Puola nosti Donald Tuskin ja Kansalaisfoorumi-puolueen lähes vuosikymmenen mittaisella valtakaudella statustaan Euroopan unionissa ja nousi unionin kärkimaiden joukkoon. Se osoitti toiminnallaan olevansa luotettava, yhteistyökykyinen ja hyvässä mielessä aloitteellinen jäsen, jonka EU-myönteisyyteen pystyi turvautumaan. Puolan asema unionissa on kuitenkin heikentymässä, kun Laki ja oikeus -puolue purkaa Kansalaisfoorumin perintöä. Noin vuoden vallassa ollut puolue on jo onnistunut romuttamaan Puolan aseman vastustamalla unionin pakolaispolitiikkaa ja heikentämällä oikeusvaltioperiaatteen toteutumista Puolassa. Aiemmin Euroopan unioniin erittäin myönteisesti suhtautuneen “uskollisen soturin” täyskäännös heittää osaltaan varjon unionin tulevaisuuden ylle ja samalla tekee tyhjäksi kaiken Kansalaisfoorumin johdonmukaisen työn Puolan statuksen nostamiseksi.

Maailmanpolitiikassa status määrittyy monin eri tavoin, esimerkiksi jäsenyytenä tietyissä järjestöissä tai erittäin korkeassa asemassa olevien valtioiden tunnustuksen myötä. Sen vuoksi esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentin vierailu on osoitus siitä, että kyseinen valtio on jossain määrin merkittävä. Status on siitä mielenkiintoinen, että mikään toimija ei pysty vain omilla toimillaan vaikuttamaan omaan statukseensa. Status on suhteellinen ja kollektiivinen, eli viime kädessä se muodostuu ryhmän muiden jäsenten yhteisen mielipiteen myötä. Tämän seikan vuoksi Puolalla oli vaikeuksia sopeutua Euroopan unioniin välittömästi päästyään jäseneksi. Puola ei hyväksynyt sille annettua statusta uutena jäsenmaana vaan katsoi olevansa jo valmiiksi vanhojen jäsenmaiden tasolla.

Status on valtioille tärkeä, sillä korkean statuksen myötä on mahdollista vaikuttaa ryhmän päätöksentekoon. Sen vuoksi status on ollut esimerkiksi Euroopan unionin uusille jäsenmaille politiikkatavoite itsessään. Vakiintunut status puolestaan tuo mukanaan vaikutusmahdollisuuksia ryhmän yhteisiin asioihin ja asettaa toimijan ryhmän statushierarkiassa oikealle paikalle. Statukseen olennaisesti liittyviä apukäsitteitä ovatkin muun muassa valta, auktoriteetti, arvovalta ja kunnia.

Perinteisesti statustutkimusta on sovellettu suurvaltoihin liittyvään tutkimukseen. Esimerkiksi Kiinan pyrkimys nousta suurvaltastatukseen on ollut suosittu aihe. Suurvaltakamppailun taustalla käydään kuitenkin jatkuvasti myös pienempiä statuskamppailuja.

Puolan – ja tietysti muidenkin valtioiden – statuspyrkimyksiä voidaan tarkastella kolmen ”identiteetin hallinnan strategian” kautta. Strategioiden avulla Puola on pyrkinyt muokkaamaan statustaan sekä vahvistamaan positiivista identiteettiään. Identiteettiä vahvistetaan vertailemalla itseä muihin sopiviin toimijoihin. Sopivia, “voitettavia” vertailukohtia etsimällä positiivista identiteettiä ja statusta on mahdollista vahvistaa. Esittelen tässä lyhyesti nuo kolme identiteetin hallinnan strategiaa, mutta asiasta kiinnostunut voi lukea teoriasta enemmän esimerkiksi täältä.

Liikkuvuuden strategiaa toteutetaan yleensä silloin, kun toimija on juuri päässyt jäseneksi johonkin uuteen ryhmään, esimerkiksi jäseneksi Euroopan unioniin. Strategiassa painottuvat muiden toimijoiden toiminnan matkiminen, sääntöihin tutustuminen sekä ohjauksen vastaanottaminen muilta jäseniltä.

Luovuuden strategian avulla toimija pyrkii tekemään itsestään näkyvän ja vaikuttamaan ryhmän päätöksentekoon, mutta tekee sen hienovaraisesti eikä ainakaan heti ”korkean politiikan” alueella.

Kilpailun strategian kautta toimija puolestaan ilmaisee tyytymättömyytensä vallitsevaan statushierarkiaan ja pyrkii suoraviivaisemmin vaikuttamaan asemaansa ryhmän sisällä.

