Occupy-liikkeen suuri tuloeroilluusio

Vuoden 2011 loppupuolella maailmanlaajuiseksi ilmiöksi levinnyt Occupy-liike nosti tuloerojen kasvun ja taloudellisen tasa-arvon näkyvästi yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vaikka liike onkin rakenteeltaan hajanainen eikä sillä voi sanoa olevan mitään tarkkoja poliittisia vaatimuksia tai ohjelmajulistuksia, on sen yleisviesti selvä: ylempien tuloluokkien osuus yhteisestä kakusta on kasvanut suhteettomasti viime vuosikymmenten aikana samalla kun keskiluokka on joutunut yhä ahtaammalle. Epävakaaksi ja kriiseille alttiiksi osoittautuneen modernin finanssijärjestelmän symboliksi muodostui itseoikeutetusti New Yorkin Wall Street.

Mielenosoituksissa on esitetty myös perinteinen huoli rahan vallasta; talousjärjestelmän kyky ajaa omia erityisintressejään on koettu haitalliseksi demokratialle, sillä poliittiset puolueet ovat muodostuneet yhä riippuvaisemmiksi suurista rahoittajista. Aihe on ajankohtainen, sillä Yhdysvalloissa korkeimman oikeuden kumottua aiemmat vaalikampanjalait ovat tämän syksyn presidentinvaalit muotoutumassa maan historian kalleimmiksi: sekä demokraatit että republikaanit saavat arvioiden mukaan kerättyä jopa miljardi dollaria vaalikassoihinsa. Kyky ostaa enemmän mainosaikaa suurilta TV-yhtiöiltä saattaa osoittautua ratkaisevaksi tekijäksi vaa’ankieliosavaltioissa.

Occupy-liikkeen yhteiskunnallisen kritiikin premissit juontuvat pitkälti kahden ranskalaisen taloustieteilijän, Thomas Pikettyn ja Emmanuel Saezin, tekemiin tutkimuksiin tuloerojen historiallisesta kehityksestä. Heidän mukaansa rikkaiden tulojen osuuden kasvu Yhdysvalloissa on johtanut tilanteeseen, jossa tuloerot ovat suurimmalla tasollaan sitten 1920-luvun lopun. Tämän pohjalta Piketty ja Saez ovat ehtineetkin ehdottaa rikkaiden veroasteen korottamista nykyisestä 35 %:sta jopa 90 %:iin. He näkevät demokraattisen puolueen ajaman ns. Buffett-säännön eli 30 % minimiveron asettamisen miljoonan dollarin ylittäville tuloille liian tehottomana toimenpiteenä rikkaiden kurittamisessa.

Pikettyn ja Saezin teki alunperin tunnetuksi historiallisen ulottuvuuden tuominen tutkimukseen tuloeroista Yhdysvalloissa: aiemmat tilastot olivat ulottuneet vain vuoteen 1970, mutta kahlaamalla läpi veroviraston arkistoja analyysi saatiin ulotettua vuoteen 1913. Tämän perusteella tehdyt johtopäätökset ovat suurimmalle osalle tuttuja, sillä ne on mediassa yleisesti hyväksytty itsestäänselvänä totuutena.

Pikettyn ja Saezin aineiston mukaan Yhdysvalloissa 1920-luvun matala verotus oli yhteydessä tuolloin esiintyneisiin suuriin tuloeroihin. Korkeinta marginaaliveroastetta nostettiin 1930-luvun lamasta toipumisen aikaan ja toisen maailmansodan jälkimainingeissa 25 %:sta 70–94 %:iin, millä tasolla se pysyikin aina 1980-luvun alkuun asti. Tänä aikana tuloerot vaikuttivat pysyvän suhteellisen tasaisina, varsinkin 1920-lukuun verrattuna.

1980-luvulla Ronald Reaganin aikana alkaneen deregulaation ja oikeistolaisen talouspolitiikan kaudella ylintä veroastetta alennettiin alle 50 %:iin, mikä on tämän käsityksen mukaan syynä tuloerojen ”räjähdysmäiseen” kasvuun sitä seuranneilla vuosikymmeninä. Tämän selitysmallin logiikka tuntuu intuitiivisesti varsin selkeältä, mutta ei valitettavasti kestä tarkempaa tarkastelua. Muun muassa aiheesta kirjoittanut historioitsija Brian Domitrovic on huomauttanut, että vain verotettavan tulon tarkastelu ei itse asiassa kerro rikkaiden tuloista juuri mitään: koska keinoja kiertää ylintä veroastetta on lukuisia, eivät tilastot anna realistista kuvaa varakkaimpien kokonaistuloista. Vastaavasti verojen alentaminen vähentää tarvetta kanavoida tuloja muita kautta, joten rikkaiden tilastoissa näkyvän verotettavan varallisuuden osuus samalla kasvaa. Juuri näin tapahtui vuosien 1944–1988 välillä Yhdysvalloissa, jolloin ylin marginaaliverotuksen aste putosi hurjat 66 %-yksikköä. Koska tätä verotettavan tulon elastisuutta ei otettu huomioon, olisivat Pikettyn ja Saezin johtopäätökset olleet Domitrovicin mukaan päteviä vain silloin, jos ylin marginaaliverotusaste olisi pysynyt samana koko tarkastelujakson aikana.

