”Kohota siis hyvällä omallatunnolla malja maailman parhaalle vedelle – juuri sopivasti hapotettuna!” Näin kannustaa kotikäyttöisten hiilihapotuslaitteiden valmistaja SodaStream suomalaisia kuluttajia. Ja kukapa ei pitäisi helmeilevästä vedestä, etenkin kun näyttelijä Scarlett Johansson juo sitä hauskalla videolla. ”Look, a soda that’s better for you and all of us.” Well, ehkei ihan kaikille, mutta siitä lisää tuonnempana. Helmeilevä mainos joka tapauksessa asetti aiemmin Oxfamin lähettiläänä toimineen Johanssonin valinnan eteen: joko jatkaa köyhyyden ja epäoikeudenmukaisuuden vastaisen työn tukemista tai pitää kiinni ”globaalin lähettilään” sopimuksesta, jonka hän oli solminut menestyvän yrityksen kanssa. Kyyninen ei jää turhaan ihmettelemään kumpaan lähettilään rooliin Johansson mahtoi juuri päätyä, jos valinnanvapautta sopimuksen allekirjoituksen jälkeen edes oli. Mutta miksi hänen täytyi ylipäänsä valita? Miksi SodaStreamin kuplivan raikas vesi oli Oxfamille liian hapokasta?

Oxfam vastaa (HS:n käännös): ”Juutalaissiirtokunnissa toimivat yritykset lisäävät köyhyyttä ja heikentävät oikeuksia palestiinalaisyhteisöissä, joita tuemme työssämme.” SodaStreamilla on suuri tuotantolaitos Mishor Adumimissa, joka on osa israelilaista Ma’aleh Adumimin siirtokuntaa miehitetyllä Länsirannalla, Jerusalemin ja Jerikon välissä. SodaStreamilla on toki tuotantolaitoksia muuallakin, muun muassa Pohjois-Israelissa ja Kiinassa. Finnwatchin siirtokuntatuotteisiin keskittyvän Kielletyt hedelmät -raportin valossa SodaStreamin tuotanto Mishor Adumimissa kuitenkin jatkuu ja yhtiö kieltäytyy kertomasta missä mikäkin osa tuotannosta tapahtuu. Sama Finnwatchin raportti ja esimerkiksi ranta-albumi -blogi ovat kirjoittaneet kohun juurena olevien hiilihapotuskojeiden olevan laajalti myynnissä myös Pohjolassa. Vaikka suomalaiset kauppaketjut ovat Alkuperä merkkaa -kampanjan ansiosta vähitellen muuttumassa hivenen vastuullisemmiksi alkuperämerkintöjen suhteen, niin silti mainoslause ”Sodastream-tuotteet löydät helposti kaikkialta Suomesta” ei ole edelleenkään tyhjä kehu.

Olen jo toissavuonna kirjoittanut The Ulkopolitistissa Israelin siirtokuntapolitiikasta, siirtokuntatuotteiden merkitsemisestä ja Länsirannan miehityksen aikaansaamasta eriarvoisuudesta. Israelin Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin rakentamat siirtokunnat ovat kansainvälisen lain mukaan yksinkertaisia laittomia. Ne vaikeuttavat rauhan ja kahden valtion ratkaisun toteutumista. Tämän allekirjoittavat kaikki muut paitsi Israelin oikeisto ja heitä muualla maailmassa sympatisoivat tahot. Myös Suomesta löytyy niitä, jotka uskovat yliluonnollisten lupausten, kansallisten myyttien tai vahvemman oikeuden antavan luvan ylläpitää eriarvoistavaa ja ihmisoikeuksia tallovaa, sotilaallisella voimalla vastoin paikallisväestön tahtoa ylläpidettyä miehitystä ja siihen perustuvaa siirtokunta-asutusta. Mikäli ajattelee näin, voi viimeistään Scargaten saattelemana olla varma siitä, että ostamalla SodaStream laitteita voi omalla vaatimattomalla panoksellaan tukea ainakin yhden siirtokunnan taloutta.

