(Huomioithan, että tämä artikkeli on seitsemän vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Hybridisodankäynti vuonna 2017: Itärintamalta ei mitään uutta

Ilmari Käihkö | 25.01.2017
Venäläinen hävittäjä nousee ilmaan Syyrian Latakiassa sijaitsevasta Hmeimimin lentotukikohdasta. Kuva: Venäjän puolustusministeriö

Venäläinen hävittäjä nousee ilmaan Syyrian Latakiassa sijaitsevasta Hmeimimin lentotukikohdasta. Kuva: Venäjän puolustusministeriö

Hybridisodankäynti on termi, joka on nopeasti tullut osaksi arkipäiväistä ulko-, ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Termiä käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1999 kuvaamaan Yhdysvaltojen merijalkaväkeä, joka pystyi käyttämään sekä perinteisiä että ei-perinteisiä sotilaallisia keinoja. Luultavasti näiden keinojen epämääräisyyden takia termi vaipui unohduksiin vuoteen 2006 asti, jolloin se koki renessanssin Israelin hyökättyä Libanoniin ja kohdattuaan odotettua huomattavampaa vastarintaa. Tällöin termi yhdistettiin Hizbollahiin, joka ei-valtiollisena toimijana yllättäen pisti kampoihin alueen sotilaalliselle supervallalle. Lopullisen läpimurtonsa hybridisodankäynti teki kuitenkin vuonna 2014 Venäjän näennäisen vaivattomasti valloitettua Ukrainan Krimin. Kuten Aleksanteri-instituutin raportti asiaa kuvaa, sittemmin hybridisodankäynnistä on tullut ennen kaikkea synonyymi Venäjän ulkopolitiikalle, todelliselle tai kuvitellulle.

Edes tässä yhteydessä hybridisodankäynnille ei kuitenkaan ole muodostunut yhtä vakiintunutta määritelmää, vaan se tarkoittaa eri asioita eri henkilöille (ja jopa tässä verkkolehdessä kirjoittaneille 1, 2, 3). Sekaannusta aiheuttaa entisestään se, että myös jotkut käsitteeseen kriittisesti suhtautuvat jatkavat termin käyttöä tavalla, joka vihjaa sen olevan hyödyllinen. Kuitenkin sekä termin puolustajat että vastustajat pitkälti yhtyvät näkemykseen, ettei termin kuvaama sodankäynnin todellisuus itsessään ole uusi. Vaikka maalaisjärjellä ajateltuna termin pitäisi täten olla tarpeeton, on se silti ujuttautunut niin ulko- kuin turvallisuuspoliittiseen sekä sotatieteelliseen keskusteluun tavalla, joka on tehnyt siitä näennäisesti legitiimin.

Legitiimiys näkyy myös käytännön toimenpiteissä, joista näkyvimpänä on suunnitteluvaiheessa oleva, vuoden 2018 alussa Helsingissä toimintansa aloittava kansainvälinen hybridikeskus, joka kahden miljoonan euron vuosikustannuksella työllistää neljästä kuuteen henkilöä. Keskuksen tarkoituksena on vahvistaa vastustuskykyä ja varautumista hybridiuhkiin. Edes tämän ilmoituksen yhteydessä ei mitenkään selvästi rajattu, miten hybridikäsite ymmärretään. Euroopan komission mukaan keskus ”voisi keskittyä hybridistrategioiden soveltamisen tutkimiseen ja edistää uusien käsitteiden ja teknologian kehittämistä yksityisellä sektorilla ja toimialalla jäsenvaltioiden kestokyvyn parantamiseksi.”

Käsitteillä on merkitystä. Jatkankin tässä tekstissä vuoden 2015 puolivälissä esittämääni teesiä siitä, että käsite ei ole vain turha vaan potentiaalisesti myös haitallinen: yhteiskuntatieteet ja -tieteilijät tekevät yhteiskunnalle karhunpalveluksen, jos ne siunaavat tällaisen termin vakiintumisen. Edellisessä tekstissäni keskityin hybridisodan keinovalikoimaan, joka Frank Hoffmanin määritelmän mukaan erottaa sen sekä perinteisestä että ei-perinteisestä sodankäynnistä. Kiteytettynä hybridisota on näiden keinojen välimuoto. Kuten virheellisesti Gerasimovin doktriiniksi kutsuttua hybridisodankäyntiä kuvaavassa kaavakuvassa (kuva 1) todetaan, sijoittuvat nämä keinot sotilaallisten ja ei-sotilaallisten keinojen välimaastoon. Keskusteluissa todetaankin usein, ettei hybridisodankäynti ole sotilaallista. Mutta ottaen huomioon, että sana ”sota” muodostaa osan termistä hybridisodankäynti, on syytä kysyä, mitä muuta se sitten voi olla. Tässä suhteessa onkin kuvaavaa, että keskustelussa käytetään käsitteitä hybridisodankäynti, hybridivaikuttaminen ja hybridiuhka pitkälti synonyymeinä. Näistä ensiksi mainittu on kuitenkin yleisin ja tärkein: kuten muissakin yhteyksissä, etuliite ”sota” nostaa usein siihen assosioidun asian prioriteettia politiikan päiväjärjestyksessä tavalla, jota kutsutaan turvallistamiseksi.

