(Huomioithan, että tämä artikkeli on 13 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Voiko Natotukseen kuolla?

Sunnuntaistrategisti | 24.05.2011

”On loogista, että Suomi tulee mukaan kaikkiin järjestöihin, joissa demokraattiset, läntiset valtiot ovat mukana.” – Presidentti Martti Ahtisaari

Eiliset kommentit Paavo Arhinmäeltä ja Alex Stubbilta ovat onnistuneet tuomaan Suomen Nato-kannan hetkeksi mukaan hallitusneuvotteluista käytävään julkiseen keskusteluun. Vaikka Jyrki Kataisen lausunnon mukaan ulkopoliittiset aiheet eivät kuulu neuvottelujen pääteemoihin, Nato-kannan käsittely on mukana hallituskeskusteluiden ulkopoliittisessa työryhmässä, johon kuuluvat mm. Alex Stubb (kok.), Erkki Tuomioja  (sd.), Pekka Haavisto (vihr.) Annika Lapintie (vas.), Carl Haglund (r.) sekä Sari Essayah (kd.).

Tietoa, jota Stubb on ehtinyt jo kommentoimaan ”bullshittinä”, on tuonut median tietoon vasemmistoa edustava, ex-KGB konsultti Jaakko Laakso (vas), joka totesi ulkoministerin vetävän neuvotteluissa kovaa linjaa, tuoden jo kolmannen Nato-myönteisen muotoiluehdotuksen ryhmän kuultavaksi. Jää nähtäväksi, ovatko Laakson kommentit seurausta kokoomuslaisten yrityksestä saada aikaan virallista poliittista muutosta Suomen turvallisuus-strategiseen linjaukseen (kuten mm. YLE ja Helsingin Sanomat uutisoivat), vai onko kyseessä Vasemmistoliiton pyrkimys ennaltaehkäistä keskustelua aiheesta, joita käydään tällä hetkellä vasemmistolle mieluisista kylmän sodan aikaisista asetelmista.

Suomen Nato-keskustelussa onkin useita ongelmia. Kuten Toby Archer paljastaa, Suomen suhtautuminen Natoon on varsin paradoksaalinen. Yhtäältä, Suomi osallistuu yhä enemmän kansainvälisen järjestön kriisinhallintaoperaatioihin, myös Naton alaisuudessa, integroituen mukaan järjestön toimintaan, mutta toisaalta Suomen poliittinen johto on kieltäytynyt ottamasta Nato-jäsenyyttä vakavaan harkintaan, samalla kun julkinen mielipide on pysynyt vakaasti Nato-vastaisena näennäisesti oikeuttaen Nato-optiolla prokrastinoinnin.

Julkisessa keskustelussa on myös huomioitava, että Nato-kysymystä käsitellään suomalaisessa mediassa usein sisäisenä puoluepoliittisena kysymyksenä, jolloin Nato-jäsenyyttä puntaroivat kansainvälisestä näkökulmasta tehdyt argumentit, varsinkin Nato-jäsenyyden puolesta, ovat saavuttaneet rajatusti palstatilaa (kuten Janne Kuuselan ja Karoliina Honkasen julkaistu kannonotto tämän vuoden alussa, tai viime vuonna Suomen puolustusvoimissa tehdyt mielipidemittaukset). Sen sijaan Suomen sisäisiin tekijöihin pohjautuvat kannanotot, esimerkiksi Nato-option ajankohtaisuudesta tai yleisen mielipiteen vastustuksesta ovat usein kuultuja liturgisia vastauksia uusille keskustelunavauksille, jotka pyrkivät tuomaan debattiin strategisia tai ulkopoliittisia näkökulmia Nato-jäsenyydestä.

Keskeisenä ongelmana onkin se, että Suomessa epäsäännöllisesti käytävässä julkisessa Nato-keskustelussa keskeisessä roolissa ovat Kylmän sodan aikana luodut mielikuvat Natosta, sen roolista ja politiikasta, heijastuen myös Suomen Venäjä-suhteisiin.

Venäjä-suhteet ovat suuressa roolissa ja Nato-debatissa.  Venäjä ei kuitenkaan presidentti Halosen mukaan ratkaise Suomen Nato-jäsenyyttä, eikä sen tulisi niin tehdä. Venäjä-suhteiden merkitystä Nato debaatissa onkin liioiteltu. Kuten kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki toteaa blogissaan,   ”Venäjä vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä kuten se on vastustanut itäisen Euroopan maiden jäsenyyttä yleensä. Koska Suomi ei ole hakenut jäsenyyttä, asia ei kuitenkaan ole ollut paljon esillä... …Venäjän nykyinen hallitus hyväksyisi Suomen Nato-jäsenyyden, koska ei muuta voisi ja koska Suomi on vain pieni osa laajempaa kuviota.” Huomioitavaa kuitenkin on, että Venäjä-suhteiden priorisoinnilla, poliittinen eliitti on toiminnallaan ehkäissyt Suomen jäsenyyden tärkeässä Nato-Venäjä neuvostossa, josta on nousemassa keskeinen foorumi Euroopan ja Venäjän väliseen turvallisuuspoliittiseen dialogiin. Luonteva kysymys kuuluukin, onko Suomen puolustuspoliittinen itsesensuuri näin ollen itseasiassa heikentänyt Suomen valtiollista turvallisuutta sekä asemaa eurooppalaisessa turvallisuusyhteisössä?