Cato-instituutin Alan Reynolds on tuonut esiin tuloerotutkimuksen toisen merkittävän puutteen: aineisto perustuu vain verotusta edeltävään (pre-tax) dataan, eikä se ota huomioon tulonsiirtoja. Aineiston valossa alempien tuloluokkien osuus kokonaistuloista näyttää liian pieneltä, sillä terveydenhuollon, sosiaaliturvamaksujen, työttömyyskorvausten, ruoka-avun sekä erilaisten verohelpotusten suhteellinen osuus on ollut jatkuvassa kasvussa. Tuloeroja arvioitaessa tulisi tarkastella myös talouden kokonaistilaa: rikkaimman 1 %:n tulojen kasvaessa (esim. 1994–2000) on köyhienkin osuus vähentynyt. Vastaavasti ylimmän prosentin taloudellinen ahdinko (mm. 1988–1991, 2000–2003 ja 2007–2009) on merkinnyt myös köyhyysrajan alapuolella elävien määrän kasvua. Vaikka taantumien aikana tuloerot aina laskevat – saavathan muut tuloluokat suuremman osuuden jatkuvasti kutistuvasta kakusta – on harva kuitenkaan valmis ehdottamaan taantumaa taloudellisen tasa-arvon välineeksi.

Tuloerojen mittaamiseen käytettävä Gini-kerroin ei myöskään tunnu tukevan väitteitä tuloerojen räjähdysmäisestä kasvusta. Yhdysvaltain kongressin tilastojen mukaan vuodesta 1988 vuoteen 2009 maan Gini-kerroin koki vuosien mittaan pientä vaihtelua, mutta pysyi käytännössä samana koko tarkasteluvälin aikana. Ja kun lukuihin otettiin mukaan tulonsiirrot, olivat tuloerot itse asiassa vuonna 2009 pienemmät kuin vuonna 1988. Missä siis piilee paljon puhuttu tuloerojen räjähdys? Kongressin tilastojen mukaan taantuman aikana vuodesta 2007 vuoteen 2009 ylimmän 1 %:n tulot romahtivat 37 %, mitä tuskin voi pitää kovin hyvänä tuloksena taloudelliselle eliitille. Samaan aikaan amerikkalaisten mediaanitulot kasvoivat 48,8% vuodesta 1980 vuoteen 2009.

Kuten Alan Reynolds on huomauttanut, ylempien tuloluokkien osuuden vaihtelut yhteiskunnan kokonaistuloista kuvastavat tuloerojen kasvun sijasta pikemminkin muutoksia yritys- ja verolainsäädännössä, mikä pitäisi myös ottaa huomioon julkisessa keskustelussa. Pikettyn ja Saezin käyttämä aineisto oli puutteineenkin ainoa, joka Yhdysvaltain verovirastolta oli helposti saatavilla; kattavamman after-tax-aineiston kerääminen on Pikettyn omien sanojen mukaan valtava, vuosia kestävä urakka. Väitteet tuloerojen valtavasta kasvusta on kuitenkin hyväksytty jo lähes itsestäänselvyydeksi niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin, vaikka todistusaineisto muuta väittäisikin. Tuloeroista valittaminen on nykyään ”yhteiskunnallisen pahoinvoinnin kasvun” kaltainen sisällötön, mutta valistuneen kriittiseltä vaikuttava fraasi – sitä on helppo käyttää poliittisessa retoriikassa ilman viittausta minkäänlaiseen todistusaineistoon, koska se vain sattuu kuulostamaan todelta.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että tuloeroaineistojen kovimmat kriitikot eivät itsekään ole mitään puolueettomia toimijoita: Yhdysvalloissa Pikettyn ja Saezin työtä ovat äänekkäimmin kyseenalaistaneet republikaaneihin kallellaan olevat lehdet sekä libertaarinen Cato-instituutti. Toisaalta kriitikoiden osoittamat puutteet aineistossa ovat varsin merkittäviä suhteessa siihen kritiikittömyyteen, jolla perusolettamukset tuloerojen kasvusta on hyväksytty. Julkinen keskustelu on keskittynyt myös turhan yksipuolisesti asetelmaan, jossa tuloerojen kasvu nähdään aina yhteiskunnallisena ongelmana. Tuloerojen maltillinen kasvu on usein tapahtunut taloudellisesti hyvinä aikoina, jolloin myös keskiluokan tulot ovat kasvaneet voimakkaasti. Yhdysvaltain rahoitusjärjestelmän rakenteelliset ongelmat, pankkien too big to fail-ilmiö sekä poliittista järjestelmää ravisteleva vaalirahoituskysymys ovat sinänsä erillisiä ongelmia, jotka usein liitetään poliittisessa retoriikassa tuloerojen muutoksiin, jotka taas ovat paljon pidemmän aikavälin kehityslinjoja. Kuten monessa muussakin asiassa, toivoisi tässäkin suurempaa kriittisyyttä niin medialta kuin tavallisiltakin kansalaisilta.