Puola toteutti Laki ja oikeus -puolueen kaksi vuotta kestäneellä valtakaudella vuosina 2005-2007 melko selvästi kilpailun strategiaa. Strategiaan päädyttiin pitkälti siksi, että kaksoisveljet, pääministeri Jarosław Kaczyński sekä presidentti Lech Kaczyński eivät suostuneet hyväksymään Puolan statusta EU:ssa uutena jäsenenä, jonka olisi vain pitänyt totutella unionin toimintaan ja kokeneempien jäsenmaiden ohjaukseen. Kaczyńskit katsoivat, että väkiluvultaan kuudenneksi suurimman jäsenmaan tulisi myös saada kokoaan vastaava formaali status.

Närää nostatti ennen kaikkea Lissabonin sopimuksen valmistelu, jonka myötä EU:n neuvoston äänestyskäytäntö muuttui Puolan kannalta epäedullisemmaksi verrattuna aiempaan Nizzan sopimukseen. Puola viivytti prosessia niin paljon kuin pystyi. Pääministeri Kaczyński muun muassa kommentoi, että jos saksalaiset eivät olisi tuhonneet Puolaa toisessa maailmansodassa, maan väkiluku olisi parikymmentä miljoonaa isompi ja painoarvo unionin äänestyksissä suurempi.

Puola ei ollut tyytyväinen statukseen, jonka ryhmän muut jäsenet sille antoivat. Sen vuoksi Puola pyrki nostamaan statustaan ”väkisin” yrittämällä muun muassa estää Lissabonin sopimuksen syntymistä ja kritisoimalla isompia jäsenmaita, erityisesti Saksaa, isäntä-renki asenteesta uusia jäsenmaita kohtaan. Puola myös nosti ulkopolitiikassaan suhteensa Yhdysvaltojen kanssa ajoittain jopa tärkeämmäksi kuin suhteensa Euroopan unioniin. Niinpä EU:ssa ei oltu erityisen pettyneitä, kun sisäpoliittinen kriisi johti parlamentin hajottamiseen ja ennenaikaisiin parlamenttivaaleihin marraskuussa 2007.

Itäinen kumppanuus nostaa statusta

Statuspyrkimysten kannalta Kansalaisfoorumin vaalivoitosta käynnistyi mielenkiintoisempi aika. Toisin kuin Laki ja oikeus, Donald Tuskin johtama Kansalaisfoorumi oli hyvin EU-myönteinen ja motivoitunut tekemään yhteistyötä unionin kanssa. Puolan EU-politiikka rauhoittui hallituksen vaihduttua, ja se pidättäytyi tekemästä radikaaleja avauksia unionin sisä- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä isoissa kysymyksissä, vaikka eurokriittinen Lech Kaczyński jatkoikin presidenttinä. Puola toteutti liikkuvuuden strategiaa eli tarkkaili muiden jäsenten toimintaa ja piti hieman matalampaa profiilia. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei Puola olisi tehnyt tasaista työtä statuksensa parantamiseen.

Euroopan unionin itäpolitiikka oli jäänyt vuoden 2004 itälaajentumisen jälkeen taustalle, sillä unionia vaivasi suuren ponnistuksen jälkeinen väsymys, niin sanottu ”eastern fatigue”. Toki unioni oli lanseerannut itälaajentumisen yhteydessä EU:n naapuruuspolitiikan (European Neighbourhood Policy, ENP), jonka tarkoituksena oli estää uusien rajojen syntyminen Euroopassa. Puola katsoi tärkeimmäksi itäisen raja-alueen, jossa tärkeimpänä Ukrainan. ENP:n piiriin kuitenkin sisällytettiin etenkin Ranskan tahdosta myös Pohjois-Afrikan sekä Lähi-idän rantavaltioita, joista lähes kaikki kuuluivat myös Välimeren unioniin. Puolassa katsottiin, että liian laajalle levittäytyneessä ENP:ssä ei riitä resursseja tai poliittista tahtoa viedä koko alueen tavoitteita riittävästi eteenpäin. Lisäksi Puolan näkökulmasta asia oli ideologinen. Ulkoministeri Radosław Sikorski määritteli vuonna 2008 puhuessaan ENP:stä, että “itäpuolella sijaitsevat eurooppalaiset naapurit, kun taas etelässä sijaitsevat Euroopan naapurit”.

Puolalle unionin itäpolitiikan painoarvon lisääminen oli yksi keskeisimmistä EU-politiikan tavoitteista. Puola pääsi hyödyntämään luovuuden strategiaa operoimalla alueella, joka ei ollut etenkään isompien unionin jäsenmaiden intressissä. Niinpä Puolan ja Ruotsin yhteisaloite Itäisen kumppanuuden (Eastern Partnership, EaP) ohjelman perustamisesta meni EU:ssa helposti läpi. Pääministeri Tusk varmisti ohjelmalle vielä henkilökohtaisesti tuen Saksan liittokansleri Angela Merkeliltä.

