(Huomioithan, että tämä artikkeli on 10 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Walt, Mearsheimer ja Ukrainan kriisin syyt

Tomas Wallenius | 28.08.2014

”Sotiiko Venäjä Ukrainassa, ja jos kyllä niin millä perusteilla? Jos ei, niin ketkä makaavat tuoreissa haudoissa?” kysyi venäläisen laatulehti Vedemostin pääkirjoitus eilen 27. elokuuta. Kriisin syventyessä entisestään, ja Venäjän suoran osallisuuden Itä-Ukrainan aseelliseen konfliktiin tullessa entistä selvemmäksi, The Ulkopolitist palaa hetkeksi tutkimaan Ukrainan kriisin syitä. Kansainvälisten suhteiden norsunluutornin asukkaiden analyyseilla on väliä, koska niitä luetaan laajalti sekä Yhdysvalloissa että rapakon tällä puolella mukaan lukien Suomessa. Seuraavassa tarkastellaan realistisen koulukunnan tunnetuimpiin teoreetikkoihin kuuluvien Harvardin yliopiston professori ja Foreign Policy -lehden kolumnisti Stephen Waltin ja Chicagon yliopiston professori John Mearsheimerin Ukrainan kriisiä käsitteleviä kommentteja. Tämä kirjoitus tulee osoittamaan kuinka professorit ovat täysin väärässä Ukrainan kriisin tulkinnassaan. Ajattoman ”geopolitiikan” ja ”valtatasapainon” sijaan konfliktin syitä pitää etsiä lännen ja Venäjän koko ajan kauemmas toisistaan eriytyvistä poliittisista järjestelmistä sekä kulttuureista.

Professorien Ukraina-tulkinnat

”Airliner tragedy in #Ukraine shows US & EU erred by not pushing to keep Ukr. as neutral buffer state, not potential EU/NATO member.” -Stephen Waltin twiitti malesialaisen lentokoneen tultua ammutuksi alas itä-Ukrainassa 17. heinäkuuta

”United States and its European allies share most of the responsibility for the crisis — For Putin, the illegal overthrow of Ukraine’s democratically elected and pro-Russian president — which he rightly labeled a “coup” — was the final straw.”  –John Mearsheimer Foreign Affairs -lehden syys-lokakuun numerossa 

Waltin kunniaksi on todettava, että hän pahoitteli nopeasti twiittiaan ja täsmensi että ”Venäjä ja/tai Ukr kapinallisevat voivat olla syyllisiä tähän karmeaan ja traagiseen tekoon, mutta US ja EU politiikka ollut hölmöä ja vastuutonta” ja viittasi keväiseen lehtiartikkeliinsa, jossa hän oli kirjoittanut että Ukrainan kriisin taustalla on Naton itälaajentuminen. ”Venäjä on viettänyt viimeiset kaksikymmentä- ja risat vuotta katsoen kuinka Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset liittolaiset laajentavat Natoa itäänpäin ja, kaiken lisäksi, sijoittavat ballistisia ohjuspuolustusjärjestelmiä sinne suhtautuen melkein täysin välinpitämättömästi Venäjän intresseihin ja valituksiin. — kuka tahansa hyvä realisti olisi voinut kertoa että Venäjä tulisi pitämään näitä kehityssuuntia pitkän tähtäimen turvallisuushaasteena. Venäjä on suurvalta, ja suurvalloilla on tapana puolustaa tärkeiksi kokemiaan turvallisuusintressejaan  lähiseudullaan. Vaikka Walt toki pahoittelee sitä, että kansainvälistä lakia on Krimin anneksaation tapauksessa rikottu ja Ukraina on jäämässä epävakaaksi, valtamerten ympäröimän Yhdysvaltojen kannalta Ukrainan kriisin lopputuloksella taas ei ole mitään merkitystä. Onhan maan talouskin vain Kentuckyn osavaltion kokoluokkaa.

