallisvaltioiden ympärille rakentunutta voimatasapainotilannetta poikkeuksellisen ärhäkkäästi häirinnyt tekijä.

Klikkaa twiitataksesi.

Palestiinalaissyntyinen filosofi Edward Said kuvaa teoksessaan Orientalism, kuinka demokratia, oikeusvaltioperiaate ja liberalismi ovat ehdottoman eurooppalaisia käsitteitä. Ne syntyivät antiikin aikana, mutta säilyivät eurooppalaisen poliittisen ajattelun laitatapauksina kunnes Ranskan vallankumouksen ja 1800-luvun mullistusten myötä ne haastoivat vallassa olleet käsitykset sääty-yhteiskunnan harvainvallasta ja monikansallisista valtakunnista. Ne loivat pohjan kehitykselle kohti kansallista itsemääräämisoikeutta painottaville demokratioille. 1800-luvulla käynnistyneen imperialismin myötä Euroopan suurvallat alkoivat rajoitetusti soveltamaan näitä antiikin uudelleenlöydettyjä arvoja valloittamiinsa siirtomaihin ottamatta lainkaan huomioon siirtomaiden asukkaiden omia perinteisiä valtarakenteita. Vastaavasti Turkin ja Iranin kaltaisissa valtioissa pieni paikallinen eliitti otti vastuukseen toteuttaa samankaltaisia uudistuksia.

Sittemmin lähes kaikki Euroopan siirtomaat ovat julistaneet itsenäisyytensä. Vain harva on pidättäytynyt entisten siirtomaaherrojensa aatteissa, ja suurin osa on kokonaan luopunut heille vieraista eurooppalaisten hetkellisistä tuontiarvoista palatakseen omille, autoritaarisille ja oligarkkisille juurilleen. Samanlaista historiallista kehityskulkua on nyt nähtävissä Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä, kun EU:n jäsenvaltiot ovat alkaneet karistamaan eurooppalaiseen kansallista itsemääräämisoikeutta painottavaan demokratia-ajatteluun yhteensopimattomia aatteita ylikansallisesta yhteistyöstä ja moraalisiin velvoitteisiin perustuvasta politiikasta.

Uutta voimatasapainotilannetta etsiessä

Kissinger esitti myös, että globaali maailmanjärjestys gravitoi aina kohti vakiintunutta voimatasapainotilannetta. Mitä enemmän perinteisen voimatasapainon elementtejä yritetään kitkeä, sitä vaikeammaksi uuden voimatasapainotilanteen löytäminen tulee, ja sitä rajummaksi väistämätön paluu alkuperäiseen tilanteeseen tulee. EU onkin ollut Euroopan perinteistä kansallisvaltioiden ympärille rakentunutta voimatasapainotilannetta poikkeuksellisen ärhäkkäästi häirinnyt tekijä.

Siten Kickl, Orbán, Fico, Wilders tai vaikkapa Suomen valtiovarainministeri Riikka Purra eivät näyttäydy päiväpolitiikan populistisilta kummajaisilta, vaan pioneereilta, jotka kartoittavat Euroopan paluuta reaalipolitiikan renessanssiin.

Maailmanpolitiikan voimatasapainotilanne voi kuitenkin myös muuttua perustavanlaatuisesti, mutta se vaatii järisyttävää voimaa. Saksan yhdistyminen vuonna 1871 edustaa tällaista muutosta. Saksa selvisi maailmansotien tappioista ja kylmän sodan kahtiajaosta Saksana sen sijaan, että Berliinin muurin sortuessa sisäpoliittisesti pirstaleinen Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta olisi tehnyt vuosituhannen paluun. Moderni Saksa on myös lujittunut ainakin tähän asti tiukasti osaksi EU:ta.

Suurin kysymys Euroopan poliittista tulevaisuutta koskien onkin siis se, edustavatko EU:n yhdysvaltalaislähtöiset arvot sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä Euroopan politiikan voimatasapainotilanteen pysyvää muutosta, vai tulevatko ne musertumaan perieurooppalaisen kansallisvaltiota ja arvokonservatismia korostavan reaalipolitiikan vääjäämättömän paluun alla.