Pohjois-Korea on viime aikoina ottanut nopeita harppauksia ydinaseohjelmassaan, mikä on huolestuttanut kansainvälistä yhteisöä. Noin parin vuoden sisällä diktatuurilla on todennäköisesti kyky iskeä aina Yhdysvaltojen länsirannikolle asti. Tästä huolimatta kansainvälinen yhteisö turvautunee edelleen ei-sotilaallisiin pakotekeinoihin, diplomatiaan ja resilienssin kehittämiseen Pohjois-Korean painostamiseksi.

Pohjois-Korea ilmoitti sunnuntaina 3.9. testanneensa onnistuneesti uudenlaista vetypommia. Eteläkorealaisten arvioiden mukaan pommista koitunut räjähdys oli jopa kymmenkertainen Pohjois-Korean edelliseen, viime syyskuussa tehtyyn kokeeseen verrattuna. Suomessa tehtyjen seismisten havaintojen perusteella on mahdollista, että kyseessä oli vieläkin voimakkaampi räjähdys. Lisäksi Pohjois-Korean virallinen uutistoimisto ilmoitti, että nyt testattu vetypommi voidaan asentaa mannertenväliseen ohjukseen, mikä puolestaan antaa maalle mahdollisuuden iskeä lähitulevaisuudessa lähes mihin tahansa kohteeseen maapallolla. Kyseessä on maan kuudes ydinkoe vuoden 2006 jälkeen, ja se on tuomittu maailmalla laajalti.

Arviot Pohjois-Korean ydinaseohjelman kehitysvaiheesta ovat osoittautuneet pahasti alimitoitetuiksi, minkä ovat todistaneet viime kuukausien onnistuneet ohjus- ja ydinkokeet. Lisäksi kansainvälistä tilannetta ovat kiristäneet Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen välinen kiihkeä sananvaihto sekä kaksi kertaa vuodessa järjestettävät suuret Etelä-Korean ja Yhdysvaltojen joukkojen yhteiset sotaharjoitukset.

Miksi juuri ydinase?

Pohjois-Korea on pyrkinyt hankkimaan ydinaseen jo 1960-luvulta lähtien. 2000-luvun alkupuolella käytiin niin sanotut kuusikantaneuvottelut, joiden aikana Pohjois-Korea lupautui lopettamaan ydinaseohjelmansa ja palaamaan ydinaseiden leviämistä estävään ydinsulkusopimukseen, josta se oli irtautunut vuonna 2003. Alle vuotta myöhemmin maa ilmoitti Yhdysvaltojen uhkan olevan liian suuri ilman ydinasepelotetta, ja vuoden 2006 ydinkokeiden jälkeen maa myönsi virallisesti pitävänsä hallussaan ydinasetta. Pari vuotta myöhemmin ydinreaktoreita käynnistettiin uudelleen ydinaseissa käytettävän plutoniumin tuottamiseksi. Kim Jong-unin astuttua valtaan 2011 on ydinaseohjelman resursseja kasvatettu entisestään taloudellisten rakenneuudistusten yhteydessä.

Syy peräänantamattomaan projektiin on yksinkertainen: selviytyminen. Ydinase on Pohjois-Korealle väline, joka nostaa kynnystä puuttua maan asioihin. Samalla sen käyttö kuitenkin tarkoittaisi loppua maan hallinnolle. Kim Jong-un pelännee Saddam Husseinin ja Muammar Gaddafin kohtaloa Yhdysvaltojen miehityksen seurauksena, joten varmin ratkaisu on kyetä sellaisiin vastatoimiin, joiden kohteeksi toinen osapuoli ei halua joutua. Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten lisäksi ydinase hillitsee myös Kiinan halua puuttua maan asioihin, mikäli Pohjois-Korean toimien seurauksista tulisi sille epäedullisia. Mannertenvälinen ydinohjus lisäisi Pohjois-Korean painoarvoa, mikäli osapuolet palaisivat neuvottelupöytään, jolloin se voisi pienillä myönnytyksillä painostaa Yhdysvaltoja esimerkiksi luomaan viralliset diplomaattisuhteet ja tunnustamaan nykyiset de facto -rajat.

Ydinohjelman edistyminen arvioita nopeampaa

Pohjois-Korea todisti viikonloppuna, että se kykenee valmistamaan fissiopommia huomattavasti tehokkaamman vetypommin, kun maan suorittama kuudes ja tähän mennessä voimakkain ydinkoe vavisutti maaperää voimakkaan maanjäristyksen tavoin. Ydinpommi itsessään on kuitenkin hyödytön ilman välinettä, jolla se toimitetaan perille. Pommin lentokoneesta pudottaminen toisen maailmansodan tyyliin on Pohjois-Korealle kuolleena syntynyt ajatus Etelä-Korean, Japanin ja Yhdysvaltojen nykyaikaisten ilmapuolustusjärjestelmien vuoksi. Jäljelle jää vaikeasti torjuttava ballistinen ohjus, joka kohoaa tuhansien kilometrien korkeuteen avaruuteen ja palaa ilmakehään kohteen yläpuolella matkaten useita kilometrejä sekunnissa. Maalle sijoitettujen lavettien lisäksi ohjuskokeita on suoritettu myös sukellusveneistä laukaistavilla ballistisilla ohjuksilla (SLBM, Submarine-Launched Ballistic Missile).