8 responses to “Occupy-liikkeen suuri tuloeroilluusio

  1. Hyvää analyysiä, mutta vaikka tuot esille sen, ettei tulokritiikin kriitikot olekaan puolueettomia, et ota huomioon tai tunnu hyväksyvän mitään tuloerojen kasvua kiistatta esiin tuovia tilastoja: yksi sellainen voisi olla toimitusjohtajan palkka suhteessa työntekijän palkkaan samassa yrityksessä. Tämä on hyvä mittari, koska jos yrityksellä menee hyvin, palkat nousee ja jos huonosti, ne laskee. Koska kuitenkin tarkastellaan samaa yritystä, suhteen pitäisi säilyä samana JOS ei keksitä hyvää syytä sille, miksi jonkin toimijan tuottavuus yrityksen sisällä olisi kasvanut merkittävästi enemmän kuin keskiarvo. Esimerkiksi tietojärjestelmäjohtajan taloon tuottama lisäarvo on helposti kasvanut viimeisen 10 vuoden aikana enemmän suhteessa aiempaan aikaan. Sitten siihen tilastoon: http://www.epi.org/publication/ib331-ceo-pay-top-1-percent/

    Onko siis keskimääräisen toimitusjohtajan tuottavuus kasvanut 40 vuodessa 725% kun keskimääräisen työntekijän tuottavuus vain 5,7%?

    • Pointti toimitusjohtajien ja työntekijöiden palkan suhteesta on toki validi, tässä yksi tuore tilasto: ”In 2010, the average annual wage for U.S. workers in production operations was $33,770 while the average CEO pay in S&P 500 companies was $11,358,445. CEO pay was 336 times more than the average employee.” Tuossa linkittämässäsi artikkelissa oli mielenkiintoinen graafi suhteen historiallisesta kehityksestä (http://www.epi.org/files/2012/ib331-figureA.png.538), eli korkeimmillaan luku oli 1:411 vuosituhannen vaihteen IT-buumin aikoihin, jonka jälkeen se on lähes puolittunut. Näkisin itse tuon trendin taustalla globalisaation ja kansainvälisten markkinoiden avautumisen (yhdistettynä kasvavaan kokonaistuotantoon), jolloin kilpailu pätevistä (tai päteviksi koetuista) johtajista on nostanut näiden keskimääräistä palkkatasoa (samalla kun muuhun työvoimaan on kohdistunut yhä kovenevat kustannuspaineet halpatyövoiman saatavuuden ja ulkoistamisen helpottumisen kautta). Vähän sama juttu kuin NHL-pelaajilla, tuskinpa heidänkään miljoonapalkkionsa ovat missään suhteessa varsinaiseen työpanokseen? Mutta kun touhussa liikkuu valtavat summat, niin kansallista keskipalkkaa tarjoamalla ei pelaajia oikein saa palkattua.

    • Toimitusjohtajien palkkakehitys on luultavasti selitettävissä firmojen koon kasvulla ja pörssiyritysten omistuksen hajautumisena. Agentti- ja muiden informaatio-ongelmien kasvaessa ja omistajakontrollin vähentyessä toimitusjohtajille on luonnollisesti maksettava enemmän palkkaa kun pätevyysvaatimukset kasvavat.