Mearsheimerin mielestä Putinin toimintaa Ukrainan suhteen on helppo ymmärtää.  ”Valtava tasanko, jonka Napoleonin Ranska, keisarillinen Saksa ja Natsi-Saksa kaikki ylittivät iskeäkseen Venäjää itseään vastaan, Ukraina palvelee Venäjää strategisesti valtavan tärkeänä puskurivaltiona. — Tämä on geopolitiikan johdantokurssi: suurvallat ovat aina herkkiä potentiaalisille uhkille niiden kotimaan lähistöllä.” Naton itälaajentuminen 1990-luvulla oli liberaalia päiväunta, jossa luultiin että historia oli tullut tiensä päänhän. Naton lisälaajentumisen uhka provosoi Putinin hyökkäämään Georgiaan 2008 sekä ottamaan Krimin haltuunsa Kiovassa tapahtuneen ”vallankaappauksen” jälkeen. Jälleen kerran, tapahtumat osoittavat  kuinka liberaalit ovat olleet väärässä ja kuinka realismin ajaton logiikka pätee myös tällä vuosituhannella. Taantuvan Venäjän keskinkertaisesta armeijasta ei ole ”uudeksi Wehrmachtiksi”, joten siitä ei ole uhkaksi lännelle. Putinin toimet Ukrainassa ovat olleet puolustuksellisia, eivät offensiivisia. Lännen tulee lopettaa suunnitelmat Ukrainan länsimaistamiseksi ja maasta tulee tehdä kylmän sodan ajan Itävallan tapainen puolueeton puskurivaltio Naton ja Venäjän välillä. Ajatukset siitä että Venäjällä ei tulisi olla veto-oikeutta Ukrainan itsenäisiin ulkopoliittisiin päätöksiin, Mearsheimer kuittaa vaaralliseksi ajatteluksi.

(Neo)realismin rajat

Mitä meidän tulisi ajatella tästä ”realistisesta” Ukrainan kriisin tulkinnasta? Johtuuko kriisi tosiaan Naton itälaajentumisesta –ja tämän provosoimasta vääjäämättömästä suurvaltojen turvallisuusintresseista kumpuavasta geopoliittisesta konfliktista. Käännytään hetkeksi Waltin ja Mearsheimerin tieteelliseen tuotantoon.

Walt kehitteli Origins of Alliances -teoksessa (1990) ”balance of threat” -teoriaa, jonka mukaan valtiot eivät varaudu muutoksiin voimatasapainossa vaan kokemiinsa uhkiin. Toisin sanoen, jotta jokin valtio olisi uhka sen ei tarvitse olla vain voimakas mutta sen pitää olla lähistöllä ja sillä pitää olla offensiivisia taipumuksia. Tämän takia esimerkiksi Belgia ei pidä Ranskaa turvallisuusuhkana, vaikka Ranska oletettavasti pystyisi miehittämään pienen naapurinsa muutamassa päivässä. Waltin mukaan sisäpoliittinen järjestelmä vaikuttaa myös siihen pystyvätkö valtiot muodostamaan kestäviä liittolaissuhteita. Demokratiat pystyvät tähän paremmin kuin autoritaariset järjestelmät. Toisin sanoen, Waltin tieteellinen tuotanto on korostanut –neorealistisen materiaalisen voimatasapainon sijaan– mielikuvien ja sisäpoliittisen järjestelmän roolia maailmanpolitiikassa.

Mearsheimer sen sijaan väitti Tragedy of Great Power Politics (2001) -kirjassaan että yksinkertainen ”offensiivinen realismi” selittää maailmanpolitiikan perusdynamiikat. Toisin sanoen kaikki suurvallat haluavat maksimoida valtaansa koko ajan ja pyrkivät hegemoniksi. Kansainvälisen järjestelmän paineet peittävät alleen sisäpolitiikan ja kulttuurin. Toisin sanoen Kaarle V, Ludvig XIV, Napoleon, Wilhelm II ja Hitler (ja oletettavasti Merkel) pyrkivät kaikki samaan tavoitteeseen koska hallitsivat Euroopan voimakkainta valtiota. Tämä rohkea yksinkertaistus johtaa hyvin surkuhupaisiin tuloksiin. Esimerkiksi toisen maailmansodan suhteen Mearsheimer väittää, että Hitlerin Saksa ei ollut poikkeuksellisen aggressiivinen valtio, ja että sota syntyi pääosin järjestelmällisten syiden takia. Voitaneen sanoa että ehkä ainoa suurvalta, jonka ulkopolitiikkaa ”offensiivinen realismi” kuvaa aika hyvin on Natsi-Saksa. Kuitenkin Natsi-Saksan ulkopolitiikan taustat materialistinen Mearsheimer ymmärtää täysin väärin; uusi maailmansota oli ennen kaikkea Hitlerin sota, joka kumpusi poikkeuksellisen karmeasta ideologiasta. Toisin sanoen, Mearsheimerin teoria on aika lailla ristiriidassa maailmanhistorian kanssa.

