Viime syksyllä kirjoitin Persianlahden maiden valtiollisista sijoitusrahastoista, joiden yhtenä (välillisenä) tavoitteena on talouden monipuolistaminen ja pyrkimys eroon yhdestä tulonlähteestä eli öljystä. Persianlahden alueen talouksien yhteen nivoutuvat rakenteelliset ongelmat juontavatkin juurensä pitkälti juuri öljyn luomaan rentierismin talousmalliin, jonka voidaan sanoa ilmentyvän öljytulojen jakona kansalaisille eräänlaisena kansalaispalkkana. Tämä klientelistinen (ts. hallitsijasuvun ja heidän “asiakkaittensa” suoraan taloudellis–poliittiseen vuorovaikutukseen perustuva) järjestelmä kehittyi Persianlahden öljymaissa valtiokeskeiseksi ja osaksi valtiollisia instituutioita suurten öljyesiintymien ja –tulojen myötä.

Näin jo aiemmin vakiintuneiden hallitsijasukujen valtion ja sen instituutioiden rooliksi muodostui – joko välillisesti tai välittömästi – öljytulojen jakaminen kustakin hallitsijasuvusta alas muodostuvan hierarkian mukaan, kuitenkin siten, että tavallisen kansalaisellakin oli lupa odottaa kattavien peruspalveluiden lisäksi mm. taattu työpaikka. On huomattava, että vaikka rentieerivaltioiden keskeiset piirteet ovat yhteneväisiä erottavat edelleen merkittävät merkittävät tekijät, kuten esimerkiksi väkiluvun määrä suhteessa öljytuloihin: rentieerimalli on “puhtaampi” epäpolitisoitujen kansalaisten mielessä Qatarissa tai Arabiemiiraateissa (Dubain taannoisesta konkurssista huolimatta) kuin esimerkiksi Saudi-Arabiassa, jossa  huomattavasti suuremman väkiluvun (n. 28 miljoonaa versus Qatarin vain noin 250,000 omaa kansalaista) tyydyttäminen painii haasteena täysin eri luokassa. Varsin yleisellä – usein nyanssia kaipaavalla –  tasolla rentierismitalouden malli selittää, miksi Persianlahden öljytaloudet ovat paikoin olleet hitaampia kohtaamaan globalisaation paljastamia haasteita talouksiensa rakenteissa: öljytalous on lyhyellä tähtäimellä ennen muuta vahvistanut ja pönkittänyt hallitsijasukujen asemaa jonkinlaisen uuden poliittisen dynamiikan luomisen sijaan. Kilpailu maan sisäisistä hedelmistä ja pääsystä isojaon lähteelle on luonut poliittisen ympäristön, jossa pitkälle ulottuvia institutionaalisia uudistuksia on ollut vaikeaa viedä läpi.

Yksi kipeimmin toimintaa kaipaavista rakenteellisista ongelmista on alueen maiden verrattaen alhainen, ja toisaalta talouskasvun vaatima, koulutustaso. Koulutus ei ole etenkään yliopistotasolla vastannut työmarkkinoiden tai huikealla vauhdilla kasvavan talouden ja investointien tarpeita. Niinpä alueen maat ovat joutuneet rekrytoimaan liki koko työvoimansa ulkomailta aina korkeakoulutetuista projektijohtajista aina esimerkiksi Nepalista saapuvaan rakennusmieheen asti. Alueen maiden kansalaisille on suurimmaksi osaksi jäänyt rooli lähinnä ylimitoitetulla julkisella sektorilla, eräänlaisena öljyrahojen mahdollistamana tulonsiirtona sekin. Tuloksena on itseään vahvistava dynamiikka, jossa ministeriöt ovat yhä kyvyttömämpiä tai jopa haluttomampia toteuttamaan uudistuksia, vaikka myös tämän dynamiikan ulkopuolisilla tekijöillä, kuten esim. ulamalla on merkitystä.

Viime aikoina olemme kuitenkin saaneet lukea suomalaisen koulutusjärjestelmän vientihankkeista ainakin Arabiemiraateissa ja Saudi-Arabiassa (osana laajempaa reformihanketta), johon tässä tekstissä esimerkkinä keskityn. Onko jokin siis muuttumassa?

