Viime kuussa Ulkopolitstin valtiollisia sijoitusrahastoja käsittelleessä kirjoituksessa allekirjoittanut uhosi käsittelevänsä Persianlahdelle kaavailtua talous- ja rahaunionia (Gulf Monetary Union, GMU) tarkemmin. Tänään palaamme aiheeseen. Alunperin maiden talous- ja rahaliiton olisi pitänyt olla toiminnassa jo vuonna 2010, jolloin myös nykyinen eurokriisi käynnistyi. Vaikkei Euroopan kriisi ole ainkaan lisännyt poliittista tahtoa rahaunionin perustamiseksi, olisi aivan liian yksinkertaistavaa pitää tätä pääsyynä hankkeen kaatumiseen. Mistä siis on kyse?

Historiallisia pyrkimyksiä yhteiseen talousalueeseen

GCC-maiden yhteinen hanke talousalueen perustamiseksi ei ole uusi; ensimmäiset yritykset yhteysen valuutan muodostamiseksi tapahtuivat jo 1970-luvun puolivälissä, jolloin Bahrainin, Qatarin, Kuwaitin ja Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien (UAE) suunnittelema Persianlahden dinaari kaatui suureksi osaksi rajakiistojen aiheuttamaan Saudi-Arabian poisjäämiseen. EU:n kärsiessä vielä euroskleroosista muodostivat Persianlahden (tuolloin keskenään sotivia Irania ja Irakia lukuunottamatta) valtiot vuonna 1981 Persianlahden arabimaiden yhteistyöneuvoston (Gulf Cooperation Council, GCC). Talousliiton kannalta merkittävää oli perustamisen yhteydessä seuraavana vuonna ratifioitu Unified Economic Agreement, jonka 22.artikla sitoo jäsenmaat koordinoimaan raha- ja finanssipolitiikkaansa sekä perustamaan yhteisvaluutan. Poliittista tahtoa asian selvittämiseen nähtiin kuitenkin vasta 2000-luvun alussa, jolloin vuonna 2009 raporttinsa viimein julkaissut selvitysryhmä sai mandaatin työnsä aloittamiselle.

Vuoteen 2006 tultaessa oli Oman jo menettänyt uskonsa yheisvaluutan lanseerauksen aikatauluun. Vakavampaa oli kuitenkin UAE:n  jättäytyminen projektin ulkopuolelle raportin julkaisuvuonna 2009. Hankkeen (ja päätöksen) poliittisesta luonteesta kertoo jotain se, että UAE ilmoitti jäyttäytymisestään sen jälkeen kun se oli protestoinut uuden keskuspankin sijoittamisesta Saudi-Arabian pääkaupunkiin Riadiin; Abu Dhabi olisi ollut sille huomattavasti mieluisampi vaihtoehto. Poliittisten erimielisyyksien vallitessa on syytä kysyä, onko yhteisvaluutalla taloudellisia edellytyksiä?

Valuutta-alueen hyödyt ja haitat

Perinteinen taloustieteen tarjoama malli rahaliiton mielekkyyden arvioimiselle on ns. optimaalisen valuutta-alueen (OCA) teoria, joka lyhykäisyydessään koostuu valuutta-alueen perustamisen muodostamien kustannusten arvioimisesta sen tuomia hyötyjä vasten. Nopealla silmäyksellä GCC-alue näyttää hyvältä kandidaatilta, onhan mailla yhteinen kieli, kulttuuri, historia ja vientituote (öljy). Epäoptimaalisuuksiakin on löydetty mm. talouksien sulkeutuneisuuden ja eriävien fiskaalipolitiikkojen suhteen. Varsinaista konsensusta siitä muodostavatko GCC-maat optimaalisen valuutta-alueen ei  – kuten ei EMU:nkaan tiimoilta ennen sen aloittamista – kuitenkaan löydy. Perinteisesti pahimpana valuutta-alueen kustannuksena pidetty rahapolitiikan suvereniteetin menetys ei juuri GCC-maita (Kuwaitia lukuunottamatta) koske, sillä ne ovat sitoneet valuuttansa liikkeet Yhdysvaltain dollariin. Toisaalta myönteisenä vaikutuksena toimiva nk. Rose-vaikutus eli valuutta-alueen sisäisen kaupankäynnin vahvistuminen ei juuri vaikuta GCC-maissa, joiden keskinäinen kaupankäynti on hyvin pienellä tasolla. Yhteisvaluutan myönteisistä vaikutuksista maiden vaikutusvaltaan globaalissa taloudessa (ja sitä koskevissa päätöksissä) voi sen sijaan olla varma.