Kuva1

Kuva 1: Kenraali Valery Gerasimovin kuuluisan artikkelin kaavakuva, jonka usein tulkitaan kuvaavan hybridisodankäyntiä, jossa ei-sotilaalliset toimenpiteet peittoavat sotilaalliset suhteessa neljä yhtä vastaan.

Tässä tekstissä keskityn hybridisodankäynnin alleviivaamaan perustavanlaatuiseen epäselvyyteen siitä, mitä sota pohjimmiltaan on. Perinteisen länsimaisen näkemyksen mukaan sota kuuluu ei-poliittisten asevoimien vastuulle, jotka muodostavat oman poliittisen johdon alaisuudessa toimivan viranomaistahon. Tämän clausewitziläisen näkemyksen mukaan sota on organisoitua väkivaltaa, joka tähtää poliitikkojen määrittelemien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen. Käytännössä väkivaltaan erikoistunut byrokratia tappaa ja tuhoaa, kunnes samalla tavalla organisoitunut vastapuoli luovuttaa. Vaikka väkivalta tähtää poliittisiin muutoksiin, ei sitä itsessään nähdä poliittisena vaan teknisenä toimenpiteenä.

Tämänkaltainen kapea näkemys sodasta ei ole pitkään aikaan johtanut suurempaan menestykseen, kuten länsimaiden viimeisimmät sodat Afganistanissa, Irakissa ja Libyassa osoittavat. Nykyaikaiset sodat vaativat sen sijaan paljon laajempaa keinovalikoimaa, jota kuvaa esimerkiksi Suomessa paljon puhuttu kokonaisvaltainen kriisinhallintamalli, sekä suomalainen kokonaisturvallisuusajattelu. Tämä tulee yhtä lailla esille myös edellä mainitussa kaavakuvassa, jossa sotilaalliset keinot ja väkivalta muodostavat vain jäävuoren huipun, sekä Euroopan komission hybridiuhkien määritelmässä, jossa yhdistyvät diplomaattisten, sotilaallisten, taloudellisten ja teknisten menetelmien koordinoitu käyttö poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Kun sodankäyntiä ei enää voi tiivistää kapeasti väkivaltaan, ei se myöskään voi olla luonteeltaan teknistä ja ei-poliittista. Tässä mielessä termin ”hybridi” voikin nähdä siltana, joka väistämättä laajentaa sodankäyntiä poliittiseen suuntaan.

Tämä on kuitenkin länsimaisten sotilas-siviilisuhteiden perspektiivistä ongelmallista. Tämä näkyy siksi myös sotilaskoulutuksessa sekä haluttomuudessa laajentaa sodankäyntiä politiikan suuntaan. Hybridi palveleekin jonkinlaisena välimuotona, joka ylläpitää illuusiota siitä, että politiikan voi erottaa väkivallasta. Tämä ei kuitenkaan ole realistista eikä ratkaise ongelmaa, jonka kanssa joudumme epäilemättä painimaan myös tulevaisuudessa: sota ei ole vain politiikan jatke vaan politiikkaa. Yritys erottaa väkivalta yhtälöstä on ymmärrettävää upseerien näkökulmasta, koska sodankäynti on teknisenä toimenakin jo erittäin vaativaa. Vaikka onkin epäreilua vaatia upseeristoa olemaan myös poliittisesti valveutuneita, olisi silmien ummistaminen nykyaikaisen sodankäynnin luonteesta karhunpalvelus kaikille. Ongelma ei tietystikään rajoitu vain upseeristoon, vaan se koskee myös Suomen poliittista johtoa. Esimerkiksi Afganistanissa strategisia kysymyksiä jouduttiin ratkomaan paikan päällä, koska ylhäältä tuleva ohjaus puuttui. Näin ollen ajatus Venäjän hybridisodankäynnistä pohjautuukin kahteen oletukseen: Venäjällä on hyvin suunniteltu ja toimiva strategia, jota se pystyy toteuttamaan komentamalla ja koordinoimalla eri valtionhallintonsa toimijoita tavalla, joka on demokraattisten länsivaltojen tavoittamattomissa. Oletus strategiasta on kyseenalainen, koska monet Venäjän toimet – ja kenties tavoitteetkin – ovat todennäköisesti olleet improvisoituja. Siinä missä oletus valtionhallinnon tehokkaammasta komentamisesta lienee itsevaltaisemmassa valtiossa totta, on valtionlaitosten tehokkaampaa koordinoimista vaikea näyttää toteen. Päinvastoin Venäjän valtionhallinnon sisäinen valtakamppailu kyseenalaistaa oletuksen kehittyneemmästä koordinaatiokyvystä.