Huoli Suomen alistumisesta Yhdysvaltojen ulkopoliittisen johtajuuden alle edustaa malliesimerkiä kylmän sodan aikaisesta ajattelusta, jonka taustalla vaikuttaa myös sosialistisen ideologian mielikuvat Yhdysvalloista. Toisin kuin Varsovan Liitto, Transatlanttinen turvallisuusyhteisö kuitenkaan ei ole koskaan toiminut täysin yhden valtion ulkopoliittisen tahdon mukaan. Nato ei ole ollut, eikä ole tälläkään hetkellä, vastentahtoinen kumppani ”Yhdyvaltain imperialistisissa hyökkäyssodissa”, kuten vasemmistolainen antimilitarismi on luonnehtinut mm. Afganistanin ja Irakin konflikteja, sekä Libyan interventiota. Näin ollen myös pelko siitä, että nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi mukaan toisen jäsenvaltion omaan sotaan on myös perusteeton, ellei kyse ole puolustussodasta.

Suomi tarvitsee oikeaa keskustelua Natosta. On todennäköistä, että ainoa tilaisuus tähän aukeaa juurikin hallitusneuvotteluissa, jossa asiasta tulisi käydä kunnollinen keskustelu siitä, mitä Suomen seuraavan hallituksen puolustuspoliittisen linjausten tulisi pitää sisällään.Suomalainen konsensuskulttuuri tarkoittanee sitä, että laajassa hallituskoalitiossa yleistä linjaa tuskin lähdetään haastamaan. Julkisen keskustelun tulee kuitenkin jatkua. Keskustelua tulisi käydä julkisesti ja laajalla rintamalla, ottamalla huomioon ne tekijät, jotka ovat oleellisia Suomelle. Keskeisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi miten Nato on muuttunut viimeisten vuosien aikana,  mikä rooli Natolla on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa toiminnassa, ja miten Nato-jäsenyys parantaa tai heikentää Suomen valtiollista turvallisuutta. Turhimmat kliseet unilateraalisesta suurvaltapolitiikasta, muiden hyökkäyssotien tukemisesta tai Islamistisen terrorismin leviämisestä Suomeen tulisi unohtaa. Oleellisin kysymys on, parantaako vai heikentääkö Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys sen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa.


Kommentit

[...] mukaillen suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa ei voi tehdä avausta törmäämättä Natoon. Näin kävi myös Islannin tapauksessa. Tosin poikkeuksellista on se, että suurimmat varaukset [...]


[...] I mitt första inlägg om försvaret gick jag in på försvarsdebattens kvalitet och tangerade Nato. [...]


[...] Suomi otti kaksi askelta eteenpäin, mutta yhden taaksepäin.  Suomen dysfunktionaalinen Nato-keskustelu johti siihen, että Natoa ei mainita laissa nimeltä (se on ”muu kansainvälinen järjestö” [...]


[...] Ulkopolitist on aikaisemminkin valitellut Nato-keskustelun laatua ja sen puutteita. Valitettavasti tilanne ei tunnu muuttuvan näissä [...]


[...] Voiko Natotukseen kuolla? [...]


[...] kysyi – Väyrystä kanavoiden – voiko Natotukseen kuolla?   Suomalaisessa Nato-keskustelussa on vakavia puutteita ja etenkin hallitusneuvotteluiden alla [...]


[...] Voiko Natotukseen kuolla? Tiitisen Lista [...]


