Mubarakin jälkeisen Egyptin uusimpien poliittisten kiemuroiden yhteydessä Muslimiveljeskunnan uskonnollinen komponentti on taas noussut pääosaan narratiivissa, jonka mukaan kesällä valitun presidentti Morsin marraskuinen päätös julistaa päätöksensä lain ylipuolelle on osa veljeskunnan suunnitelmaa islamisoida Egypti. Tämä vähintäänkin implisiittisesti orientalistinen ja essentialistinen (islam historiallisena arabiyhteiskunnan ytimenä) näkökulma on sikäli huono, että se unohtaa täysin maan poliittisen ja sosiaalisen ympäristön sekä kontekstin. Egyptin Muslimiveljeskunta on nykytilanteessa ennen muuta strateginen ja rationaalinen poliittinen toimija (sikäli kuin voimme ylipäätänsä puhua monoliitista), eikä sokeasti hinnalla millä hyvänsä teokratiaan pyrkivä homogeeninen yksikkö. Tämä on kuitenkin vain viimeinen etappi essentialistisessa ja uskonnon kausaliteettia ylikorostavassa ajattelussa, jonka suurimpia nimiä ovat Bernard Lewis ja Samuel Huntington.

Lontoon Birkbeckin yliopiston emeritusprofessori Sami Zubaidan lähtökohta Beyond Islam –teoksessa on nimen mukaisesti Lähi-idän yhteiskuntahistoriaa sosiologisemman linssin läpi; islamin rooli Lähi-idässä ei ole ollut dominoiva ja pelkästään muovaava, vaan se on yksi niistä komponenteista, jotka ovat olleet vuorovaikutuksessa alati muuttuvan yhteiskunnan kera. Aiemmin julkaistuista esseistä ja luennoista koostuva teos luotaa läpi Lähi-idän yhteiskuntia, tutkien perinteisesti uskonnon suuresti muovaamina pidettyjä tasoja kuten politiikka, identiteetti ja kaupankäynti/rahoitus. Zubaidan kirjotusten pääteesi on, että moderniteetti toimi Lähi-Idässä aivan kuten lännessä (ja monasti myös lännen tuomana tai lännestä tuotuna, kuten Turkin tapauksissa), erotellen sekularisaation kautta uskonnon omaksi alueekseen, pois yhteiskunnan muista tasoista (disembedding of religion from society). Pohjimmiltaan kyse on kapitalismin tuomasta syvästä muutoksesta yhteiskuntasuhteisiin, kuten Euroopassakin. Moderniteetin jälkeen uskonnon korostaminen ja puritanismi on toiminut poliittisena instrumenttina niin reformeja toteuttaneen, mutta uskonnon nimissä lännen agenteiksi demokraatteja ja perustuslaillisia haukkuneen Ottomaanien sulttaani Abdülhamid II:n (hallitsijakausi 1876-1909) kuin Muslimiveljeskunnalla ja siitä irronneilla liikkeillä. Yksi veljeskunnan nopean kasvun syistä onkin ollut sen mahdolllistama eliitin ulkopuolinen poliittinen väylä ja rekrytointikanava. Esi-modernina aikakautena Zubaidan mukaan uskonnolliset johtajat (l. ulama) olivat ennen muuta poliitikkoja, jotka käyttivät uskonnollista asemaansa kulloisenkin poliittisen agendansa mukaisesti – ts. uskonto oli syvemmin sisäänrakkettuna vallan rakenteisiin. Saudi-Arabia lähestyy hallitsijamuodoltaan esi-modernin tyylistä mallia, mutta koska maan ulaman vaikutusvallan voidaan todeta heikenneen merkittävästi 1900-luvun puolivälin jälkeen, on Iran velayat-e-faqih –doktriinillaan lähempänä kyseistä mallia.

