Artikkeli on osa Ilari Aulan ja Kaisa Toroskaisen maailmantalouden muutoksista kertovaa juttusarjaa. Muut osat: osa 1, osa 2, osa 4, osa 5.

Viime kuukausien aikana fossiiliset polttoaineet näyttävät tehneet paluun talouspolitiikan keskiöön. Marras-joulukuussa öljyn ja kaivosyhtiöiden osakkeiden hinnat nousivat, kun taas uusiutuvan energian yritysten osakkeet kääntyivät laskuun. Tämä johtui öljyntuottajien keskusjärjestö OPECin joulukuisesta sopimuksesta, joka pyrkii nostamaan ennätyksellisen alhaalla roikkunutta öljyn hintaa. Taustalla vaikuttavat viikko sitten virkaan astuneen Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin lupaukset avata Amerikan hiilikaivokset ja irtisanoutua Pariisin ilmastosopimuksesta, ja päätös nimittää öljy-yhtiön johtaja Rex Tillerson ulkoministeriksi.

Seurauksista ilmastolle, ympäristölle ja alkuperäiskansojen oikeuksille  on oltu laajalti huolissaan. Mutta olisiko fossiiliisista ja kaivannaisluonnonvaroista riippuvaisilla kehittyvillä mailla mahdollisuus hyötyä markkinoiden piristymisestä? Maailmantalouden muutokset -juttusarjan kolmannessa osassa kerromme, miksi juhlaan ei ole syytä.

Tausta: Raaka-aineidemarkkinoiden hullut vuodet

Raaka-ainemarkkinat ovat heilahdelleet pitkin 2000-luvun. On puhuttu raaka-ainemarkkinoiden  “supersyklistä” – pitkäaikaisesta hintojen noususta ja siitä seuranneesta markkinoiden ylikuumenemisesta. Vuonna 2004 investointipankki Goldman Sachs kutsui tilannetta ”vanhan talouden kostoksi” – IT-kuplan puhjettua fyysiset materiaalivirrat olisivat sittenkin taloutemme perusta. Vuoden 2014 kesällä ihmeteltiin, kun öljyn hinta putosi 40 dollariin barrelilta – alhaisimmalle tasolle sitten 1990-luvun alun.

Öljyn nettotuojamaat – siis valtaosa maailman valtioista – iloitsivat halvasta öljystä. Sen sijaan öljystä riippuvaiset taloudet ovat hoiperrelleet: Venäjä piilotteli talousongelmiaan pullistelemalla lihaksiaan muilla saroilla, Malesian Petronasin tulos romahti ja Venezuelan taloudelta putosi pohja. Huonosti kävi myös maille, jotka supersyklin aikana löysivät öljyä tai kaasua, joiden hyödyntäminen näytti kannattavalta vain historiallisen korkean öljyn hinnan vuoksi. Ghanan presidentti John Kufuor totesi vuonna 2007 tehdystä öljylöydöstä: “With oil as a shot in the arm, we’re going to fly”. Kymmenen vuotta myöhemmin Ghana kamppailee velkakriisin kanssa laskettuaan valtion budjetin liian korkean öljyn hinnan varaan.

Samaan aikaan aurinkoenergian hinta on pudonnut murto-osaan. Muutamassa vuodessa ilmastoanalyytikkojen lisäksi poliitikot jopa Suomessa ovat ottaneet arvioitavaksi energiaskenaarioita, joissa uusiutuvat energiamuodot näyttelevät pääosaa. Joulukuussa 2015, melko tasan vuosi ennen Trumpin valintaa ja OPECin uutta sopimusta, kahden vuosikymmenen ilmastoneuvottelut huipentuivat Pariisin sopimuksen allekirjoittamiseen. Kaiken tämän jälkeen tuli vuosi 2016 odottamattomine käänteineen. Arviot öljyn hintakehityksestä heittelevät nyt vääjäämättä laskevasta yli sataan dollariin barrelilta vuoteen 2020 mennessä. Mitä globalisaationvastainen talouspolitiikka tarkoittaa luonnonvaroihin perustuvalle talouskehitykselle?

