Vieraskynä: Sana, jota ei saa sanoa

Jerusalemissa asuva Timo R. Stewart valmistelee poliittisen historian väitöskirjaa Helsingin yliopistoon.

Sami Sillanpää kirjoitti Helsingin Sanomissa yllättävän rohkeasti Etelä-Afrikasta ja Israelista. Rohkeaa on se, että uskaltaa mainita nämä valtiot samassa kirjoituksessa. Se nimittäin tuo helposti mieleen sanan, jota Sillanpääkin vältti mainitsemasta, mutta jonka käyttö on hiljalleen yleistymässä. Kyseessä on afrikaansin lingvistinen lahja maailmalle: apartheid – erillisyys.

Yhdysvalloissa juuri päättynyt ja Euroopassa parhaillaan vietettävä Israeli Apartheid Week on aktivoinut hasbara-koneiston. Israelin mukaan se ei ole apartheid-valtio. Arabeilla on Israelissa kansalaisoikeudet, omia puolueita, mahdollisuus käydä koulua omalla kielellään ja harjoittaa uskontoa vapaasti. Kotimaiset Israelin ystävät mielellään viittaavat Ali Yahyaan, Suomen suurlähettiläänä vuosina 1995–1999 toimineeseen Israelin arabiin.

Apartheid viittaus ei kuitenkaan kohdistu Israelin puolentoistamiljoonan arabikansalaisen asemaan – vaikka siinäkin on ongelmia. Se kohdistuu Israelin miehittämillä alueilla asuvien neljän miljoonan palestiinalaisen kohteluun. On täysin selvää, että Itä-Jerusalemissa ja Länsirannalla jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Länsirannan laittomissa siirtokunnissa asuvilla israelilaisilla on varsin erilainen elinympäristö kuin heidän palestiinalaisilla naapureillaan. Joutuessaan oikeuteen, Israelin kansalaiset viedään siviilituomioistuimeen, kun taas palestiinalaiset joutuvat sotilastuomioistuimen eteen. Vuoden 2010 aikana niiden tuomitsemisprosentti oli 99,74%. Palestiinalaisia voidaan viruttaa jopa vuosia hallinnollisessa vankeudessa ilman todisteita tai syytteitä. Sen sijaan Israelin siirtokuntalaisten palestiinalaisiin kohdistama väkivalta jää useimmiten tuomitsematta.

Palestiinalaisten liikkumisrajoitukset muodostavat yhden räikeimmistä erottelun muodoista. Miehitetyillä palestiinalaisalueilla on runsaasti siirtokuntalaisille varattuja teitä, joille palestiinalaisilla ei ole asiaa. Heillä ei ole myöskään vapaata pääsyä miehitettyyn Itä-Jerusalemiin, toisin kuin israelilaisilla. Israelin rekisterikilvillä varustetut autot voivat liikkua missä vain, palestiinalaisautot eivät. Etninen profilointi on arkipäivää niillä armeijan tarkastuspisteillä, joita sekä israelilaiset että palestiinalaiset käyttävät.

Israelin rakentama turva-aita, jonka reitin Haagin Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) on todennut laittomaksi, risteilee syvällä Länsirannalla erottaen tuhannet palestiinalaiset maistaan ja toisistaan. Palestiinalaisten pääsy omille mailleen on tehty vaikeaksi ja niitä takavarikoidaan siirtokuntien käyttöön. Länsirannalta ulkomaille lähtevän palestiinalaisen voi olla vaikea päästä takaisin, kun taas Länsirannalle muuttava israelilainen pääsee nauttimaan verohelpotuksista.

Tietenkään Israelin politiikka vuodesta 1967 miehitetyllä Länsirannalla ei ole täysin sama kuin Etelä-Afrikan apartheid. Ihonvärillä ei ole Israelin sotilashallinnon silmissä merkitystä. Ei edes ”rodulla”, miten tämän ymmärtääkin. Uskonnonkaan rooli ei ole yksiselitteinen. Silti riittävän niin moni asia muistuttaa apartheidiä, että Jimmy Carterin lisäksi myös monet eteläafrikkalaiset ovat huomanneet yhteyden.

Tunnettu eteläafrikkalainen pastori Allan Boesak on kutsunut Israelin apartheidiä vielä pahemmaksi kuin oman maansa järjestelmää. Elokuussa 2011 Betlehemissä järjestetyssä teologisessa konferenssissa apartheidin vastainen aktivisti Stiaan van der Merwe vertasi apartheidiä ironisesti ruusun tuoksuun, jonka tunsi taas ilmassa. ”Kun sen on kerran haistanut, sen tunnistaa helposti uudelleen.” Myös Etelä-Afrikan apartheid kauden viimeinen presidentti, F. W. de Klerk, näki samankaltaisuuksia mustien vapaustaistelun sekä Israelin ja palestiinalaisten konfliktin välillä.