Mielenkiintoinsena ja ajankohtaisena tangettina Zubaida käy em. tasojen ohella myös läpi islamilaista rahoitusta, joka on viime aikoina ollut tapetilla globaalilla rahoitussektorilla alati kasvavana sektorina. Näennäisesti toiminta on yhteensopivaa tulkitun koronkiskonnan kiellon (riba) – jota esimerkiksi 1700-luvun Ottomaanien Sharia-tuomioistuimet eivät pitäneet ongelmallisena – mutta tämä vasta 1970-luvulla käynnistynyt rahoitusmarkkinoiden alasektori joutui ongelmiin Egyptissä toimintamallia haettaessa mm. Ponzi-huijauksesta. Nykyään yhteensopiva rahoitus hoidetaan mm. pidempien maksuaikojen ja enemmän tai vähemmän päivänvaloa kestävien instrumenttien kautta. Abu Dhabi Islamic Bankin toimitusjohtaja Tirad Mahmud kiteyttikin osuvasti FT:n haastattelussa islamilaiseksi pankkitoiminnan käytännönläheisyyden todetessaan haastattelijalle, ettei hänen pääkonttorinsa ole moskeija – hänen johtamansa pankin palvelut ovat avoinna kaikille. Yksi islamilaisen pankkitoiminnan houkuttimista onkin ollut sen finanssikriisin jälkimainingeissa parempana koettu riskienhallintakyky, vaikkakin Dubain spektaakkelimainen konkurssi loi loven tähän ajatteluun. Lyhyesti todettuna, myös islamilaisen rahoituksen voi hyvin sanoa olevan paitsi modernin kapitalismin myös modernin uskonnontulkinnan lopputuote.

Koska poliittinen islamismi ja sen tulkinnat Islamista ovat syntyneet nimenmaan reaktiona sekularisaatioon, voidaan Zubaidan teesin pohjalta todeta itse uskonnon muuttuneen yhteiskunnallisen muutoksen tiimoilta. Tässä mielessä Zubaida vaikuttaisi olevan samoilla linjoilla Central European Univerityn professori Aziz Al-Azmehin kanssa, joka niin ikään esseistä koostuvassa kirjassaan Islams and Modernities argumentoi nykypäivän islamistien vaatimuksen “paluusta” perinteiseen islamistiseen yhteiskuntaan olevan postmoderni konstruktio – eihän paluuta voi suorittaa malliin, jota ei koskaan ollut olemassakaan. Al-Azmehin mukaan etenkin 9/11:n jälkeen vastakkain olivat ajatusten tasolla toisiaan vahvistavat ja essentialismiin pohjautuvat peilikuvat, Huntington ja Bin Laden, orientalismi ja oksidentalismi. Poliittisen Islamin Al-Azmeh näkee lähteneen kunnolla käyntiin vasta 1970-luvun puolivälin jälkeen, eritoten reaktiona infitahille eli Egyptin presidentti Anwar Sadatin käynnistämille rakenteellisille talousuudistuksille. Kontrasti nasseristiseen arabisosialismiin oli kasvaneiden tuloerojen muodossa erityisen hyvä luomaan maaperää radikalisoitumiselle ja uuden, oman menneisyytensä luoville fundamentalisteille. Kuten Zubaida, Al-Azmeh toteaa islamismin olevan moderniteetin, ei tradition, lapsi.

Sekä Zubaidan että Al-Azmehin kirjoja on helppo suositella Lähi-idän sosiologiasta sekä uskonnon ja valtion/yhteiskunnan suhteesta yleisemmin kiinnostuneille, mutta varoituksen sanana on todettava, etteivät kirjat sovellu mökki- tai viihdelukemiseksi – niin tiiviisti ovat niiden ajatuksia herättävät ideat muotoiltu.

Sami Zubaida: Beyond Islam – A New Understanding of the Middle East (2011, IB Tauris)

Aziz Al-Azmeh: Islams and Modernities, 3.painos (2009, Verso)