Ohjusteknologian kehittyneisyydestä saatiin todisteita tämän vuoden heinäkuussa, kun mannertenvälinen Hwasong-14-ohjus putosi mereen 200 kilometrin päässä Japanin rannikosta ja 1 000 kilometrin päässä laukaisupaikasta. Viime vuoteen asti Pohjois-Korean arvioitiin olevan vuosien päässä sellaisesta ballistisesta ohjuksesta, jonka kantama riittäisi saavuttamaan Pohjois-Amerikan mantereen. Lisäksi sen pääteltiin olevan jopa vielä kauempana tällaiseen ohjukseen mahtuvan ydinkärjen tuottamisesta. Sen vuoksi viime syyskuussa toteutettu ydinkoe, jossa räjäytettiin ohjukseen liitetty taistelukärki, yllätti asiantuntijat.  Elokuun lopun ohjuslaukaisu aiheutti hälytyksen Japanissa lennettyään 2 700 kilometrin matkan Hokkaidon saaren yli. Arvion mukaan kyseessä oli keskipitkän matkan Hwasong-12-ohjus.

Näiden tietojen perusteella ohjusten kantama riittäisi saavuttamaan Alaskan, mahdollisesti jopa Yhdysvaltojen länsirannikon. Videokuvaan perustuvan analyysin mukaan heinäkuussa laukaistu ohjus tuhoutui palatessaan ilmakehään, eikä taistelukärki olisi päässyt kohteeseensa. Siitä huolimatta asiantuntijat arvioivat toimivan ohjuksen valmistuvan ensi vuonna eli kaksi vuotta oletettua aiemmin. Pohjois-Korean ilmoituksen mukaan viimeisimmässä ydinkokeessa käytetty vetypommi mahtuisi mannertenväliseen ohjukseen, minkä seurauksena maa pystyisi iskemään tuhansien kilometrien päähän aseella, jonka teho on viisinkertainen Nagasakissa käytettyyn pommiin verrattuna. Jo ennen sitä vaikutusetäisyydellä ovat Yhdysvaltojen liittolaiset, kuten Etelä-Korea, Japani ja Australia, sekä sen lukuisat tukikohdat alueella. Kim Jong-un ehtikin jo uhkailemaan Guamin tukikohtaa, jossa sijaitsee muun muassa strategisten pommikoneiden kannalta tärkeä Andersenin lentotukikohta. Arsenaalin kasvaessa mahdollisuudet torjua jokainen ohjus pienenevät, eikä edes Yhdysvallat kykene rakentamaan kaiken kattavaa ohjuspuolustusjärjestelmää.

”Use it or lose it”?

Asiantuntijat ovat erimielisiä siitä, millaisia vaikutuksia Pohjois-Korean nousulla ydinasevaltioiden joukkoon on alueen vakauteen. Optimistisempaa näkemystä edustavat luottavat Kenneth Waltzin teoriaan ydinaseiden leviämisen tasapainottavasta ja rauhaa edistävästä vaikutuksesta. Sen perustana on kahdensuuntainen pelotevaikutus, jonka seurauksena kaksi ydinasevaltiota eivät uskalla hyökätä toisiaan vastaan suurten tappioiden tai jopa ihmiskunnan tuhoutumisen pelossa (Mutually Assured Destruction). Näin voidaan todeta käyneen esimerkiksi Pakistanin ja Intian välillä kiistassa Kashmirin alueen hallinnasta.

Pohjois-Korean tapauksessa Waltzin ydinaseisiin perustuvan realismin toimivuutta on kuitenkin kritisoitu muun muassa osapuolten välisen voimasuhteiden tasapainon puuttumisen vuoksi. Etelä-Korean ja Yhdysvaltojen konventionaalinen sotavoima alueella on kaikilla mittareilla ylivoimainen Pohjois-Korean asevoimiin nähden. Suurimman pelotteen muodostavat tykistö ja ballistiset ohjukset, joilla voidaan iskeä tuhoisasti siviiliväestöön ja sotilastukikohtiin, mutta maahan kohdistuvan sotilasoperaation pysäyttämiseksi olisi tehtävissä varsin vähän.

Kahdensuuntainen pelotevaikutus ei toteudu, koska iskemällä ensin, joko konventionaalisilla tai ydinaseilla, Yhdysvallat pystyisi todennäköisesti lamauttamaan Pohjois-Korean kyvyn käynnistää kostoisku. Ainakaan toistaiseksi myöskään Kiina tai Venäjä ei ole ilmaissut ydinasetukeaan maalle – näiden valtioiden tuki muuttaisi asetelmaa huomattavasti. Pessimistisimpien arvioiden mukaan nämä seikat saattaisivat ohjata Kim Jong-unin tekemään ensi-iskun ydinaseella, mikäli Yhdysvaltojen hyökkäys vaikuttaisi väistämättömältä. Tällä logiikalla pieni ja haavoittuva ydinasearsenaali tekisi valtiosta kaikkein arvaamattomimman.