Kansainvälisiä suhteita tarkasteltaessa on myös tärkeää ottaa huomioon osapuolien erilaiset perspektiivit. Siinä missä Suomesta katsottuna Euroopan unionin (ja kenties Naton) laajeneminen sekä demokratian tukeminen ovat moraalisesti oikeita tai ainakin luonteeltaan teknokraattisia ja täten ainoita rationaalisia vaihtoehtoja, kokevat yksivaltaiset vallanpitäjät Vladimir Putin etunenässä nämä uhkana omalle asemalleen. Koska Venäjä ei kykene kilpailemaan lännen kanssa niin sanotulla pehmeällä voimalla, on sen turvauduttava väkivaltaan. Sama taas ei vastavuoroisesti sovi demokraattisille länsimaille, joiden keinovalikoima on tässä suhteessa rajoitetumpi. Huomionarvoista on kuitenkin se, että vain Venäjän tavoitteidensa saavuttamiseksi käyttämät keinot luetaan hybriditermin alaisuuteen (siinä missä Venäjä katsoo länsimaiden käyvän hybridisotaa sitä vastaan).

Termiä leimaakin normatiivisuus, mikä tekee siitä kyseenalaisen. Esimerkiksi edellä mainitussa Euroopan komission hybridiuhkien määritelmässä todettiin näiden olevan ”pakottavia ja turvallisuutta vaarantavia toimia”, vaikka keinovalikoima on pitkälti sama kuin kokonaisvaltaisessa kriisinhallinnassa. Normatiivisuuden takia onkin vaikea nähdä, miten käsite palvelee esimerkiksi sotatieteellistä tutkimusta, saati sitten ulko- ja turvallisuuspoliittista päätöksentekoa. Lisäksi keskustelu typistyy usein Venäjän keinovalikoimaan maan tavoitteiden kustannuksella. Strategian perspektiivistä tämä on kestämätöntä, koska Venäjän tavoitteiden ymmärtäminen on vähintään yhtä tärkeää. Samasta perspektiivistä käsin on selvää, että länsimailta on jo pidemmän aikaa puuttunut pitkän tähtäimen strategia sekä (Venäjän toimia yhtään puolustamatta) kyky tarkastella omaa toimintaansa neutraalisti. Pahimmassa tapauksessa ensiksi mainittu on seuraus jälkimmäisestä. Niin Venäjän toimia Ukrainassa, Brexitiä ja Trumpin vaalivoittoa voidaan pitää todisteena teknokraattisten näkemysten normatiivisuudesta ja tämän vastustuksesta.

Termi hybridisodankäynti on turha, jos se kuvaa vain yhden toimijan toimintaa ja silloinkin arvoväritteisesti. Turhuus tulee myös ilmi siinä tosiasiassa, että kaikki sodankäynti on luonteeltaan hybridiä. Sama ei kuitenkaan päde termiin ”sota”: hybridisotaa ei voi olla olemassa, koska termiä ”sota” on mahdoton erottaa etiikasta ja kansainvälisestä laista. Vaikka tätäkin termiä uhkaavat etenkin ei-valtiollisten toimijoiden käyttämät tavat käydä sotaa laeista välittämättä, kovertavat sitä myös niin terrorisminvastaiset toimet, joiden varjolla törkeät ihmisoikeusrikkomukset muuttuvat sallituiksi sodankäynnin menetelmiksi, kuin kriisinhallintaoperaatiot, miehittämättömien lennokkien käyttö sekä ydinaseet. Tämän joukon jatkeeksi voidaan nyt lisätä Venäjän toimet Ukrainassa. Maan tapa valloittaa toiselle valtiolle kuuluvaa aluetta – ja täten rikkoa kansainvälisiä lakeja – on Euroopan lähihistoriassa ainutlaatuista. Tässä mielessä on tosin hyvä muistuttaa, etteivät länsimaatkaan julista sotia. Toisaalta ne eivät myöskään muuta niiden maiden rajoja, joissa ne sotivat.