OCA-lähestymistapa ei siis anna kovin selkeää kokonaiskuvaa tilanteesta, sen jättäessä hankkeen poliittiset ja institutonaaliset ulottuvuudet kokonaisanalyysin ulkopuolelle. Mikäli yhteisvaluutta ja sen toteutumisen vaatimat instituutiot onnistuisivat luomaan pohjan taloudelliselle yhteistoiminnalle, ml. rakennemuutoksille, voisi liiton hyvin olettaa jo siten olevan kustannuksiensa väärtti.

Aina vain politiikkaa

Taloustieteen tarjoama analyysi ei ole tässä(kään) kontekstissa hyödytön, mutta loppujen lopuksi merkittävimmät selittäjät löytyvät politiikan saralta, niin euroalueella kuin GCC-maissa. Markkinoiden ohella Euroopan yhteisvaluutan kohtalo on pitkälti Ranskan presidentti Hollande’in ja Saksan liittokansleri Merkelin käsissä. Mikä olisi tilanne Persianlahdella?

Saudi-Arabia olisi GMU:n toteutuessa ns. “Saksan roolissa”, mistä talousluvut kertovat muiden maiden näkökulmasta karua kieltään. Liki puolet GCC-alueen BKT:sta on Saudi-Arabiassa, maa-alueesta yli 80% ja yritysten agregoidusta markkina-arvosta niin ikään liki puolet. Liiton toteutuessa muiden osallisten kannalta poliittisesti ongelmallista olisi, että euroalueelta tuttua, Ranskan kaltaista tasapainottajaa ei alueelta löydy. Esimerkiksi väestöltään ja BKT:ltaan verrattaen melko piskuisen Qatarin kohdalla liiton poliittinen hyöty on kaukana yksioikoisesta – on vaikea nähdä, miten maan rooli korkean profiilin ulkopoliittisena toimijana hyötyisi jäsenyydestä talousliitossa, päinvastoin.

Saudi-Arabian kannalta on syytä huomioida, että vaikka se yhteisen talousliiton suurimpana äänenkäyttäjänä lisäisi taloudellista vaikutusvaltaansa, on sillä ollut myös huoli (talous)poliittisen itsemääräämisoikeutensa vähenemisestä maan sisäpoliittisen vakauden näkökulmasta. Esimerkiksi Irakin sodan (2003) yhteydessä maa ei antanut Yhdysvaltain operaatiolle julkista tukeaan – toisin kuin Yhdistyneet arabiemiraatit, Qatar, Bahrain ja Kuwait – vaikka kyseessä on Yhdysvaltain tärkein alueellinen liittolainen. Aivan viime aikoina tämä ei kuitenkaan ole estänyt maan pyrkimyksiä muuttaa GCC:n luonnetta kohti poliittista liittoa tai konfederaatiota. Tämä poliittisen integraation hanke on kuitenkin tyssännyt muiden GCC-maiden innottomuuteen, poikkeuksena vain jo ennestään Saudi-Arabiaa lähellä oleva Bahrain. Vaikka arabikevään jälkeen sisäpoliittinen vakaus onkin noussut myös muille alueen maille prioriteetiksi, kuten Bahrain ja nyttemmin myös Kuwait ovat saaneet huomata, eivät nämä ja Iranin luoma ulkoinen uhka ole riittäneet integraatioon asti. Tämä kertoo osaltaan myös entistä huonommista edellytyksistä menetyksekkäälle talousliiton implementoimiselle, jonka menestyminen puolestaan korreloi vahvasti (talous)poliittisen suvereniteetin luovuttamisen kanssa, kuten euroalueen kriisi osoittaa.

Paradoksi on siis alueellinen, sillä juuri talous- ja rahaliitto voisi luoda GCC-maille ne yhteiset institututionaaliset edellytykset, joita alueen talouksien diversifiointi, ja siten vastaaminen paikallisen ja globaalin talouden haasteisiin vaatisi. GMU:n toteutuminen lähitulevaisuudessa näyttää kuitenkin tällä hetkellä epävarmemmalta kuin koskaan aiemmin – vallan osittainenkaan luovuttaminen kansalaisille tai alueelliselle talouselimelle kun ei näytä olevan alueen yhdenkään hallitsijan agendalla, vaikka virkamiestasolla liiton tärkeys ymmärretäänkin. Tämä on sääli, sillä maiden keskinäinen kilpailu ei pitkässä juoksussa hyödytä yhtäkään GCC-maata.