Tämän valossa Trumpin uhmakkaat ”fire and fury” -kommentit eivät ainakaan vähentäneet jännitteitä. Tähän asti kovinkin amerikkalaispoliitikkojen käyttämä retoriikka on viitannut ydinaseen käyttöön vastauksena Pohjois-Korean sotatoimiin sen sijaan, että Yhdysvallat tekisi aloitteen. Ulkoministeri Rex Tillerson ja puolustusministeri James Mattis ovat kuitenkin edeltäjiensä tapaan toistuvasti vakuuttaneet diplomaattisen ratkaisun olevan kaikkien kannalta paras vaihtoehto. Sotilaallisen eskalaation ja todennäköisesti ydinasein käytävän sodan sijaan todennäköisintä onkin, että kansainvälinen yhteisö jatkaa Pohjois-Korean painostamista ei-aseellisin keinoin samalla kun Pohjois-Korea jatkaa ohjuskokeitaan ja saavuttaa kyvyn iskeä Yhdysvaltoihin vuoden tai parin kuluessa. Kim Jong-un on tuskin tarkoituksellisesti itsetuhoinen, mutta tulivoiman kasvamisen myötä myös väärinkäsitysten aiheuttaman ylireagoinnin seuraukset muuttuvat vakavammiksi. Nopeasti etenevät tapahtumat aiheuttavat kuitenkin Yhdysvalloille painetta reagoida tilanteeseen myös sotilaallisesti, joten ohjuspuolustuksen lisäksi pöydällä on varmasti taktisten ydinaseiden palauttaminen Etelä-Koreaan ja nykyisen 35 000 sotilaan vahvuisen osaston kasvattaminen. Nämä seikat koettelevat Kiinan sietokyvyn rajoja, koska se ei mielellään näkisi entistä vahvempaa amerikkalaisten läsnäoloa lähialueellaan. Joka tapauksessa ydinaseiden kilpavarustelun riski on kasvanut alueella. Sekä Etelä-Koreassa että Japanissa käydään entistä voimakkaammin keskustelua oman ydinaseohjelman käynnistämisestä.

Ajatus Pohjois-Koreasta ydinasevaltiona ei miellytä ketään eristyneen valtion rajojen ulkopuolella, mutta vaihtoehdotkaan eivät ole joko realistisia tai riskittömiä. Luultavasti mitkään realistiset myönnytykset eivät saisi Pohjois-Koreaa perääntymään ohjelmastaan ja päästämään maahan kansainvälisiä tarkkailijoita. Totaalisella kauppasaarrolla luotaisiin mahdollisesti riittävä paine neuvotteluiden aloittamiseen, mutta Kiina ei vielä tässä tilanteessa halua ottaa riskiä Pohjois-Korean hallinnon romahtamisesta ja sitä seuraavasta pakolaiskriisistä. Hallinnon syrjäyttäminen aseellisesti taas tuottaisi todennäköisesti suuren määrän siviiliuhreja ja kaataisi humanitäärisen kriisin jälkihoidon Kiinan, Etelä-Korean ja Yhdysvaltojen harteille.

Koska ydinaseen hankkimista on vaikeaa enää estää, houkuttelevimmaksi vaihtoehdoksi jää resilienssin kehittäminen ja diplomaattiset keinot, eli tehokkaan ohjuspuolustuksen rakentaminen Etelä-Koreaan, Japaniin ja Yhdysvaltoihin, sekä Kim Jong-unin vakuuttaminen siitä, ettei mikään uhkaa häntä ydinsodan aloittamisen arvoisesti. Etelä-Koreassa on jo vastaanotettu THAAD-järjestelmä (Terminal High Altitude Area Defense), eikä ohjuspuolustusjärjestelmän kehittäminen ole herättänyt pelkästään innostusta Pohjois-Korean ja Kiinan jyrkkien reaktioiden vuoksi. Japanissa järjestelmät otettaisiin kuitenkin todennäköisesti ilolla vastaan. THAAD-järjestelmän on tarkoitus torjua ohjukset niiden saapuessa ilmakehään lentoradan loppuvaiheessa, mutta Yhdysvalloille mieluisampi vaihtoehto olisi sijoittaa vähintäänkin Japaniin ohjuksia, jotka kykenevät torjumaan ballistiset ohjukset niiden lakipisteessä avaruudessa. Hinnaksi tälle GMD-järjestelmälle (Ground-Based Midcourse Defense System) tarvittavassa laajuudessaan on arvioitu olevan 40 miljardia dollaria. Summa on toki valtava, mutta vertailukohtana voidaan mainita, että vastaavalla summalla olisi rahoitettu seitsemän vuotta kestäneen Irakin sodan kiihkeintä vaihetta noin puolitoista kuukautta.