Tässä suhteessa Putinin puheet ja Venäjän toimet Ukrainassa kuvaavat hyvin tilannetta, jossa revisionistinen Venäjä kirjaimellisesti uhkaa vallitsevaa maailmanjärjestystä. Nykyisessä tilanteessa pienten valtioiden kuten Suomen on tuomittava tällainen käytös kategorisesti, jollei Suomi tahdo itse joutua suurempien valtojen jaettavaksi. Siksi Venäjän toimia ei olekaan syytä kutsua hybridisodankäynniksi vaan kansainvälisen oikeuden rikkomiseksi. Hybridikäsite ei anna mitään lisäarvoa Venäjän toimien ymmärtämiseksi. Tämä pätee sekä maan toimintaan Krimillä kuin sittemmin Itä-Ukrainassa ja Syyriassa, joissa keinovalikoima oli ennen kaikkea sotilaallinen eikä ”hybridi”.

Lopulta ”hybridi” on siis tarpeeton etuliite sekä sodankäynnin että sodan suhteen. Sodankäyntiä ei voida jakaa kahdeksi erilliseksi osaksi – sotilaalliseksi ja poliittiseksi – joiden välimuoto on hybridi: sodankäynti on ennen kaikkea politiikkaa. Tämä juontuu suoraan clausewitziläisestä sodan käsityksestä, jonka mukaan sota on organisoitua väkivaltaa poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Vaikka tämä määritelmä on teoreettisesti ensiarvoisen tärkeä, on ”sota” ennen kaikkea moraalinen, normatiivinen ja juridinen käsite, ja täten paljon enemmän kuin Clausewitz  antaa ymmärtää. Tällöinkään hybridille ei ole käyttöä – joskin ajatus sen tarpeesta juontuneekin sodan käsitteen muuttumisesta. Vaikutelma äkillisesti muuttuvasta maailmasta kaipaa selityksiä, mutta epämääräisestä ja arvoväritteisestä hybridistä ei sellaiseksi valitettavasti ole, olipa kyse sitten tutkimuksesta tai poliittisesta päätöksenteosta.