Protektionismi heiluttaa raaka-aineiden kysyntää

Luonnonvarojen hintabuumia sekä taantumaa selittivät Kiinan talouden ennennäkemätön kasvu ja resurssikysynnän huipentuma. Ne perustuivat globaalin valmistavan teollisuuden investointeihin Kiinaan ennennäkemättömällä tavalla 25 viime vuoden aikana. Teollisuus ja sitä tukeva infrastruktuuri ovat kasvattaneet sekä energian että sementin, kuparin, raudan ja monen muun perusraaka-aineen kysyntää. Kuljetuskustannusten putaminen konttikuljetuksen myötä on mahdollistanut tuotantoketjujen pirstaloitumisen ympäri maailmaa. Jos öljy kulki käsi kädessä 1900-luvun modernisaation kanssa, öljyn merkitys myös globalisaation polttoaineena on kiistaton.

Teknologian ja talouden muutosta on tukenut globalisaatiomyönteinen poliittinen projekti. Maailman kauppajärjestö, investointisopimusten arkkitehtuuri ja maailmanlaajuiset rahoitusmarkkinat, mutta myös näkymättömämmät yhteistyön muodot kuten standardisointi, johon logistiikan vallankumouskin nojaa, ovat olleet osa Yhdysvaltain johtamaa liberaalia talousarkkitehtuuria, joka on ajanut syvempää globalisaatiota. Trumpin, Brexitin ja pitkittyneen taantuman vuoksi roolit ovat kuitenkin kääntyneet – kun investointien kotimaissa globalisaatio on kyseenalaistettu, Kiina tarvitsee sitä kasvaakseen.

Kiinan presidentti Xi Jinping peräänkuulutti globalisaation ja avoimen talouden tärkeyttä viime viikolla järjestetyssä Maailman talousfoorumissa, eikä syyttä. Kansainvälinen valuuttarahasto ennusti lokakuussa 2016, että investointihalukkuutta ja maailmankauppaa hidastavat kaupan esteiden sekä työpaikkoja uhkaavien investointien jäädyttämisen pelko. Markkinatutkimuslaitos Business Monitor International arvioi, että mikäli Trump toteuttaa uhkauksensa kotimaisen talouden suojelusta, tämä vaikuttaa maailmantalouteen eniten Kiinan-suhteiden viilenemisen kautta. Ensimmäiset merkit siitä, että Trumpin uhkaukset eivät jää vain puheen tasolle saatiin ensimmäisenä virkapäivänä, kun Trump irtisanoi Yhdysvallat transatlanttisesta vapaakauppasopimuksesta TTP:stä.

Jos näin käy, Kiinan talouden on kyettävä nopeammin nojaamaan kotimaiseen kysyntään. Kuluttajavetoisemmassa Kiinassa kansalaisten huolia ei voi enää ohittaa, ja talouden rakennemuutoksen lisäksi hiilen poltosta luopumisen seurauksena vastauksena ilmansaasteongelmiin heikentää raaka-aineiden kysyntää. Vaikka talous tarvitsee edelleen öljyä, on energian kysyntä epävarmempaa kuin viimeisen kymmenen vuoden globalisaatiopiikin aikana. Tämä heijastuu suoraan Aasian ja Afrikan kehittyviin talouksiiin (kts. graafi 4.1, jonka mukaan Aasia vie maailman energiankysyntää vuoteen 2040 asti). Kiteytetysti: poliittisen tahdon kääntyminen globalisaatiota vastaan tarkoittaa että markkinoiden epävarma tilanne säilyy ja Kiinan resurssikysyntä tasaantuu.

