Suhteemme tietoon muuttuu. Kuva: Pixabay.

Mitä jos kertoisin sinulle, että herätyskellosi tuntee sinut? Muun muassa Android-älypuhelimen mukana tuleva herätyskelloapplikaatio kerää henkilötietosi, paikannustietosi ja yhteystietosi ja välittää ne eteenpäin. Miksi? Ihmiskuntana tuotamme enemmän dataa päivittäin, kuin vuoteen 2003 mennessä olimme tuottaneet  yhteensä.  Samaan aikaan vaadimme parempaa tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi. Miten suhteemme informaatioon on muuttunut tietoyhteiskunnassa? Mitä tämä tarkoittaa ulkopoliittiselle päätöksenteolle?

Kun Johannes Gutenberg 1400-luvun alussa kehitti liikuteltavan painokoneen, ei hänen tarkoituksensa oletetettavasti ollut uskonpuhdistus tai eurooppalaisen yhteiskunnan syökseminen sotien kierteeseen. Kirjapaino teknologisena innovaationa aiheutti kuitenkin valtavan mullistuksen tiedon tuotannossa ja jakelussa. Tiedon tuotanto hajaantui, sen sanoma moninaistui, ja sen yleisö laajentui. Kirjoitetun sanan auktoriteetti ei kuulunut enää vain kirkolle ja kuninkaalle. Auktoriteetin dislokaatio toi äänen (tai kirjaimen) myös toisinajattelijoille. Tällä oli kauaskantoisia yhteiskuntasopimusta muokkaavia seurauksia. Tiedon vallankumousta edistivät lisäksi kaupungistuminen sekä kirkon arvovallan mureneminen puolet Euroopan väestöstä pois pyyhkäisseen ruton seurauksena. Yhteiskunnan sosioekonomisena perustana toiminut maaorja oli yhtäkkiä varteenotettava yleisö ja vaikuttaja, kun työn tarjonta laski tämän demografisen kriisin seurauksena. Kirjapainon vaikutus teknologisena innovaationa tiedonjakelussa ei rajoittunut itse painotuotteeseen. Sen todellinen merkitys oli sen mahdollistama uusien ideoiden tehokkaampi tuotanto ja levitys.

Myös tämän päivän yhteiskunta mukautuu teknologiseen innovaatioon tiedon tuotannossa ja jakelussa. 90% ihmiskunnan tuottamasta datasta tuotettiin kahden edellisen vuoden aikana. Nyt kuluvan minuutin aikana maailmassa lähetetään yli kaksisataa miljoonaa sähköpostia. Suomalaista arkipäivää on tuskin olemassa ilman älypuhelinta, läppäriä tai tablettia. Moni lounas päätyy tänäänkin Instagramiin. Verkon saatavuuden yleistyttyä suhteemme tietoon on täysin muuttunut. Verkkoyhteiskuntamme tunnusmerkistöön kuuluvat kuitenkin samat rakenteelliset muutokset 1400-luvulta – tiedon tuotannon, jakelun ja saavuttavuuden muutos.

Tiedon tuotanto on hajaantunut, tai paremminkin atomisoitunut. Jokainen nettikansalainen on potentiaalinen tiedontuottaja verkossa (kts. esim. tämä blogi). Tiedon jakelu on tehostunut. Mobiililaajakaistayhteiskunnassa verkko on siirtynyt taskuun ja on aina saatavilla. Keskiaikainen kaupunki on vaihtunut Twitteriksi, Googleksi ja WordPressiksi. Sosiaalisen median tuotteistuminen kannustaa sivut panostamaan uskottavaan visuaaliseen identiteettiin ja käyttäjäystävällisyyteen. Tiedon saavuttavuus on parantunut. 91%:llä suomalaisista on pääsy verkkoon (Kansainvälinen televiestintäliitto 2013). Kun haluamme tietoa, emme odota enää iltauutisia, tai aamun sanomalehteä. On aivan tavallista, että Ulkoministeri saa lehdistötilaisuuden aikana tilannekuvaa päivittäviä tekstiviestejä, jotka hän lukee ääneen.