Kommentit

Kiitos kommentista, jonka voi ymmärtääkseni tiivistää kahteen argumenttiin. Ensinnäkin, Venäjän strategia eroaa länsimaisesta strategiasta, koska se käyttää laajempaa keinovalikoimaa, esimerkiksi tiedonvälitystä, politiikkaa, taloutta, diplomatiaa ja kulttuuria. ”Toisin kuin Venäjällä, yksikään länsimainen demokratia ei harrasta… [tällaista] toimintaa strategisesti omien päämääriensä edistämiseen.” Osaksi tästä johtuen ja toiseksi, strategiaan monimuotoisuuteen vihkiytyneet tietävät, että ”itäisissä strategisen ajattelun traditioissa on yleistä, että luodaan tilanteita ja poimitaan niiden myötä syntyvät taktiset mahdollisuudet.” Venäjän strategia ansaitsee siis oman terminsä, koska se on jotakin ainutlaatuista. Ensimmäistä argumenttia käsittelen suoraan tekstissäni viittaamalla normatiiviseen näkemykseen, jonka mukaan Euroopan unionin laajentuminen on teknokraattinen ja tekninen, eikä ennen kaikkea poliittinen osa unionin jäsenmaiden ulkopolitiikkaa. On vaikea kuvitella parempaa esimerkkiä strategiasta, jossa esiintyy etenkin politiikka, talous ja diplomatia, mutta myös kulttuuri, puolustusyhteistyö (esimerkiksi kriisinhallintayhteistyön ja solidaarisuuslauselmien myötä) sekä tiedonvälitys (lehdistönvapaus). Sotilaallisempi esimerkki on tietty Afganistanin ISAF-operaatio, jossa suomalaisetkin toteuttivat NATO:n strategiaa kolmen operaatiolinjan – turvallisuus, kehitys ja hallinto – kautta. On siis näiden esimerkkien kautta selvää, että myös länsimaiseen keinovalikoimaan sisältyy ei-sotilaallisia keinoja, joita siis vain Venäjän sanotaan käyttävän. Toinen argumentti venäläisen strategian ainutlaatuisuudesta on jo nyt saanut kolauksen, mutta tämä alleviivaa aiemman keskustelun teoreettista köyhyyttä. Strategiasta on toki useita määritelmiä, mutta yleistäen voi sanoa, että strategia keskittyy päämäärien, keinojen ja tapojen tasapainottamiseen. Tukeudun tekstissäni pitkälti Clausewitzin sotaa ja väkivaltaa painottavaan näkemykseen kritisoidessani vallitsevaa länsimaista näkemystä hybridi’sodankäynnistä’. Laajemman perspektiivin antaa Freedman, joka on ollut hyvin kriittinen ajatuksesta, että kaikki Venäjän kuvitellut ja todelliset teot ovat osa suurta suunnitelmaa. Freedman määrittelee mammuttimaisessa teoksessaan Strategy – A History strategian vallan tai voiman (power) lisäämisenä: siksi etenkin heikompien toimijoiden on oltava fiksuja, jotta ne pärjäävät vahvempia toimijoita vastaan. Freedmanin strategiakäsitys on sekä monipuolinen, että joustava. Ensimmäiseen argumenttiin viitaten, Freedmanin teos on jaettu kolmeen eri osaan, jotka käsittelevät strategiaa sodassa, politiikassa ja liike-elämässä. Täten strategian keinovalikoima on huomattavasti laajempi kuin esimerkiksi Clausewitzillä. Mitä tulee strategian joustavuuteen, leimaa strategiaa Freedmanin mukaan epävarmuus, joka johtaa jatkuvaan muutokseen. Freedman ei siis suinkaan väitä, etteikö strategia usein käytännössä ole improvisointia, tai ettei Venäjän toiminnalla olisi strateginen taso. Ajatus yhtenäisestä Venäjän strategiasta on kuitenkin hänen mukaansa vailla todistuspohjaa, ja saa Venäjän uhan näyttämään suuremmalta, kuin mitä se oikeasti on (ks. yllä viitattu teksti hybridisodankäynnistä, joka ilmestyi juuri ennen kuin tekstini tuli ulos). On tietysti mahdollista, että keskustelemme jossain määrin ristiin EV:n kanssa. Kenties kritiikki koskee Venäjän strategian muotoja, eikä itse strategian määritelmää. Tällöin kommentti viittaisi esimerkiksi niin kutsuttuun salami-taktiikkaan, jossa verrattain pienet toimet, joihin on vaikea puuttua niiden vähäpätöisyyden vuoksi, johtavat kasautuessaan suuriin seurauksiin. Mutta kuten ’taktiikka’ jo osoittaa, ei kyse ole strategian määritelmästä, vaan enintään sen muodosta. Freedman luultavasti kuvaisi tällaista taktiikkaa fiksuksi tavaksi käyttää valtaa – mutta ei miksikään ainutlaatuiseksi, joka ei mahtuisi hänen (ja monien muiden) käsitykseen strategiasta. Toisin sanoen, ajatus itäisestä erityislaatuisuudesta jää jo toistamiseen kyseenalaiseksi. Tässä tulee esiin etenkin aluetutkimukseen liittyvä vaara, jota painotan tekstissäni: yhdistyessään teoreettiseen köyhyyteen voi aluetutkimus pahimmillaan johtaa normatiivisiin ja nurkkakuntaisiin käsityksiin, jotka eivät edesauta laajempaa teoreettista tutkimusta. Aluetutkimusta tietysti tarvitaan, mutta kuten ajatus hybridisodankäynnistä (ja Venäjän ainutlaatuisuudesta) osoittaa, on nimenomaan tällainen laajempi teoreettinen perspektiivi tarpeen tilanteessa, jossa ylläolevassa tekstissä ei pitäisi enää olla mitään uutta – mutta jossa se on silti ilmeisen tarpeellinen.