1990 Mearsheimer ennusti että suurimman uhan Euroopan turvallisuudelle voisi muodostaa ”hypernationalistinen” yhdistynyt Saksa, jonka koulukirjoissa oltiin palaamassa nationalismiin. Vaikka Mearsheimer oli jälleen kerran väärässä Saksan suhteen, niin tavallaan hän on rohkeassa spekulaatiossaan oikeassa sen suhteen, että perinteisen nationalismin ja turvallisuuspolitiikan poluille lähtenyt suurvalta voisi (kuten on nyt käynyt Venäjän tapauksessa) heikentää Euroopan turvallisuutta. Kuitenkin jälleen kerran nyt hypätään neorealistisen materialistisen viitekehyksen ulkopuolelle ja selitetään maailmanpolitiikkaa sisäpoliittisen kulttuurin muutoksilla.

Kaiken takana on sisäpolitiikka

Avain Ukrainan kriisin ymmärtämiseen löytyy sivulauseissa myös Mearsheimerin omasta kirjoituksesta”Ongelmien perimmäinen syy on Naton laajentuminen — Samanaikaisesti, EU:n laajentuminen itäänpäin ja lännen tuki demokratialiikkeelle Ukrainassa — alkaen vuoden 2004 oranssista vallankumouksesta — olivat myös kriittisiä elementtejä. — Kun Venäjän johtajat katsovat lännen yhteiskunnallista vaikutustyötä (social engineering) Ukrainassa, he ovat huolissaan siitä, että heidän maansa voisi olla vuorossa seuraavaksi. Ja tällaiset pelot eivät tosiaan ole perusteettomia. On aika laittaa loppu toisen oranssin vallankumouksen länsimaiselle tuelle.” Putinin Venäjän suurimmat uhat eivät ole ulkoisia tai sotilaallisia, vaan sisäisiä ja poliittisia. Putinin regiimille  Naton panssarivaunuja huomattavasti pelottavampia ovat Kiovan mielenosoittajat, jotka lopulta kuukausien odotusten jälkeen ja turvallisuusjoukkojen tulituksesta piittaamatta, pakottivat Janukovitsin neuvottelupöytään. Kun vanha valta suostui kompromissiin, se kaatui yhdessä yössä regiimin jäsenten alettua vaihtaa voittajan puolelle. Putinin ulkopolitiikka ei ole vain geopoliittista vaan ennen kaikkea vastavallankumouksellista.

”Neuvostoliiton perillinen” ei pelkää ensisijaisesti sotaa vaan vallankumousta. Venäjälle Ukrainalla on väliä, koska aina Ukrainan vuoden 2004 oranssista vallankumouksesta lähtien Putinin hallinto on nähnyt entisten neuvostotasavaltojen demokratisoitumisen takana lännen pitkän käden, jonka lopullisena tavoitteena on Venäjän hallinnon kaataminen ja Venäjän suurella vaivalla uudelleen hankkiman ”suurvaltuuden” mitätöinti. Jos Ukraina –suuri slaavilainen valtio, jossa on paljon venäläisiä– kykenee lähestymään ”normaalin eurooppalaisen valtion” ideaalityyppiä, Venäjän keskiluokka voi alkaa kyseenalaistamaan entisestään putinilaista vakautta ja suvereenia demokratiaa ainoana vaihtoehtona kaoottiselle 1990-luvulle.

