“Kekkosen muiston puoliintumisaika on 10 000 vuotta” -Matti Hagelberg / Kekkonen (2004)

Harrastelijatason seuraajankin on helppo todeta, että toisinaan ulkopolitiikka on perin sarjakuvamaista. Yhtenä lukuisista esimerkeistä mm. Iranin taannoinen presidentti Mahmud Ahmadinejad lieni pilapiirtäjän lottovoitto. Juuri pilapiiroksissa (ulko)politiikan kommentoiti löytääkin luonnollisen ilmaisumuotonsa, niiden ollessa parhaimmillaan liki aforistisia kiteytyksiä useimmiten ulkopolitiikan ylimmästä julkisesta tasosta. Pilapiirrosten yleismaailmallisesta purevuudesta ja voimasta todistaa sensuurin tai erottamisen ja pahimmillaan jopa väkivallan uhka, josta Syyrian Ali Farzatin kaltaiset, epäkohtia rohkeasti osoittaneet piirtäjät ovat joutuneet kärsimään. Toisaalta juuri Kari Suomalaisen piirrokset Helsingin Sanomiin Suomen varsin ulkopolitisoituneesta sisäpolitiikasta 1960- ja 1970-luvuilla ovat jääneet takuuvarmasti paremmin ihmisten mieleen kuin mikään muu poliittinen kommentaari samaisessa lehdessä.

Mutta miltä tilanne näyttää pilapiirrosten ulkopuolella? Katsaus hitaampaan formaattiin, sarjakuva-albumien ja ns. graafisten novellien maailmaan välittää – kenties vastoin odotuksia – kuvan taiteenlajista, jota ulkopolitiikka ja ulkopoliittiset teemat inspiroivat alati. Tässä artikkelissa käymme läpi kattauksen hiljattain julkaistua, tavalla tai toisella ulkopoliittista sarjakuvaa aina Stalinin kuoleman aiheuttamasta politbyroon jälkipyykistä Ranskan toisen mailmansodan vastarintaan asti. Keinotekoisuuden uhalla kategorisoin ulkopoliittisen sarjakuvakatsauksen perin karkeasti kolmeen eri luokkaan: ulkopoliittinen tilanne näyttämönä, ulkopolitiikka prosessina sekä journalismi/reportaasi.

Ulkopoliittinen tilanne näyttämönä

Erinäisiin historiallisiin ja ulkopoliittisiin tilanteisiin sijoittuvat teokset tuntuvat olevan etenkin frankofonisen sarjakuvan sapluuna. Pelkästään tältä vuodelta esimerkkinä on useita. Toisen maailmansodan ranskalaista vastarintaa kuvataan Marc Levyn romaaniin perustuvassa Les Enfants de la liberté -teoksessa, jossa Levy kertoo Toulouse’in vastarintaan liittyvistä teineistä (joukossa Levy’n oma isä ja setä) ja heidän lapsuuden lopettavista kokemuksistaan vastarinnan jäseninä.

Kunnianhimoisinta päätä tänä vuonna edustaa Les Mystères de la République -sarja, jonka toisistaan itsenäisissä sarjoissa ja niiden osissa käydään läpi Ranskan kolmanteen, neljänteen ja viidenteen tasavaltaan sijoittuvia murhamysteereitä, joiden tausta löytyy Ranskan lähihistorian (ulko)poliittisia kipupisteistä: 30-luvun äärioikeisto ja yhteistyö Natsien kanssa, öljyteollisuus Afrikassa, Vichyn hallitus sekä neljännen tasavallan hajoamiseen johtanut Algeria-kysymys.

Les Mystères de la République (Trailer)

Samaan kategoriaan voidaan laskea kuuluvan myös L’Homme de l’Année -sarja, joka käsittelee yksittäisiä hahmoja maailmanhistorian kuohuissa. Unohdetut, anonyymit henkilöt saavat äänensä kuuluviin aina Norsunluurannikolta kotoisin olevasta Boubcarista (“1917 – Le Soldat Inconnu”) aina Ché Gueravaran kuoleman todistaneeseen bolivialaiseen Marioon (1967 – L’Homme qui tua Che Guevara). Välissä kerrotaan miehestä, joka huusi “Merde” Waterloon taistelussa (“1815”) sekä – ranskalaisille kriittisesti – Jeanne D’Arcin pettäneen henkilön tarina (“1492”).

Ulkopolitiikka prosessina

Ulkopolitiikan tekemisen ruljanssia ja komiikkaa kuvaa osuvasti WSOY:n suomeksikin nimellä Ulkoministeriö julkaisema Quai D’Orsay (metonymi, jota Ranskan ulkoministeriöstä käytetään “Merikasarmin” tapaan). Christophe Blainin ja Abel Lanzacin (oik. ulkoministeriössä nykyäänkin työskentelevä Antonin Baudry, joka paljasti oikean nimensä vasta tämän vuoden alussa) teos pohjautuu toisen tekijän omakohtaisiin kokemuksiin Dominique de Villepinin puheenkirjoittajana. De Villepinin innoittama Alexandre Taillard de Vorms on esimiehenä kuin ranskalaisten eliittikoulujärjestelmän läpi mankeloitu David Brent, jonka alaiset joutuvat alati arvuuttelemaan ja tulkitsemaan paikoin lyyriseksikin ohjeistuksia. Blainin ja Lanzacin suurin ansio aihevalinnan ja sitä tukevan “dynaamisen” piirostyylin ohella on, ettei teos jää nauramaan ranskalaisen elitismin tuottamalle eksentrisyydelle tai huonolle johtajuudelle, vaan aidosti myös pohtii suurehkon maan ulkopolitiikan haasteita virkamiestasolla; kantoja on muodostettava ja niissä pysyttävä silmänräpäyksessä, siinä missä esimerkiksi Napoleon I:n Ranskalla aikaa saattoi olla päiväkaupalla. Juuri kyseisen työympäristön kuvauksesta ja sen haasteista kiinnostui myös ranskalainen konkariohjaaja Bertrand Tavernier, jonka elokuvasovitus sai hiljattain ensi-iltansa Ranskassa.