  2. Tuosta mediaanitulojen noususta on myös erilaista dataa. Kaksi ranskalaista marxilaista taloustieteilijää Dumenil & Levy tarkastelivat kirjassaan Capital Resurgent jenkkien reaaliansioiden nousua 1980-luvulta nykypäivään (kirja kirjoitettu joskus 2006). Heidän näkemyksensä mukaan 90 % jenkkien reaaliansiot eivät nousseet 80-luvulta, vaikka nimellisansiot nousivatkin. Samaan on päätynyt tunnettu brittimaantieteilijä David Harvey. Eli suoraan mediaaniansioiden nousu ei kerro ”99 %:n” vaurastumisesta ja tuo siten oikeutusta tuloeroille. Kirjoituksessa oli kuitenkin nostettu mielenkiintoisesti esiin faktojen merkitykselle keskustelussa. Näkisin kuitenkin, että tulonsiirtojen merkitys tuloerojen kannalta on Yhdysvalloissa jokseenkin irrerelevanttia. 99-kapinassahan ei ole kysymys rikkaat vs. köyhät -vastakkainasettelusta, vaan ökyrikkaat vs. muut -tapauksesta. Myös keskiluokka, joka ei niinkään hyödy Jenkeissä tulonsiirroista, on ärähtänyt. Keskeistä Yhdysvaltain tuloero/verokeskustelussa on mielestäni verosuunnittelu aka veronkierto. Oikeusvaltiossa kaikki maksavat veroja saman koodiston mukaan. Yhdysvalloissa näin ei ole, vaan mitä enemmän on pätäkkää maksaa verosuunnittelijoille, sitä pienemmällä prosentilla maksaa veroja. Rikkaiden verolainsäädäntö on eri kuin keskiluokan tai köyhien, mikä aiheuttaa kahnausta. Tähän Buffettkin tarttui esittäessään minimiveroa. Yksi, mitä ihmettelen, on yritysverotus Yhdysvalloissa. Finanssikriisin aikana suuryritykset pyysivät isänmaallisuuden nimissä verohelpotusta, jos ne palauttaisivat veroparatiiseissa olevia varoja takaisin Yhdysvaltoihin, koska ne tarvitsivatkin käteistä. Veroparatiiseihin rahat olivat päätyneet verosuunnittelulla. Näihin ongelmiin pitäisi puuttua, jos todella halutaan puuttua tuloeroihin. Siihen asti 99 %:n vaatimukset lienevät oikeutettuja.

  3. ”Tuloeroista valittaminen on nykyään ”yhteiskunnallisen pahoinvoinnin kasvun” kaltainen sisällötön, mutta valistuneen kriittiseltä vaikuttava fraasi – sitä on helppo käyttää poliittisessa retoriikassa ilman viittausta minkäänlaiseen todistusaineistoon, koska se vain sattuu kuulostamaan todelta.”

    Tässä kohdin kirjoittaja ilmeisesti yritti viitata oletettuun tuloerojen kasvamiseen perustuvaan argumenttiin laajemmassa yhteiskunnallis-taloudellisessa kritiikissä, ei niinkään vain tuloerojen olemassaoloon perustuvaan argumenttiin (toki tuloerojen olemassaolo on todistettu).

    Tästä huolimatta tämä pieni freudilainen johdattaa minut kysymään: falsifioiko tuloerojen kasvua todistavan hypoteesin kumoaminen itsessään tuloeroihin ja niiden taustalla vaikuttaviin yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin kohdistetun kritiikin. En usko.

    Prosenttiliikkeen nouseminen tuloerokritiikin keihäänkärjeksi johtunee sen sanoman varsin ilmeisestä retorisesta ja jopa populistisesta tehosta. Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin myös oikeudenmukaisuudesta laajemmassa merkityksessä (sekä Yhdysvaltalaisen yhteiskunnan sisällä että globaalilla tasolla) sekä käsityksestä yhteiskunnan yleisen kehityksen ja tuloerojen muutoksen suhteesta. Vaikka tuloerot eivät olisikaan nousseet, voidaan yleiseen kehitysuskoon vedoten todeta pelkän tuloerojen paikallaan junnaamisen ilmentävän yhteiskunnallisia taka-askelia.

  4. Edelliseen jatkaakseni: Esimerkiksi US Census Bureaun tilastoissa http://www.census.gov/hhes/www/poverty/data/historical/people.html köyhien osuus väestöstä ei ole pienentynyt vuodesta 1975 vaan on itse asiassa kasvanut. Lisäksi esim http://www.usatoday.com/money/economy/story/2011-10-25/middle-class-disappearing/50914822/1 antaisi ymmärtää että myös keskiluokalla menee huonommin. Onko tässäkin kyse verotuksesta ja tulonsiirroista?

  5. Vielä rikkaimman 1%:n ja mediaanitulosta: ”What we call the “Brandeis Ratio,” the average income of the richest 1 percent (which includes the billions earned by the lucky few) has grown even more disproportionate. As shown in the chart below, in 1980, one-percenters on average made 12.5 medians, but in 2006 (the latest year in which data is available) the average income of our richest 1 percent was a whopping 36 medians.” http://www.freakonomics.com/2011/12/20/there-will-be-rich-always/

  6. Muistelen lukeneeni arvioita, joiden mukaan suuret tuloerot alentaisivat keskimääräistä onnellisuutta, vaikka alimmat tulot olisvatkin absoluuttisesti kohtuullisen suuriakin. Eli että monille ihmisille muodostuisi epämiellyttävä olotila siitä, että joillakin menee taloudellisesti paljon paremmin kuin itsellä. Vastaavasti oma suht’ alhainen elintaso ei jurpi, jos muillakaan omassa yhteiskunnassa ei ole kovin korkea elintaso.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s