Venäjän nykyinen ”realistinen” ja ”geopoliittinen” suurvaltapolitiikka on ideologia, joka vakiintui jo 1990-luvun lopussa Gorbatseviin henkilöityvän liberaalin ”uuden ajattelun” hävitessä venäläisen valtaeliitin sisällä. ”Suurvaltuuden” tuoman arvovallan tarkoituksena on legitimoida regiimin sisäpoliittista valtaa, ja ylläpitää sisäistä järjestystä. Näin ollen Venäjän kova vastustus entisen Neuvostoliiton alueen värivallankumouksille (ja tuki esimerkiksi Janukovitsille) ja arabikeväälle (ja tuki esimerkiksi Assadin hallinnolle) tulisi nähdä osana strategiaa, jolla ”järjestyksen” ja ”suvereniteetin” ylläpitämisellä kansainvälisessä järjestelmässä pyritään ennaltaehkäisemään riskejä ”järjestykselle” valtion sisällä. Toisin sanoen nykyinen ”geopolitiikka” on Putinin Venäjän sisäpoliittisen kulttuurin –eikä kansainvälisen järjestelmän muuttumattomien luonnonlakien– seurausta. Yksi erinomainen teos, jossa korostetaan Venäjän globaalin, regionaalisen, ja sisäisen politiikan välistä vuorovaikutusta, on Roy Allisonin Russia, the West, and Military Intervention (2013).

Onko Ukrainalla mitään väliä?

Ehkä Walt ja Mearsheimer ovat kuitenkin oikeassa sen suhteen että Yhdysvaltojen kannalta Ukrainan tapahtumilla ei ole oikeastaan mitään väliä? Venäjä ei voi suoraan uhata valtameren takana sijaitsevan hegemonin turvallisuutta, ja Yhdysvaltojen kannattaa sitä paitsi keskittyä taantuvan Venäjän sijaan nousevan Kiinan tasapainottamiseen itä-Aasiassa. Onhan Venäjä –kuten Walt kertoo– vain rikkonut kansainvälistä oikeutta omien turvallisuusintressiensa ajamiseksi kuten suurvallat (myös Yhdysvallat) välillä tekevät. Mearsheimerin mukaan Naton itälaajentuminen 1990-luvulla on kallis virhe, jolla ei saavutettu mitään ja provosoitiin Venäjää.

Herrat kuitenkin unohtavat, että Yhdysvaltojen globaali valta perustuu paitsi sen sotilaalliseen ja taloudelliseen valtaan, niin ennen kaikkea luottamukseen ja arvovaltaan. Kuten John Ikenberry kirjoittaa osuvasti After Victory -teoksessaan (2000), Yhdysvaltojen vuodesta 1945 lähtien länsi-Eurooppaan ja itä-Aasiaan luoma ”liberaali” järjestys on säilynyt niin hyvin ja turvannut maan globaalin johtoaseman juuri sen takia, että sen liittolaiset eivät pelkää sitä ja luottavat sen tarjoamaan suojelukseen.

Se että Yhdysvallat rajoitti omaa valtaansa olemalla mukana luomassa kansainväliseen oikeuteen perustuvia monenkeskisiä järjestöjä –Euroopan integraatiokehitys, Nato, Bretton Woods -järjestelmä– on luonut sille poliittista pääomaa pienempien maiden keskuudessa, jota itsevaltaisilla suoraan kontrolliin pyrkivillä suurvalloilla (kuten esimerkiksi Neuvostoliitolla) ei ole. Jos Yhdysvallat ei rauhoittelisi ja pitäisi kiinni velvoitteistaan Nato-liittolaisiaan kohtaan itä-Euroopassa, niin sen arvovalta ja turvatakuut kokisi kolauksen myös itä-Aasissa, jossa se pyrkii tasapainottamaan nousevaa Kiinaa. Euroopan unionin ja Naton laajentuminen kylmän sodan jälkeen on parantanut valtavasti Euroopan turvallisuutta laajentamalla demokraattisten valtioiden ”turvallisuusyhteisöä”, jossa realistisen anarkian ennustama sodan mahdollisuus on kadonnut jäsenvaltioiden välillä.