Kiitos itsellesi lisävalaistuksesta. Minunkin on syytä selittää sitä loppukommenttiani. Minulla ei ole tietenkään mitään allergiaa turvallisuuspoliittista keskustelua kohtaan, ei siis myöskään sellaista jossa puhutaan Natosta. Mutta jos kuluttajalle tarjotaan jotain suuren luokan ostosta, rationaalinen kuluttaja haluaa ensin tarkkaan tietää mitä hänelle oikein tarjotaan ja myöskin arvioida omia tarpeitaan. Impulssiostot on parasta pitää pikkurahan puolella. Joten huolellinen analyysi Naton luonteesta ja roolista ja varsinkin sen muutoksista kylmän sodan jälkeiseltä ajalta on järkevän keskustelun sine qua non. Heti kun ryhdymme edes tekemään alustavia huomioita eli tekemään pari kysymystä Naton roolista, törmäämme siihen että jo ulkoista hyökkäystä vastaan rakennettuna puolustusliittona Nato on käytännössä ongelmallisempi kuin kuvittelisi. On helppo ymmärtää miksi esim. Baltian maat ja Neuvostoliiton entiset satelliittimaat Itä-Euroopassa liittyivät Natoon. Mutta entäpä esim. Ukraina ja Georgia? Jos Ukrainassa taas valta vaihtuu ja maa haluaa Natoon, tuloksena voi olla sisällissota. Ja Renny Harlin on varmaan viimeinen ihminen, joka vielä kuvittelee että Venäjä hyökkäsi 8.8.2008 Georgian kimppuun. Huomautuksen kärki on siinä, että varsinkin Georgian tapauksessa entinen Neuvostoliiton osavaltio halusi ratkoa jo ennen Neuvostoliittoa syntyneitä rajaongelmia turvautumalla Naton aseisiin. Nyt molemmat maat on pantu jäähylle, mutta Yhdysvallat oli osavastuussa Saakashvilin mielessä syntyneille illuusioille. Lyhyesti sanoen on vaarallista laajentaa puolustusliittoa sopimatta varmasti etukäteen erilaisten rajariitojen ratkaisua. Ja kuitenkin Natoon kuuluvat mm. Turkki ja Kreikka! Joten esim. Suomen liittyessä Natoon, se saattaisi joutua vedetyksi ilman omaa haluaan Neuvostoliiton hajoamisesta syntyneiden valtioiden välisiin ja niiden sisäisiin konflikteihin. Ne voivat kyllä palvella esim. Yhdysvaltain intressejä, mutta eivät kyllä Suomen. Kaikki tämä kuitenkin kalpenee sen rinnalla, että Nato on ottanut itselleen tehtäviä, jotka eivät mitenkään ankkuroidu Naton peruskirjaan - ja ovat toisinaan ristiriidassa sekä YK:n peruskirjan että kansainvälisen lain kanssa. Muistakaamme vain entisen Jugoslavian syntytuskia. Myöhemmin Yhdysvallat on painostanut ankarasti Nato-liittolaisiaan osallistumaan myös täysin yksipuolisesti aloittamiinsa hankkeisiin. Irakiin tehdyn hyökkäyksen poikimiin CIA:n - kansainvälisen lain vastaisiin - "rendition"-ohjelmiin osallistui myös Yhdysvaltain Itä-Eurooppalaisia liittolaisia, jotka joko halusivat todistaa lojaalisuuttaan, tai niille tehtiin selväksi että muutakaan vaihtoehtoa ei olisi. En ala tässä käymään läpi Afganistanin tragikomediaa, vaan kiinnitän huomion siihen mikä mahtaisi olla ns. Lännen intressi Libyassa ja Persianlahdella. Sota Libyassa sai toki mandaattinsa R2P hankkeena YK:n turvallisuusneuvostolta (UNSC Resoluutiot 1970 ja 1973), mutta se tapa jolla Nato käy sotaa, rikkoo jo sekä YK.n peruskirjaa että näitä resoluutioita. Samaan aikaan Yhdysvallat on visusti varonut puuttumasta Saudi-Arabian Qatarin kanssa Bahrainissa tekemään (toki paikallisen oligarkin toivomuksesta) sotilaalliseen miehitykseen ja demokratialiikkeen murskaamiseen. Eikä ihme, voidakseen tukea arabiheräämisen pelottamia saudeja ja GCC:tä, Yhdysvallat teki quid pro quo järjestelyn: ajakaa te (meille sinänsä perifeeristä)"aseellista humanitaarista interventiota" Libyassa, niin me voimme esittää teidät vapauden, demokratian jne. esitaistelijoina. Maailman tärkeimmän öljyalueen "vakaus" kun on elintärkeää. Niin tärkeää, että sen varjelemiseen ehkä tarvitaan saudi- ja GCC-oligarkkeja. En voi tässä ykistyiskohtaisestio osoittaa tätä skenaariota oikeaksi, mutta pääpiirteissään se sitä taatusti on, kuten jokainen asiasta kiinnostunut voi helposti saada selville, mikäli sattuu olemaan kiinostunut geopolitiikasta. Edellä esittämäni pikku case studyn viesti on kuitenkin tämä: kuinka moni meistä haluaisi että esim. suomalaisia sotilaita lennätettäisiin Persian lahdelle, Punaiselle merelle ja Adenin lahdelle, valmiina osallistumaan aseelliseen interventioon saudien ja Persian lahden oligarkkien pelastamiseksi vallankumouksilta? Uskon että en ole ainoa suomalainen joka vastustaisi pontevasti!Ja kuitenkin juuri tämä alue on kaikkein tärkein Yhdysvaltain strategisella kartalla - ja tulisi siis olemaan "uuden Naton" keskeinen intressi. Miksi siis esim. minun tulisi olla kiinnostunut Nato-asunnosta? Kun sen arvo suomalaisille on vähän kuin "mortgage-based asset securityn" rahoittamassa kiinteistössä: ensimmäinen suoritus on lähes ilmainen, mutta tässä niistä myöhemmistä ei enää selviäkään vain lähettämällä avaimet takaisin postissa. Kiitän sinua asiallisesta vastauksestasi ja toivon analyyttisen turvallisuuspoliittisen keskustelun jatkoa Goethen innoittamilla (vaan ei ehkä lausumilla) sanoilla:"Mehr Licht, enemmän valos!"