Hybridisota on todellakin onneton termi. En kuitenkaan näe mitään syytä, miksi Venäjän toimintatapoja, menetelmiä sekä niiden taustalla olevaa traditiota ja ajattelua ei saisi kuvata omalla, vain Venäjää koskevalla termillään. Venäjän toiminta kun nyt sattuu poikkeamaan lukuisin tavoin muiden modernien valtioiden tavasta toimia: 1. Venäjälle tiedonvälitys, politiikka, talous, diplomatia, kulttuuri ja muut siviiliyhteiskunnan osa-alueet ovat ei-kineettisen sodankäynnin näyttämöitä. Venäjä suorittaa näillä näyttämöillä operaatioita joiden tarkoituksena on maan poliittisen johdon asettamien poliittisten ja taloudellisten päämäärien saavuttaminen. Operaatioiden suunnittelu ja kenttäjohto on Venäjän turvallisuuspalveluiden ja asevoimien vastuulla. Toimeenpanoon osallistuu turvallisuuspalveluiden ja asevoimien henkilökuntaa, mutta myös siviilejä. 2. Venäjän asevoimia käytetään monipuolisesti tukemaan kohdassa 1. kuvattua ei-kineettistä sodankäyntiä. Venäjä käyttää massiivisia sotaharjoituksia, ydinaseiden käyttöä simuloivia harjoitushyökkäyksiä, ilmatila- ja aluevesiloukkauksia, joukkojen ja kaluston siirtoja jne. paitsi teknisinä harjoituksina, myös psykologisen vaikuttamisen välineinä. 3. Venäjä käyttää asevoimiaan sotilaallisiin operaatioihin alueensa ulkopuolella, avoimesti ja peitetysti. Joskus kineettinen vaikuttaminen on erittäin rajoitettua (Krim), joskus taas varsin rajua (Syyria). Länsimaat käyttävät etupäässä ryhmän 2 ja 3 keinoja. Länsimaiset tiedustelupalvelut suorittavat myös yksittäisiä ryhmän 1. operaatioita, mutta erot Venäjän toimintaan ovat selviä: Venäjälle ryhmän 1 keinot ovat strateginen valinta. Vaikutusoperaatioiden mittakaava on massiivinen, toiminta jatkuvaa ja poliittisen johdon ohjaamaa ja valvomaa. Länsimaisten tiedustelupalveluiden operaatiot ovat yksittäisiä ja lähtökohdiltaan taktisia. Ts. toisin kuin Venäjällä, yksikään länsimainen demokratia ei harrasta ryhmän 1. toimintaa strategisesti omien päämääriensä edistämiseen. Tästä päästäänkin strategiaan: "Oletus strategiasta on kyseenalainen, koska monet Venäjän toimet – ja kenties tavoitteetkin – ovat todennäköisesti olleet improvisoituja." Väitteitä Venäjän strategian puuttumisesta ja sen taipumuksesta taktikoida ja improvisoida on esitetty Ukrainan sodan alusta lähtien. Mielestäni väitteet eivät kestä lähempää tarkastelua. Useimmiten niistä paistaa lävitse tiukka pitäytyminen johonkin länsimaiseen strategian määritelmään (joita on lukuisia) ja jopa tietämättömyys siitä, ettei käsitteelle ole universaalia määritelmää. En ole havainnut yhdenkään näiden väitteiden esittäjän ottavan huomioon itäisen ja läntisen tradition eroja. (Mikä voi tietysti johtua myös siitä, että en ole niitä kaikkia lukenut). Ensimäisenä tulee mieleen eräs keskeinen ero: Itäisissä strategisen ajattelun traditioissa on yleistä, että luodaan tilanteita ja poimitaan niiden myötä syntyvät taktiset mahdollisuudet. Länsimaisesta näkökulmasta tämä näyttää taktikoinnilta ja improvisoinnilta. Lännessä on totuttu ajattelemaan suoraviivaisemmin reittiä alkutilanteesta haluttuun lopputulokseen. Tästä johtuen lännessä jää usein jopa näkemättä (ymmärtämättä), että tapahtumat voivat olla tietoisesti ja suunnitelmallisesti aiheutettuja, tarkoituksena avata uusia taktisia mahdollisuuksia. Jotenkin toivoisi, että Venäjän strategista osaamista vähättelevät ja/tai improvisoinnin / taktikoinnin puolesta argumentoivat henkilöt viitsisivät edes pintapuolisesti tutustua sikäläiseen traditioon. Ps. Myös Venäläiset tekevät vääriä strategisia valintoja. Se ei ole todiste strategian puuttumisesta. Ps 2. Kun katsoo esim. Venäjän presidentinhallinnon nettisivujen antia strategisesta suunnittelusta, sen syistä ja tavoitteista (muista strategisista dokumenteista nyt puhumattakaan), on melko käsittämätöntä, että länsimaissa esiintyy niin kiihkeää halua kiistää Venäjän toiminnan straginen taso.


Lisättävää?

Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.