Finlandia-talosta katsoen

Jos Ukrainalla ja kansainvälisellä oikeudella on väliä jopa kaukaisen suurvallan kannalta, niin entäs Suomen kantilta? Waltin ajatus siitä että Venäjän toiminta Ukrainan kriisissä on normaalia, se että suurvallat (mukaan lukien Yhdysvallat, Britannia, Ranska, Saksa) välillä rikkovat kansainvälistä oikeutta omien turvallisuusintressiensa suojelemiseksi lähialueellaan, on perin harhaanjohtavaa. Kuten Ikenberry –tai esimerkiksi demokraattista rauhaa tutkinut – Michael Doyle ovat todenneet, liberaalien suurvaltojen suhteet pienempiin liberaaleihin valtioihin eivät ole realistisen anarkian mukaisia. Kanada ei pidä Yhdysvaltoja uhkana, eikä Tanska varustaudu Saksan hyökkäyksen varalta. Kansainvälinen oikeus ja multilateraalit instituutiot rajoittavat Yhdysvaltojen valtaa Natossa, tai Saksan valtaa Euroopan unionissa. Mearsheimerin ajatukset siitä, että Krimin anneksaatio hyväksyttäisiin, Venäjälle annettaisiin veto-oikeus Ukrainan kauppa- tai turvallisuuspolitiikkaan ja länsi lopettaisi ukrainalaisen yhteiskunnan ”lännettymisen” tukemisen tarkoittavat käytännössä sitä, että autoritaarisen suurvallan annettaisiin puuttua pienemmän –melko– demokraattisen valtion ulko- ja sisäpolitiikkaan Euroopassa. Tämän myötä kylmän sodan jälkeinen eurooppalainen kansainväliseen oikeuteen (pitkälti Helsingin vuoden 1975 päätösasiakirjaan) perustuva järjestys olisi vain sanahelinää.

Eurooppa jossa kansainvälisellä oikeudella ja instituutioilla ei ole sijaa on kovin riskialtis paikka pienelle liittoutumattomalle maalle, kuten suomalaiset hyvin tietävät. Waltista ja Mearsheimerista ei ole Suomen ulkopolitiikan oppi-isiksi.


Kommentit

[…] Ruotsin) tilanne pelotteeseen ja voimatasapainoon perustuvassa turvallisuusmallissa olisi kuitenkin heikko, sillä sekä Eurooppa että Yhdysvallat joutuisivat tekemään asiakeskeisiä sopimuksia Venäjän […]


[…] Venäjällä ei ole paljoa pelättävää sotilaallisesti. Kuten esimerkiksi The Ulkopolitist on kirjoittanut aiemmin, Venäjän retoriikka Natosta sotilaallisena uhkana on ymmärrettävää ei sotilaallisessa […]


[…] erilaisin institutionaalisin ratkaisuin? Realistien argumentteja on kyseenalaistettu The Ulkopolitistissakin sekä myös muualla, joten niitä ei ole tarve tässä kirjoituksessa enää käydä läpi. […]


[…] näyttämällä miten vallattomalle voi käydä. Ainoastaan värivallankumouksen pelko auttaa ymmärtämään Krimin miehityksen kaltaista improvisoitua reaktiivista politiikkaa, jonka taustalla ei vaikuta […]


[…] sanottu ”realistinen koulukunta”, jonka Ukrainan kriisin tulkinnoista The Ulkopolitist on kirjoittanut aiemmin. Tässä jälkimmäisessä viitekehyksessä kulttuuri ja arvot eivät selitä mitään, […]


[…] ”realistinen koulukunta”, jonka Ukrainan kriisin tulkinnoista The Ulkopolitist on kirjoittanut aiemmin. Tässä jälkimmäisessä viitekehyksessä kulttuuri ja arvot eivät selitä mitään, […]


Käyttäisin Tri Keijo Korhosen termiä ja sanoisin että Mearsheimer opetti pitkän tauon jälkeen jalat tukevasti ilmassa liidelleille nuorille ulkopolitiikan broilereille hieman "ulkopolitiikan ruisleivän" merkitystä. Historia ei ole päättänyt. Geopoliitiikka ei ole koskaan kuollutkaan vaikka esim. vihreät niin kuvittelivat. Jokainen vähänkin asiata miettinyt päätyy siihen johtopäätökseen että Ukrainan osalta tämä "suomettuminen" olisi se luontevin ratkaisu. Tähän päätyivät 14.syyskuuta Maailman Talousfoorumin kokoukseen osallistuneet liike-elämän 16 vaikuttaa jotka tulivat USA:sta, Venäjältä, Saksasta ja Ukrainasta.