Kiitokset asiallisesta ja asiantuntevasta kommentista. En voisi olla enempää samaa mieltä siitä, että Nato-keskustelun lähtökohtana tulee olla perusteltu (ja perusteellinen) analyysi Naton nykyroolista. Vaikka itse olen, kuten huomasitkin, Nato-jäsenyyden kannalla,on surullista, että tässä Nato-optioon liittyvässä keskustelussa viitataan usein historiallisesti ja empiirisesti arveluttaviin mielikuviin. Nato-jäsenyyttä vastaan on monta relevanttia ja paikkansapitävää argumenttia, joihin nykykeskustelussa viitataan äärimmäisen harvoin. Yksi tällainen tekijä juurikin järjestön identiteettikriisi, jota on nyt lähdetty uuden strategisen konseptin myötä ratkomaan. Itse näen Natolle, sekä sen jäsenille todellisen tarpeen tulevaisuudessa, sillä kylmän sodan jälkeinen poliittinen järjestelmä on nähnyt vahvaa alueellista institutionalisoitumista niin Keski-Aasiassa, Etelä-Amerikassa kuin Aasiassakin, luoden trendiä maailmanpoliittiseen järjestelmään, jossa globaali suurvaltapolitiikka ja alueelliset etupiirialueet ovat keskiössä. Tämä tietää sitä, että myös Euroopan (tai Lännen) tulee pysyä tekemään koherenttia politiikkaa ylläpitääkseen omia strategisia intressejään muualla. Tässä yhteydessä on varsin suotavaa, että uuden strategisen konseptin ehdotusten myötä Nato muuttaa itseään kasvavissa määrin maanpuolustusjärjestöstä (defense) turvallisuusjärjestöksi (security) jolloin se kykenee ylläpitämään länsimaisen turvallisuusyhteisön intressejä alueilla, joilta majaansa pitävät valtiolliset tai ei-valtiolliset toimijat pyrkivät luomaan epävakautta. Tätä turvallisuusyhteisöä ylläpitämällä, jolla on samat normit, mutta ajoittain eri arvot sekä intressit, Nato kykenee olemaan yksittäisien jäsenmaiden intressit ylittävä järjestö. Näitä keskusteluita näkisin mielelläni enemmän Suomessa sen sijaan, että toistettaisiin samaa liturgiaa. Oli julkinen mielipide asiassa mikä tahansa, soisin sen kyllä perustuvan mielummin informatiiviselle pohjalle kuin virheellisille mielikuville, olin asian tiimoilta itse sitten asiassa enemmistössä tai vähemmistössä.


Kaiken aidon ja rationaalisen Nato-keskustelun lähtökohtana tulee olla hyvin perusteltu analyysi Naton roolista kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Tosiaankin, mikä sen rooli voisi olla nyt? Tätä kysymystä esittävät myös monet Naton sisällä. Sillä miten ihmeessä esim. uudet sodat Aasiassa ja Afrikassa ovat sopusoinnussa Naton oman peruskirjan kanssa? Ja kun otamme huomioon varustelun realiteetit, ymmärrämme että Nato on yhtä kuin Yhdysvallat plus sen liittolaiset. Onko siis niin että "se mikä on hyväksi Yhdysvaltain intresseille on hyväksi Natolle, ja se mikä on hyväksi Natolle koko maailmalle" - ja siksi myös Suomelle? Minun on hyvin vaikeata ottaa vakavasti mitään ns. keskustelunavauksia Suomen suhteesta Natoon ellei niihin sisälly realistinen ja systemaattinen erittely Naton luonteesta ja sen nykyroolista. Suomalaiset eivät tule kannattamaan jäsenyyttä Natossa, jotta saisimme Nato-kenraaleja ja kaikenlaisia turvallisuuden konsultteja työllistettyjä. Vain todelliset intressit voivat saada mielet muuttumaan. Tämän luulisi olevan jo selvää meidän transatlanttiselle väellemmekin. Mutta jos ei ole, niin eipä se minua mitenkään vaivaa: marginaalissapa keskustelette.


Lisättävää?

Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.