Statuspyrkimysten kannalta ohjelman läpiviennistä on tehtävä muutama huomio. Aloitteen tekeminen yhdessä Ruotsin kanssa korosti sitä, ettei Tuskin hallitus ollut yhtä arrogantti ja itsekäs kuin edellinen hallitus, vaan pystyi toimimaan rakentavasti. Samalla Puola osoitti kuitenkin tyytymättömyyttään unionin toimintaan ja ilmoitti olevansa valmis ottamaan vastuuta tällä sektorilla. Itäinen kumppanuus olikin luovuuden strategian toteuttamista parhaimmillaan.

Puola osoitti toimijuuttaan myös muutamilla muilla politiikan alueilla, jotka eivät olleet isojen jäsenmaiden suoran kiinnostuksen kohteena. Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alle luodut EU:n taisteluosastot (EU Battle Group, EUBG) eivät missään vaiheessa olleet isojen jäsenmaiden ykkösprioriteetti, mutta pienemmille ja/tai uudemmille jäsenmaille kuten Puolalle taisteluosastot tarjosivat mahdollisuuden päästä esiin positiivisesti ja näyttävästi.

Kansalaisfoorumin voitettua parlamenttivaalit vuoden 2011 syksyllä, Puola jatkoi statuspyrkimyksiään entistä pontevammin.

Suurimpia menestyksen hetkiä olivat EU:n uudesta vakaus- ja kasvusopimuksesta käydyt neuvottelut. Sopimus koskee pääasiassa euroalueen valtioita, mutta euroalueen ulkopuolisilla on mahdollisuus ratifioida sopimuksen viides kohta, jonka perusteella niillä on mahdollisuus osallistua euroalueen huippukokouksiin (Euro summit). Ranska vastusti, mutta lopulta Puola sai läpi vaatimuksensa, jonka mukaan euroalueen ulkopuoliset maat on kutsuttava vähintään kerran vuodessa huippukokoukseen.

Puola alkoi myös ottaa vahvemmin kantaa EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja Natossa yhä vahvempaa roolia. Vuoden 2013 lopulla julkistettu massiivinen, lähes vuosikymmenen mittainen ja noin 30 miljardin euron budjetilla varustettu puolustusvoimien täydellinen modernisaatio-ohjelma herätti positiivisia tunteita niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin, sillä eurooppalaiset valtiot olivat 2000-luvun kuluessa vain pienentäneet puolustusbudjettejaan.

Itäpolitiikan puolestapuhujan roolin mukaisesti Puola otti myös aktiivisen roolin Ukrainan assosiaatiosopimuksen kariuduttua ja sen johdettua Euromaidaniin, Krimin valtaukseen ja sotaan Itä-Ukrainassa. Muutoin assosiaatiosopimuksen kariutuminen oli Puolan statuspyrkimysten kannalta harmillinen takaisku, sillä maan itäpolitiikan keskeisimpänä tavoitteena oli ollut EU-taipaleen alusta asti se, että Ukraina voisi jossain vaiheessa liittyä unionin jäseneksi. Ukrainan tilanteen kärjistyessä sellaiseksi kuin se nyt on, Puola pyrki varmistamaan EU:n puolelta riittävän tuen, jotta Ukraina ei missään nimessä ajautuisi Venäjän etupiiriin.

Vuoden 2007 syksystä alkanut tasainen statusnousu saavutti jälkikäteen katsoen huippuhetkensä vuoden 2014 kesäkuussa kun Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama vieraili Varsovassa ja teki selväksi Puolan tärkeän aseman Naton eurooppalaisena jäsenenä. Sen jälkeen Kansalaisfoorumin pitkään jatkunut menestys kotimaassa kääntyi syöksyyn kun puolueen johtohahmot pääministeri Donald Tusk ja ulkoministeri Radosław Sikorski jättivät puolueen. Sikorski joutui eroamaan niin sanotun Waitergate-skandaalin vuoksi ja Tusk valittiin Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaksi. Tuskin valintaa voidaan myös pitää osoituksena Puolan vahvasta statuspolitikasta, sillä hänen katsottiin pääministerinä tehneen paljon koko EU:n eteen. Lisäksi Sikorski oli vahvasti ehdolla unionin korkean edustajan tehtävään, mutta ei lopulta tullut valituksi.