Venäjän nykyinen käytös on erikoista juuri siksi, että se ei täysin noudata realismin pelisääntöjä. Venäjä ei nimittäin ole hankkinut toimilleen Ukrainassa USA:n hyväksyntää. Päinvastoin: Venäjä yrittää kaataa koko eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän ja siirtää valtapoliittisen harkinnan taloudellisstrategisesta sotastrategian piiriin. Tämän tekeminen ilman maailmanpolitiikan hegemonin hyväksyntää on todella uskalias peliliike. Olisi voinut odottaa, että Venäjä olisi odottanut tilannetta, jossa se olisi voinut neuvotella asiasta ensin USA:n kanssa realismin hengessä. Esim. Lähi-idän levottomuuksiin liittyvällä tuella olisi voinut ostaa etupiiriä Euroopasta. Näin ei ole todellakaan tapahtunut. Tähän liittyy ehkä länsimaille yleinen ulkopolitiikan lokeroituneisuus. Erityisesti Yhdysvaltain ulkoministeriö ajaa useita toistensa kanssa hyvin vähän vuorovaikutuksessa olevia politiikkaohjelmia eikä yhtä näistä tukemalla ole käytännössä mahdollista ostaa Yhdysvaltain tukea toisen osaston alueella. Tämä tekee perinteisestä kabinettipolitiikasta hyvin vaikeaa. Suomalaisessa viime aikojen tutkimuksessa onkin todettu Venäjän turhautuneisuus USA:han ja ylipäänsä länteen neuvottelukumppanina. Täältä ei löydy Ribbentropia, joka sopisi etupiireistä.


Saksa on saavuttanut valtatavoitteensa uudella tavalla EZ:n myötä. Saksa käyttää pehmeää valtaa aika kovasti omien etujensa hyväksi EU:n sisällä. EU:n demokratiavaje tarkoittaa käytännössä sitä, että Saksa kutsuu Ranskan presidentin vierailulle ja he päättävät yhdessä mitä EU tekee. Sitten mukaan kutsutaan muita maita suuruusjärjestyksessä, kaikki saavat jotakin pientä. Lopulta päätös ilmoitetaan ja alkaa hirveä junttaus. WL: "The theory here is that Germany may know full well that their economic stance is crap, but they gain far more leverage by keeping the economic rivals weaker (France, Italy, Spain) and by using their position in the ECB and the Bundesbank to restrict debt and insist that the Euro stay favorable to Germany. Perhaps that's why Merkel is now looking for economists to redefine the status quo to the "new normal" - it would be great for Merkel for everyone to accept Germany's current status. Obviously this is a bit further out there, but I'll be sure to post the papers when they get out of peer review and if they are published." Mearsheimerilla on äärimmäisen yksinkertaistettu teoria joka ei yksissään riitä selittämään kaikkea, mutta se on kyllä mielestäni hyvä lähtökohta, jos ajattelee että sen päälle rakentuvat heikommat liberaalit ideat romahtavat helposti kun maiden valtasuhteisiin tulee muutoksia. Puola on saanut karvaasti kokea USA:n ja Saksan kiinnostukseen puutteen. Puolan toiveet maan puolustuksen suhteen on täysin ohitettu (Yhdusvaltain kiinnostus kohdistuu Kiinaan). Itäiset Natomaat ovat oman Visegrad Groupin varassa puolustuksensa kehittämisen suhteen.