Asiasta ei luonnollisesti vallitse minkäänlaista konsensusta. Esimerkiksi kriittisestä Gazan sodan raportistaan tunnettu eteläafrikkalainen tuomari Richard J. Goldstone on kiistänyt täysin Israelin miehityspolitiikan ja apartheidin yhteyden. Hänen argumenttinsa pohjautuu Israelin ilmoittamalle valmiudelle hyväksyä kahden valtion ratkaisu ja hyväksyttäville turvatoimille tämän viipyessä. Israelin miehityksen täyttäessä 45 vuotta ja puolen miljoonan siirtokuntalaisen asuttaessa Länsirantaa Goldstonen näkemys vaikuttaa hivenen naivilta.

Puheistaan huolimatta Israel kasaa kahden valtion mallin eteen jatkuvasti enemmän esteitä siirtokuntien muodossa. Myös koulutuksella on osansa tässä. Vuoden 1949 aselepolinja eli vihreä linja häivytettiin tietoisesti pois kartoista ja ihmisten mielistä Israelin valloitettua Länsirannan ja Itä-Jerusalemin vuoden 1967 sodassa. Tilanne jatkuu yhä tänä päivänä, josta hyvänä esimerkkinä vaikkapa Israel Nature and Parks Authority, jonka verkkosivuilla esitellään muiden muassa Juudean ja Samarian nähtävyyksiä.

Siirtokunnissa valmistettujen tuotteiden tunnistaminen on hankalaa, sillä siirtokunnat toimivat käytännössä osana Israelin valtiota vaikka Israel ei ole virallisesti liittänyt niitä itseensä. Suurimpiin Länsirannan siirtokuntiin pääsee hyviä teitä pitkin suoraan Israelista ilman, että mistään huomaa siirtyneensä miehitetylle alueelle. Näissä siirtokunnissa, toisin kuin niiden muurien varjossa sijaitsevissa palestiinalaiskylissä, elämä on kuin Israelissa itsessään.

Jopa useat Israelin pääministerit ovat varoittaneet, että Länsirannan sulauttaminen Israeliin ilman tasavertaisia oikeuksia sen asukkaille todella johtaisi apartheidiin. Monet ovat nyt päätymässä siihen, että tähän on jo tultu. Länsimaisten talojen ja aseistettujen vartijoiden maailma on erotettu piikkilanka-aidoin ja muurein purkumääräysten, yöllisten pidätysten ja liikkumisrajoitusten maailmasta ilman, että loppua on näkyvissä. Jos se ei ole apartheidiä, niin jonkinlaista erillisyyttä kuitenkin.

6 responses to “Vieraskynä: Sana, jota ei saa sanoa

  1. Kirjoitus on varsin ansiokas.

    Jos analogia apartheidista halutaan viedä loppuun asti, nousee esille heti kysymys myös siitä, voidaanko apartheid myös lopettaa samalla tavalla kuin Etelä-Afrikassa. Jos tällaiselle ajatuskululle löytyy kannatusta, silloin ratkaisu Palestiinassa ei ole kahden valtion malli. Tämä ehkä valoittaa sitä, miksi apartheidin käsitettä ei haluta soveltaa.

    Slavoj Žižekin kirjoitus on edelleen ansiokkain tästä tematiikasta:
    http://www.newstatesman.com/middle-east/2011/03/jewish-girls-israel-arab-state

    ”What both sides exclude as an impossible dream is the simplest and most obvious solution: a binational secular state, comprising all of Israel plus the occupied territories and Gaza.”

    Tällöin valtion tämän yhden valtion nimen tulisi kuitenkin olla Palestiina.

  2. … when Saddam Hussein invaded and occupied Kuwait, the Nato, the so called ”moderate Arabs”, non Nato Europeans forces attaked Iraq and pushed him out of Kuwait. before that, In Afghanistan, when the Soviet Union entered the country, the same forces acted relentlessly to drive the Soviets out, But in Palestine, the Palestinians have to accept the occupation, they are asked to live with the occupier…. rediculous …
    The Only solution for this conflict is , the occupier leaves the occupied lands, sooner or later….

  3. Päivitysilmoitus: Hyvää syntymäpäivää The Ulkopolitist! | The Ulkopolitist·

  4. Päivitysilmoitus: Scarlett Johansson ja olemisen sietämätön hapokkuus | The Ulkopolitist·

  5. Päivitysilmoitus: Oodi toisinajattelijoille (ei Radio Novalle) | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s