Eräänlaista työympäristöä ja prosessia kuvaa myös Fabien Nuryn ja Thierry Robinin kaksiosainen La Mort de Staline, joka kertoo Stalinin kuolemaan liittyneestä valtataistelusta NKP:n politbyroon sisällä. Gruusialaisen viiksimiehen kuolinvuoteeltaankin aiheuttama pelko lähipiirissä kuvataan teoksessa niin vakuuttavasti, että lukija jää ihmettelemään miksi kyseiseen aiheeseen ei ole jo aiemmin tartuttu. On vaikea uskoa, että esimerkiksi NKVD:n johtajana toiminutta Lavrenti Berijaa voisi koskaan kuvata näin vakuuttavasti esimerkiksi elokuvassa. Taiteellisista erivapauksista lienee paatuneimmankaan historoitsijan vaikea nipottaa (esimerkinomaisesti Politbyroon jäsenmäärä sarjakuvassa on pienempi) kun jälki on näin hienoa.

Ulkopoliittinen journalismi ja reportaasi 

Kokonaan omaa sarjaansa edustavat sarjakuvan keinoin tallennetut reportaasit. Eräänlaisia matkakertomuksia tuottava Guy Delisle on tunnettu nimi alalla myös Suomessa, kuten WSOY:n suomennokset todentavat (Merkintöjä Burmasta, Pjongjang, Merkintöjä Jerusalemista, Shenzen).

Suurin tekijä “genressä” kuitenkin lienee ansioitunut amerikkalais-maltalainen Joe Sacco, jonka viime vuonna julkaistu kokoelmateos Journalism on hyvä tapa päästä käsiksi taiteilijan tuotantoon. Tottumattomalla saattaa kestää hetki hyväksyä sarjakuva reportaasin instrumenttina, mutta Saccon työ puhuu puolestaan. Esimerkiksi Mausista tunnetun Art Spiegelmanin tilaama reportaasi Haagin Jugoslavia-tuomioistuimesta on sanalla sanoen henkeäsalpaava. Saccolle, kuten hän itse teoksessaan kirjoittaa, kiihkottomaksi objektiivisuudeksi (dispassion) toisinaan naamioituva laiskuus ei ole hyve, siinä missä piirtämisen pakottama tulkinta tapahtumista on. Tässä mielessä Saccon journalistinen metodi ei välttämättä istu tapahtumaan kuin tapahtumaan; kenties journalistilla itsellään on ollut oiva kyky valita instrumentilleen sopivat tapahtuvat kuvattaviksi. Vaikka tulkinnoista olisikin eri mieltä, on Saccon tuotannon voimaa mahdotonta kieltää.

Saccon viimeisin julkaisu on pysäyttävän hieno The Great War, 24-tuumainen panoramapiirros Sommen taistelun ensimmäisestä päivästä.

“Kiukaasta nousee Kekkosen piinattu haamu”

Jottei kotimaista harrastajaa jää katsauksen päätteeksi kaivelemaan, on syytä mainita erikseen yksi kotimaisen sarjakuvan merkkiteoksista. Kyseessä on Matti Hagelbergin hieno ja hämmentävä, englanniksi, ranskaksi ja ruotsiksikin käännetty Kekkonen (2004), eräänlainen kansallishahmon, ja sen varjossa kirjoitetun historian dekonstruktio. Teos on yhtä monumentaalinen kuin sen innoituksen lähde. Saunottuaan itsensä neuvokkaana miehenä vapaaksi valaan vatsasta hoitaa tasavallamme tuleva suurmies teoksessa ulkopolitiikkaa mm. nimittämällä ulkoministeriksi Hauen sekä putsaamalla Elviksen kanssa Gracelandin lähellä sijaitsevan kauppakeskuksen Niksulan nallekarhuista konetuliaseilla virallisen Gracelandiin kohdistuvan valtiovierailun yhteydessä. Kekkosen legendaariset saunasessiot ja – neuvottelut Hagelberg nostaa intergalaktiseen potenssiin, saunotaanhan teoksessa neuvostoliittolaisten sijaan siriuslaisten avaruusolentojen kera. Myös UKK:n lahjat Itä-Saksan SED:n pääsihteeri Erich Honeckerille mainitaan (jos välttämättä haluatte tietää: saunavihta, pahka-astiasto, Anttilan luettelo, jääkiekkopeli). Ehdottomista kohokodista on niin ikään erikseen mainittava myös Pekka Peitsi Sivaltaa -osiot, joissa kansallinen kaljupäämme mm. sortuu misantropiaan sekä kertoo hyvin vitsin, jonka punchlinea hän ei muista. Kekkonen vastaa vuosikymmeniä kansalaisten huulilla olleeseen kysymykseen: “Onko mitään mihin tämä mies ei kykene?” Vastaus on tietenkin kielteinen, minkä vuoksi on hyvä tietää, että edessämme on rakastamamme opportunistisen suurmiehen toinen tuleminen, ainakin mikäli teoksessa hyttysen antama lupaus 65 miljoonan vuoden päästä kloonattavasta uudesta Kekkosesta pitää paikkansa.

Kauan siis eläköön monipuolinen ulkopoliittinen ja ulkopolitiikan innoittama sarjakuva!

Vaan kuka tekisi meille ”Merikasarmi”-sarjan?