Nykyajan tietotulva on kuitenkin täynnä vaikuttamista – mielipiteitä, mainontaa, sisältömarkkinointia ja puhdasta propagandaa. Usein kunhan tieto jäljittelee tuntemaamme kieltä, narratiivia tai formaattia, uskomme sen auktoriteettiin. Asenteemme tietoon on kuitenkin vanhentunut, ja meidän on päivitettävä nettilukutaitomme. Kuten Gutenbergin aikana konsanaan luemme verkkoa edelleen kuin talonpoika raamattua (joko lukutaidottomasti tai tunnollisesti, lukijan valinta). Tiedonvälityksen tehostuminen on kuitenkin tehostanut myös tarkoituksellista vaikuttamista mitä emme voi kiertää tilastoinnilla tai sensuurilla.

Teemme päätöksiä perustuen siihen tietoon, mitä meillä on. Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa parhaan mahdollisen tiedon saanti on ensisijaista. Tuotamme tietoa päätöksentekijöille erilaisissa selvityksissä ja analyysikeskuksissa. Hajautettu valta puolestaan hajauttaa myös yksittäisen päätöksentekijän irrationaalisuuden vaikutusta tehtyihin päätöksiin. Toisaalta laadulliset ongelmat vaivaavat myös verkkoyhteiskunnassa. Lähdemateriaali on aina jonkun tuottamaa ja edustaa jonkun intressejä. Tietoa haetaan samanmielisistä kaikukammioista, missä todisteet etsitään vastaamaan omaa vakaumusta. Mielipidevaikuttamista tehdään kohutun trollauksen, bottien ja astroturffauksen keinoin. Tiedonkulkua seuraamalla on teoriassa mahdollista tunnistaa organisoitu tiedon manipulointi esimerkiksi epätyypillisenä lyhytekestoisena tai luonnottoman syklisenä trafiikin kohoamisena. Käytännössä kaiken tiedonkulun mielekäs seuraaminen on mahdotonta.

Enemmän tietoa ei tarkoita kategorisesti parempaa tietoa. Suurien tietomäärien käsittely on niin valtava haaste ihmisen rajalliselle kognitiolle, että etsimme apua teknologiasta. Sekoitamme tietotulvan paitsi uutistulvaan myös tiedetulvaan. Taloustieteistä muihin yhteiskuntatieteisiin levinnyt positivismi ja matemaattinen mallintaminen on tehnyt meistä datariippuvaisia. Hämmennymme tietotulvasta, ellei se ole numeerista. Big Data nähdään kykynä paljastaa todellisuus bittiviidakosta. Kaiken tietomäärän ymmärtämiseksi etsimme supertietokonetta, joka kertoo meille elämän tarkoituksen.

Nopeammin välitetty tieto ei myöskään ole parempaa tietoa. Reaaliaikaisuus ei lisää tiedon totuusarvoa. Suuri osa poliittisesta ja journalistisesta viestinnästä on nyt lähes reaaliaikaista mutta sisällöltään köyhää. Se on osallistumista ja viestintää viestinnän takia, poliittista vaikuttamista sisältömarkkinoinnin keinoin. Lukijoiden houkuttelu verkkosivuille jatkuvalla päivittämisellä kuuluu mainostajavetoiseen verkon toimintamalliin.

Hyvä tieto riippuu edelleen inhimillisistä prosesseista. Edes Big Data ei voi korvata perinteistä tutkimusta ja tiedustelua. Tietoarkkitehtuurin, koneälyn ja koneoppimisen kehittäminen on kuitenkin tärkeää, koska se voi potentiaalisesti automatisoida suuren osan valtavan tietomäärän etsimisestä ja tilastoinnista, mikä ihmisen tekemänä pohjatyönä ei olisi mahdollista. Big Data on kuitenkin hyödytöntä ellemme käytä sitä selkeiden kysymysten ratkaisuun päättämillämme mitattavilla määreillä. Tähän tarvitaan edelleen ihmistä, ja kysymykset ja päätelmät säilyttävät edelleen erehtyväisen ja irrationaalisen (lue: inhimillisen) luonteensa. Saadaksemme hyvää tietoa ulkopoliittisen toimintamme tueksi meidän on edelleen:

1) Hankittava tietoa luotettavista lähteistä.