Siirtokuntaliikkeen airuet ovat onneksi etenkin Israelin ulkopuolella selvästi vähemmistössä. Paljon suuremman joukon muodostavat ne hyväntahtoiset ihmiset, jotka eivät halua tehdä ikäviksi kokemiaan valintoja. Johanssonin oma vastaus kohuun antaa viitettä siitä, missä koko ongelman varsinainen ydin on. Ongelma ei ole hyvän tahdon puute. Johansson haluaa hyvää. Johansson haluaa rauhaa. Johansson tukee kahden valtion ratkaisua. Johansson siis tukee itsenäisen Palestiinan valtion syntymistä itsenäisen Israelin valtion rinnalle. Hän vain ei näe mitään ristiriitaa tämän päämäärän ja siirtokunnassa toimivan SodaStreamin välillä. Päinvastoin, hän näkee SodaStreamin yhtiönä, joka tukee israelilaisten ja palestiinalaisten työntekijöidensä yhtäläisiä oikeuksia. Lehtijutuista päätellen SodaStreamin toimitusjohtaja Daniel Birnbaum todella onkin epätavallisen oikeudentuntoinen mies.

Nämä ongelmat eivät kuitenkaan ole ratkaistavissa pelkällä hyvällä tahdolla tai mikrotason oikeudenmukaisuudella. Lähi-idän konfliktissa ei ole kyse (pelkästään) tunteista. Vähättelemättä lainkaan sitä tärkeää työtä, jota monet yksilöt ja järjestöt tekevät siltojen rakentamiseksi ja luottamuksen kasvattamiseksi israelilaisten ja palestiinalaisten sekä muslimien, juutalaisten ja kristittyjen välillä, tämä konflikti ei ratkea pelkillä sanoilla ja anteeksi antamisella. Lähes kaikki haluavat periaatteessa rauhaa, mutta mieluiten ilmaiseksi. Rauhan hintana ovat kuitenkin konkreettiset muutokset. Esimerkiksi Länsirannan ja Itä-Jerusalemin miehitys ei ole tunnetila, se on kylmä alistussuhde.

Tämä alistussuhde pureutuu syvälle rakenteisiin. Totta kai työpaikat siirtokunnissa kelpaavat palestiinalaisille, kun vuosikymmenien kuluessa on luotu tilanne, jossa vaihtoehtoja ei ole. Voi jopa olla, että SodaStream tarjoaa palestiinalaisille työntekijöilleen Mishor Adumimissa suhteellisen hyvän ja tasa-arvoisen työympäristön. Se tapahtuu kuitenkin kontekstissa, joka on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen (täällä lisää käytännön esimerkkejä). Keskiajalla oli oikeudenmukaisia feodaaliruhtinaita ja teollisen vallankumouksen vuosina lempeitä tehtaanjohtajia. Jotkut siirtomaaherrat ottivat valkoisen miehen taakan kantaakseen hyvällä tahdolla. Ehkä kaikki Yhdysvaltain etelävaltioiden orjanomistajat eivät pahoinpidelleet omaisuuttaan ja ehkä apartheidin purkautuminen johti joidenkin mustien työpaikkojen häviämiseen. En yritä sanoa, että Länsirannan miehitys on sama kuin yllämainitut, mutta näissä kaikissa on kysymys alistavista valtarakenteista, joita pelkkä valtaapitävän suopeus ei riitä tasapainottamaan.

Oxfam on suuri eikä erityisen radikaali järjestö. Se ei esimerkiksi kannata Israelia kokonaisuudessaan boikotoivaa BDS-liikettä. Oxfam yksinkertaisesti boikotoi siirtokuntatuotteita. Jo tämä periaate ja sen johdonmukainen noudattaminen pakotti Johanssonin tilanteeseen, josta ei päässyt pelkällä hyvällä tahdolla yli. Tarvittiin myös valinta. Johansson teki oman valintansa, mutta asiasta noussut kohu on oire siitä, miten siirtokuntaliike on hitaasti mutta varmasti häviämässä tämän taistelun. On sekä israelilaisten että palestiinalaisten etu, että tulevina vuosina yhä useampi siirtokuntayritys tulee samalle kannalle SodaStreamin toimitusjohtajan kanssa, joka totesi tuotantolaitoksensa sijainnin olevan nykyisin ”a pain in the ass.”