G-0 -maailmanjärjestys – takapakkia kansainväliselle yhteistyölle

Globalisaation taantuma vaikuttaa energian ja luonnonvarojen rooliin kehityksen moottoreina myös globaalin yhteistyön vähenemisen kautta populistisen ja protektionistisen politiikan noustessa suurempaan rooliin. Globalisaatio on perustunut Yhdysvaltain ja länsimaiden ajamalle globaalille sopimusarkkitehtuurille, joka on helpottanut investointeja ja kauppaa.

Kehittyvät maat ovat toivoneet sääntöihin perustuvan globaalin järjestyksen auttavan niitä vastustamaan veronkiertoa ja pääomapakoa, jotka ovat vaivanneet erityisesti öljy-, ja kaivossektoria kuten Maailmantalouden muutokset -juttusarjan toisessa osassa valotettiin. Kymmenen vuoden aikana sektorille on syntynyt merkittäivä vastuuta ja läpinäkyvyyttä korostavia mekanismeja: Extractive Industries Transparency Initiative vertaa yritysten maksamia ja valtioiden vastaanottamia maksuja toisiinsa, ja Publish What You Pay -koalition vuosien lobbauksen tuloksena EU:ssa ja Yhdysvalloissa on otettu käyttöön niin sanottu mandatory disclosures -säännöt, joiden mukaan öljy- ja kaasuyhtiöiden on julkistettava valtiolle maksamansa maksut. Viime vuonna Iso-Britannia isännöi konferenssia, jossa luvattiin toteuttaa korruption, veronkierron ja rahanpesun vastaisia toimia. Erityisen paljon toiveita on kohdistunut  öljy- ja kaivosprojektien todellisten omistajien (ns. beneficial owners) paljastamiseen tähtääviin sääntöihin.

Monien mielestä tämä “neoliberaali” maailmanjärjestys ei ole kuitenkaan palvellut kehittyviä luonnonvarojen tuottajamaita, vaan on voimistanut niiden jäämistä primäärituottajien rooliin. Onko globalisaation vähentyminen siis välttämättä huono asia? Riskiasiantuntija Ian Bremmerin mukaan on: vaikka epätasa-arvoiset taloussuhteet ovat olleet osa globalisoituvaa taloutta, tulee systeemkin kustannuksella vapaamatkustaminen yksityisen hyödyn tavoittelemiseksi entistä helpommaksi, kun Yhdysvaltain globaali johtajuus ja instituutiot murtuvat. Tätä uutta maailmanjärjestystä Bremmer kutsuu G-0 -maailmaksi (vertauksena G7/8 -kokoonpanoon). Ison-Britannian pääministeri Theresa Mayn Brexit-neuvottelutaktiikka, aggressiivinen verokilpailu manner-Euroopan kanssa, osoittaa, että skenaario on jo toteutumassa.

Jos globaali yhteistyö murenee, seuraukset ovat erityisen ikäviä valtioille, jotka ovat toivoneet uusien aloitteiden myötä tasa-arvoisempia mahdollisuuksia hyödyntää resurssejaan. Niiden toimeenpanossa kehittyvät valtiot ovat riippuvaisia öljy- ja kaivosyhtiöiden kotimaista, ja uhittelu omien intressien ajamisesta näyttää toteutuvan tälläkin saralla. Tällä viikolla Yhdysvaltain uusi kongressi pyrkii perumaan vasta viime vuonna voimaan tulleen säännön, joka vaatii öljy-yhtiöitä julkistamaan valtiolle maksetut maksut. Uuden hallinnon läheiset suhteet öljyteollisuuteen eivät liene sattumaa.

Hiilikupla puhkeaa

Globaalin talouden epävarmuuden seurauksena myös fossiilisiin polttoaineisiin liittyvän hiilikuplan, eli hiili-intensiivisten varojen yliarvostuksen, riskiä tulee arvioida tarkkaan. Uusiutuvan energian teknologia kehittyy vaikka Yhdysvallat pyrkisi energiapolitiikassaan fossiilisiin perustuvaan energiaomavaraisuuteen. Yhdysvaltain liuskeöljyn ja -kaasun tuotannon kasvu tarkoittaa, että paluu yli sadan dollarin hintoihin barrelilta on epätodennäköistä: öljyn hinnan noustessa liuskekaasu tulee kannattavaksi painaen hinnan takaisin alas. OPECin kartellisopimus, johon ennätysmatala hinta maat pakotti, ei välttämättä pure entisellä tavalla. Ironista kyllä, mitä enemmän Yhdysvallat tukee kotimaista öljyteollisuuttaan, sitä heikommin fossiilisten polttonaineiden hankkeet muualla maailmassa kannattavat.