Hei, Ulkopolitistin syksy on lähtenyt vauhdikkaasti ja tasokkaasti liikkeelle. Hienoa! Olen samoilla linjoilla artikkelista esiin nousevan pohjavireen kanssa. Meidän on hyvä välttää yltäkylläiseen reduktionismiin lankeavia mekanistis-materialistisia selitysmalleja nykymaailman melko kompleksisten kriisien ja toisinaan varsin hahmottomiltakin vaikuttavien suurvaltasuhteiden melskeiden selittämisessä. Tässä suhteessa Mearsheimer on aivan oma lukunsa - herra taitaa olla niitä harvoja, ellei ainoa kv-teoreetikko, joka ei ole osoittanut minkään asteista tinkivaraa omasta kallioon juntatusta (offensiivisen realismin) katsannostaan. Esimerkiksi realismin ajatusperinteen varsin vivahteikkaaksi (hyvässä mielessä) sitten rakenteellisen realismin huippupäivien käyneessä sisäisessä keskustelussa miltei kaikki muut teoreetikot ovat ainakin jossain vaiheessa päivittäneet näkemyksiään - ainakin siinä määrin mitä itse olen keskustelua pintapuolisesti tieteenalalla seurannut. Ja tämähän on varsin terve merkki itsensä korjaavaan prosessiin vannovassa akateemisessa maailmassa, varsinkin kun tutkimuskohteena on sosiaalinen ja poliittinen toiminta sekä sieltä hahmottuvat valtasuhteet syineen ja seurauksineen. Olisi minulla hieman huomautettavaakin. En nimittäin olisi itse valmis laittamaan Waltia ja Mearsheimeria samaan veneeseen, en edes kirjoituksessa käytettyjen esimerkkien valossa. Olen itse perehtynyt Waltiin lähinnä artikkelitasolla (en ole esim. tuota Allianssien syntyä lukaissut), mutta menisin silti lähes takuuseen, että Walt yhtä lailla allekirjoittaisi domestic-tason muuttujien relevanssin Ukrainan kriisin kaltaisten tapahtumien selittämisessä. Tästä hieman jatkaen: eikö voisi myös esittää, että Waltin 'uhkakuvarealistinen' selitysmalli itse asiassa uppoaa varsin hyvin sen tulkinnan rinnalle, jossa Venäjän käyttäytymistä perustellaan suurvaltapolitiikan tuoman arvovaltalatauksen tuottamien sisäpoliittisten paineiden kautta? Eikö juuri käsitys vastapuolella toimivan liittokunnan ja sen tulkitun arvomaailman leviämisestä voida esittää ruokkivan uhkan tunnetta mainitulle suurvaltajärjestyksen arvovallan ja sisäpoliittisen järjestyksen kohtalonyhteydelle? Lisäksi on varsin yllättävää esittää, että Walt jättäisi huomioimatta Yhdysvaltojen intresseissä olevan globaalin vallan ytimessä toimivan luottamuksen ja arvovallan merkityksen. Onhan Walt useissa populääreissä ja akateemisissa kirjoituksissaan esittänyt juurikin sen suuntaisesti, että Yhdysvaltojen tulisi muuttaa suurstrategista linjaansa kohti traditionaalisempaa 'offshore balancer' roolia, ei kuitenkaan missään isolationistisessa merkityksessä (ts. että sen turvallisuusintressit eivät enää toteutuisi valtapoliittisen globaalin läsnäolon kautta) vaan nimenomaan siksi, että tällainen maltillinen taka-askel olisi tarpeen juurikin sen globaalia asemaa vankistavan luottamuksen ja arvovallan lisäämisen vuoksi. Mutta tässä voin olla väärässä, sillä en ole Waltin kirjoittelua Ukrainan kriisin kohdalla seurannut asian vaatimalla tarkkuudella. Heitetään tästä huolimatta haasto suopeassa hengessä ilmaan... Systeemitason selitystekijöitäkään ei kaiketi kannattaisi tyystin romukoppaan heittää, vaikka sitten olenkin samoilla linjoilla tuon materialistisen reduktionismin hylkäämisestä. Ehkä vastaukset voisivat löytyä uusklassisen realismin puolelta, jossa ulkoinen turvallisuusympäristö otetaan toimijavinkkelistä huomioon ihan fyysisinä materiaalisina faktoina - siis myös Venäjän ja Ukrainan kriisin selittämisessä. Tähän vielä mausteeksi historiallisesti herkkää tulkintaotetta sekä englantilaisen koulukunnan opetuksia, jotka pakottavat tarkkailemaan sieltä anarkiankin keskeltä löytyviä (lähinnä suurvaltojen) yhteismitallisia käytänteitä sekä yhteiselon ja minimalistisen järjestyksen rippeitä. Kiitokset (selvästikin) ajatuksia herättäneestä kirjoituksesta! Terv. Tapio Juntunen


Lisättävää?

Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.