Vuoden 2015 syksyllä Kansalaisfoorumi hävisi selvästi parlamenttivaalit Laki ja oikeus -puolueelle ja pääministeriksi nousi Beata Szydło Jarosław Kaczyńskin ohjatessa puolueen puheenjohtajana kulisseissa hallituksen toimintaa.

Status kääntyy laskuun

Laki ja oikeus -puolueen vaalivoitto siirsi Puolan statuspolitiikan uudelle raiteelle. Ulkoministeri Witold Waszczykowski kommentoi, että vaihdos toi Puolalle toiminnanvapauden, jonka edellinen hallitus oli luovuttanut EU:n byrokraateille. Waszczykowskin ajatusmaailmassa Kansalaisfoorumin kaksi nelivuotiskautta olivat aiheuttaneet Puolalle statustappion toimintavapauden menetyksen myötä.

Laki ja oikeus pystyikin välittömästi hallituskautensa alussa osoittamaan toiminnanvapauden palauttamista ja statusnousun pyrkimyksiä. Kiihtyvä muuttoliike Eurooppaan ei suoraan koskettanut Puolaa, mutta pääministeri Szydło ilmoitti nopeasti virkaan astuttuaan, että Puola ei tule hyväksymään Euroopan unionin ehdotusta niin sanotusta taakanjakosopimuksesta. Lisäksi Szydło ehti jo kertaalleen perua edellisen hallituksen lupauksen vastaanottaa 7000 syyrialaispakolaista. Kielenkäyttö koveni entisestään Pariisin terrori-iskujen jälkeen, jolloin Szydło vaati EU:lta jonkinlaisia turvatakuita,  mikäli Puola ottaisi vastaan sijoitettuja pakolaisia.

Aivan oma lukunsa on Puolan mahdollinen oikeusvaltioperiaatteen loukkaaminen, joka käynnistyi perustuslakituomioistuimen nimityskiistasta. Tällä hetkellä tilanne on ajautunut noidankehään, jossa Laki ja oikeus ensin esittää lakimuutoksen perustuslakituomioistuimen toimintaan liittyen ja sen jälkeen tuomioistuin toteaa lakimuutoksen perustuslain vastaiseksi. Tosin kovista uhkailuista huolimatta EU ei lopulta ole puuttunut asiaan muutamaa vihaista puheenvuoroa lukuun ottamatta.

Sisäpoliittinen vääntö ei lopulta haitannut Varsovassa heinäkuussa pidetyn Naton huippukokouksen järjestelyjä. Jo itse järjestämisoikeuden saaminen oli tietysti Puolalle tärkeä statusvoitto, sillä järjestämisoikeus alleviivasi Puolan asemaa yhtenä Naton tärkeimmistä eurooppalaisista jäsenistä. Myös kokouksen lopputulos oli Puolalle suuri statusvoitto. Puola on jo Georgian sodasta lähtien vaatinut EU:lta ja varsinkin Natolta panostuksia ”itäisen sivustan” vahvistamiseksi. Ulkoministeri Waszczykowski jopa vertasi keväällä itäistä sivustaa turvallisuuden näkökulmasta Afganistaniin ja Irakiin. Huippukokouksessa itäinen sivusta lopulta huomioitiin ja sitä voidaan pitää selvänä statusvoittona. Lopputulos oli kuitenkin luovuuden strategiaa toteuttaneen edellisen hallituksen yhteistyöhakuisen työn, eikä nykyhalituksen statuspolitiikan tulos.

Puolan nykyinen hallitus on ensimmäisen vuotensa aikana liukunut selvästi kohti kilpailun strategian käyttämistä, tosin pahin terä tuntuu jääneen viime keväälle. Puola on tullut jo hieman EU:a vastaan pakolaispolitiikassa, vaikka se seisookin rinnakkain Unkarin kanssa taakanjakosopimusta vastustamassa. On kuitenkin helppo todeta, että Laki ja oikeus on toimillaan heikentänyt Puolan statusta Euroopan unionissa. Vaikka mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut, Puola ei enää näyttäydy niin houkuttelevana yhteistyökumppanina kuin aiemmin. Status on viime kädessä ryhmän jäsenten konsensuspäätös, ja tällä hetkellä muu ryhmä arvioi hyvin kriittisesti Puolan toimintaa.

Statuspyrkimysten näkökulmasta Puola on samojen ongelmien äärellä kuin Laki ja oikeus -puolueen edellisen hallituskauden aikana. Puolan vetäessä omaa EU:sta piittaamatonta linjaansa EU:n arvostus Puolaa kohti laskee. Edellisellä kerralla Puola pullikoi unionin isoimpia jäsenmaita vastaan. Tällä kerralla Puola pullikoi unionin yhteistä arvoperustaa vastaan.