Lähdekontrolli sisältää myös lähteiden hallintaa. Tärkeitä ovat edelleen valtiollisten intressien edustajat ulkomailla – suurlähetystöissä ja kansainvälisissä järjestöissä. Uusia tai uudistuvia lähteitä ovat verkkotiedustelu, edistynyt satelliittikuvantaminen, ja yksityisen sektorin tiedustelun tai ns. ‘First-line collectors’:ien (Google, Twitter, Facebook, Apple, Microsoft etc.) tietovarantojen hyväksikäyttö.

2) Välitettävä tietoa nopeasti ja turvallisesti.

Tiedonvälityksen infrastruktuurin panostaminen on tärkeää. Itämeren datakaapelit, palvelinkeskukset, ja erityisesti turvallisten pilvipalveluiden ja salaamisen kehittäminen on etumme.

3) Analysoitava hankkimamme tieto.

Tarvitsemme edelleen asiantuntijoita. Hyvää analyysiä ei voi ulkoistaa tietokoneelle. Itse tiedon käsittelyä voi helpottaa koneellisesti ja tilastollisesti, kuten mm. peliteoreetikot ja Big Data-tutkijat tekevät. Historiallisen, taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen kontekstin määrittely on kuitenkin harkinnanvaraista. Tarkat määritelmät ja eri tekijöiden painotus ovat tarpeellisia myös koneellisten työkalujen kalibroimiseksi.

4) Hyväksyttävä tieto ja integroitava se ymmärryksemme osaksi.

Miten omaksumme tietoa? Luotammeko hankkimaamme ja analysoimaamme tietoon? Tietotulvassa selviämiselle elintärkeää on omien ennakkoluulojen ja intressien tunnistaminen. Uusi tieto ei lisää ymmärrystä, jos sen hyväksymisen pääkriteeri ei ole sen laadullisuus vaan sen intresseihimme sopivuus.

Ongelma ei aina ole tiedon tai sen analyysin puute. Poliittinen tahto on edelleen tärkeintä päätöksenteossa. Verkko ja Big Data ovat hyödyllisiä vain kun niitä käytetään työkaluina selkeästi artikuloidun strategian toteuttamiseen. Edustuksellisessa demokratiassa äänestäjät arvioivat poliitikkojen intressejä ja motivaatiota, eivät heidän taustatietojaan. Tiedon murros on aiheuttanut myös kriisin politiikassa, kun epävarmassa tilanteessa yksittäisen toimijan poliittinen vastuu tehdyistä päätöksistä korostuu.

Tieto on aina ollut poliittista, se on aina jonkun tietoa. Tiedon tuotantoa ja analyysiä ei tule ulkoistaa kaiken valvontamme ulottumattomiin. On huolestuttavaa, kun ulkomaantoimituksia ja suurlähetystöjä lakkautetaan tai ulkoistetaan kustannustehokkaista syistä. Valtavan tietomäärän keskellä asiantuntemus, sen arvo ja sen arvioinnin tärkeys korostuu. Asiantuntemusta ei voi korvata Twitter-tilillä tai edes läsnäololla kriisialueella. On etsittävä toimituksen tai asiantuntemuksen tuomaa lisäarvoa.

Lisää tietoa ei selvästi tarkoita lisää totuutta. Pikemmin kuin aina saatavilla oleva uutislähde tai luotettavaan tietoon perustuva tilasto, verkko on keskiajan tori kylähulluineen, agitoijineen, saippuakauppiaineen ja maailmanlopun povaajineen. Vaikka tiedon moninaisuus ja kaoottisuus on haaste, verkko on myös edistyksen tila. Se kannustaa omien poliittisten intressien ja ennakkoluulojen tunnistamiseen ja artikuloimiseen, ja muiden eriävien intressien tiedostamiseen. Parhaimmillaan se tarjoaa aitiopaikan toisten identiteettien ja käytösten tarkkailulle, ja niistä oppimiselle. Sitä myös herätyskellosi tekee.