Saudi-Arabian koulutusuudistukset ja pyrkimys kohti tietoyhteiskuntaa

Havaittu tarve koulutusjärjestelmän uusimiseen ei ole Persianlahden maissa uusi. Saudi-Arabiassa Al-Saudin hallitsijasuku on pyrkinyt uudistamaan koulutusjärjestelmää jo Kuningas Faisalin aikakaudella (1964-1975), mutta hallitsijasuvun tärkeä rooli uskonnollisen legitimiteetin nauttijana ja siihen liittyen ulaman ja sen osien korostama uskonnollisen opin rooli ja reformin vastustus opetuksessa pysäytti ja paikoin peruutti jo kaavailtuja uudistuksia, resurssien toisaalta virratessa 1980-luvulle tultaessa yhä enemmän uskonnolisiin yliopistoihin. Saudien 1980-luvulla kokema taloudellinen taantumakaan ei edesauttanut kipeästi kaivattuja uudistuksia, sillä Persianlahden sota ja Yhdysvaltain joukkojen astuminen pyhälle maalle vievät hallitsijasuvulta poliittisen liikkummavaran koulutusuudistusten suhteen: uudistusten väkinäinen läpivieminen olisi jakanut jo ennestään jakaantunutta ulamaa ja nakertanut sen tarjoamaa legitimiteettiä entisestään.

1990-luvun puolivälin jälkeen koulutuksen tilanne oli synkkä: yli 75% valmistuneista ilmoittivat opinaloikseen humanismin tai uskonnolliset opinnot. Kriittistä pistettä lähenevän ongelman tiimoilta uudistuksia alettiin toteuttamaan kiertoteitse, yksityisten yliopistojen perustamisen kautta. Liike-elämän eliitit ajoivat hanketta yksityisellä rahoituksella ja kuninkaallisilla suhteille/suojeluksella ohi mm. opetusministeriön, joka koettiin tehottomaksi ja liikaa ulamaa kuulevaksi. Näin aiemmin kiellettyjä oppiaineita kuten kansainvälistä lakia ja muita perinteisesti ulkomailta hankittujen asiantuntijoiden oppiaineita alettiin opettamaan samalla kun legitimiteettiä ja laatuvalvontaa haettiin kansainvälisten standardien piiristä. 2000-luvun loppuun mennesssä yksityisten, julkisia vapaammin opettavien, yliopistojen ja korkeakoulujen määrä oli kasvanut jo suuremmaksi julkisten. Täydellisestä itsenäisyydestä ei kuitenkin näidenkään laitosten kohdalla voi puhua, sillä maan opetusministeriöllä on lopullinen sanavalta mm. opetusohelmien kohdalla: harmaita alueita riittää ja yksityisten yliopistojen vapauden rajat ovat veteen piirretty viiva, vaikkakin liikkumatilaa löytyy julkisia vastineita enemmän. Erillisen tapauksen muodostavat ns. huippuyliopistot, kuten King Abdullah University of Science and Technology, joka on ainakin tähän asti ollut kokonaan opetusministeriön vallan ulkopuolella – em. yliopisto määrättiin kuningas Abdullahin päätöksellä suoraan öljy-yhtiö Saudi Arabian Oil Companyn hallintaan, ohi maan byrokratian.

Muutosten laatu ja määrä on siis Saudi-Arabian kohdalla suorassa yhteydessä maan poliittisiin tasoihin ja niiden määrittelemään poliittiseen liikkumatilaan, eikä kansallisen tason uudistuksia voi odottaa lähiaikoina. Huomion arvoista on myös, että pääsy laadukkaamman koulutuksen piiriin oli vielä 2000-luvun lopulla kiven alla: pääsy tasokkaisiin yliopistoihin kotimaassa tai ulkomaissa vaati käytännössä hyvillä suhteilla varustetun sponsorin tai välittäjän.

Tässä yhteydessä on helppo huomata, etteivät esimerkiksi suomalaisten myymät ja johtamat pilottiprojektit ole vielä tae laajemmasta muutoksesta tai tietyn mallin käyttöönotosta – ne ovat parhaimmillaan pieni osaratkaisu monimutkaiseen ongelmaan, jossa paikallinen (poliittinen) konteksti on vähintään yhtä tärkeää kuin tieteellisinkin keinoin objektiivisesti hyväksi todetut opetusmallit.

Vaikka kullakin Persianlahden öljymaalla on ollut oma strategiansa koulutusjärjestelmänsä uudistamiseen (Saudi-Arabian ulkopuolella voimattomammat ulamat antavat vapaammat kädet), on mielenkiintoista huomata, mikä näitä strategioita yhdistää: erikoisjärjestelyt, joissa byrokratia/ministeriöt ja muut joustamattomina ja tehottomina nähdyt vanhat instituutiot kierretään esimerkiksi säätiöiden (Qatar Foundation) tai muiden organisaatioiden kautta (Abu Dhabi Education Council), joilla on suorempi yhteys kunkin maan johtoon. Tämä – ja kasvustrategiat Abu Dhabi Economic Vision 2030 sekä Qatar National Vision 2030 – kielii siitä, että näissäkin maissa asia on huomattu ja sitä pidetään tärkeänä. Institutionaalinen kapasiteetti toteuttaa uudistukset on kuitenkin, varsinkin Saudi-Arabian kohdalla, asia erikseen.