Hiilikuplaa on toistaiseksi verrattu asuntokuplaan, joka käynnisti vuoden 2008 finanssikriisin: ongelmat voivat levitä koko talouteen rahoitusjärjestelmän kautta. Talouskehityksen kannalta tärkeää mutta vähemmälle huomiolle jäänyt on se, mitä fossiilisiin polttoaineisiin nojaavat investoinnit tarkoittavat julkisiin varoihin kohdistuvan riskin kannalta. Yli puolet maailman 20 suurimmasta öljy-yhtiöstä on valtioiden omistamia – niiden taseet ovat osa valtion omaisuutta, ja niitä usein myös rahoitetaan valtioiden budjeteista. Öljymarkkinoilla onkin spekuloitu, että näistä suurimman, Saudi-Arabian Saudi Aramcon, yksityistämissuunnitelmat saattavat pyrkiä talouden monipuolistamisen lisäksi riskin siirtämiseen pois valtion kukkarosta. Samoin Norjan valtion öljyrahaston ympärillä käydään kiihtyvää keskustelua siitä, tulisiko sen vetää sijoituksensa pois fossiilisista polttoaineista – hiilestä se luopui vuonna 2015. Norjassakin populistipuolueen hallitukseen nousu on tuonut esiin myös vastakkaisia mielipiteitä.

Rahoittajat ja institutionaaliset sijoittajat voivatkin nopeasti vetää sijoituksensa pois kohteista, joiden arvo uhkaa laskea. Rahoitusmarkkinoiden ja raaka-ainemarkkinoiden erottamaton liitto tarkoittaa, että rahoittajat, sijoittajat ja kauppiaat eli traderit voivat jopa hyötyä epävarmuudesta. Toisin on valtioiden laita, jos verovaroja on investoitu öljy- ja kaasuhankkeisiin, ja kannattamattomat, puolivalmiit projektit voivat jäädä julkisen sektorin käsiin. Esimerkkejä viime vuosikymmeneltä löytyy useita. Mosambik myöntyi offshore-kaasuhankkeen rahoittajaksi kantaakseen osan riskistä, ja Uganda sekä Kenian väänsivät vuosia öljyputken kustannuksista ennen kuin öljyn kaupallisesta hyödynnettävyydestä oli varmuutta.

Uuden kehitysstrategian aika

Epävarmasta ympäristöstä kärsivät eniten juuri Ghanan kaltaiset maat, jotka ovat ripustaneet kehityksensä öljyn varaan. Luonnonvarojen, erityisesti fossiilisten polttoaineiden, lisääntyneet riskit nakertavat raaka-ainetuotantoon perustuvaa kehitysstrategiaa puolustavia argumentteja. Arvokkaista hyödykkeistä saatavilla valtion tuloilla voidaan paikata julkisten palveluiden rahoitusvajetta, ja kehittyvillä mailla on ilmastonmuutoksesta huolimatta oikeus hyödyntää resurssejaan, kuten kehittyneetkin maat ovat aikanaan tehneet – mutta vain, jos hyödyt ylittävät riskit. Globalisaation takapakin, globaalin hallinnan arkkitehtuurin epävarmuuden sekä hiilikuplan vuoksi olemme astumassa uudelle aikakaudelle myös tässä mielessä. Sarjan seuraava osa siirtääkin huomion pois luonnonvaroista ja pureutuu globaalien tuotantoketjujen poliittisiin ja eettisiin haasteisiin.