Ruotsin hampaattomaksi arvosteltua vähemmistölakia uudistettiin vuoden 2019 alussa, ja nyt on aika toimia, jotta vähemmistöjen kielet ja kulttuurit säilyisivät vastaisuudessa. Ruotsinsuomalaisten päivänä sopii pohtia, mikä on kansallisten vähemmistöjen ja heidän kieltensä asema 2000-luvun Ruotsissa.

Ruotsin nykyinen vähemmistöpolitiikka sai alkunsa Euroopan levottomista vuosista 1990-luvun alkupuolella. Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajoamisen sekä Balkanin sotien ilmapiirissä Euroopan neuvosto halusi kehittää keinoja, joiden avulla vähemmistökysymyksiä voitaisiin käsitellä sen jäsenmaissa.

Tuloksena olivat alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskeva eurooppalainen peruskirja (1992) ja kansallisten vähemmistöjen suojelua koskeva puiteyleissopimus (1995), joita muun muassa Suomi oli ajanut jo 1980-luvulla. Ruotsi ratifioi nämä sopimukset vuonna 1999, minkä seurauksena tunnustettiin tietyin kriteerein viisi kansallista vähemmistöä ja vähemmistökieltä: juutalaiset, romanit, ruotsinsuomalaiset, saamelaiset ja tornionlaaksolaiset sekä jiddiš, romani, saame, suomi ja meänkieli. Näin Ruotsissa vuosisatoja eläneet vähemmistöt ja heidän kielensä saivat virallisen aseman. Valtion riittämättömät toimet vähemmistöjen tilanteen kohentamiseksi ovat kuitenkin saaneet moitteita niin Euroopan neuvostolta kuin vähemmistöiltä itseltään.

Kallonmittauksista vähemmistökielten hallintoalueisiin

Vähemmistöryhmät eivät ilmaantuneet Ruotsiin tyhjästä vuosituhannen vaihteessa, vaan vähemmistöjä on ollut maassa yhtä kauan kuin Ruotsin valtio on ollut olemassa. Kuningaskunnan menetettyä Suomen Venäjälle vuonna 1809 nationalismi alkoi nostaa päätään ja ajatukset yhdestä valtiosta, kansasta, kirkosta ja kielestä saivat jalansijaa. Tästä seurasi muun muassa yksikielinen koululaitos, jossa kiellettiin meänkielen, saamen ja suomen puhuminen pitkälle 1900-luvulle asti.

Toinen tapa alistaa vähemmistöjä oli rotuoppi, jota harjoittamaan perustettiin vuonna 1922 maailman ensimmäinen Rotubiologinen instituutti (Statens institut för rasbiologi). Tieteen nimissä tutkijat dokumentoivat “alempien rotujen” ominaisuuksia muun muassa Pohjois-Ruotsissa. Vähemmistöjen kohtelu oli siis samaan aikaan sekä assimiloivaa että segregoivaa.

Vähemmistöjä on ollut Ruotsissa yhtä kauan kuin Ruotsin valtio on ollut olemassa. Klikkaa twiitataksesi!

Puhekielloista ja kallonmittauksista on kuljettu moninaisten vaiheiden kautta nykypäivän vähemmistölainsäädäntöön, totuuskomissioihin ja kirkon ja valtion julkaisemiin valkoisiin kirjoihin, joissa käsitellään vähemmistöjen kohtaamia vääryyksiä. 2000-luvun uudistusten ja lainsäädännön tavoitteena on ollut vahvistaa vähemmistöjen asemaa sekä auttaa vähemmistöjä säilyttämään kielensä ja kulttuurinsa ja kehittämään niitä Ruotsissa.

Uudistusten tuloksena syntyivät esimerkiksi meänkielen, saamen ja suomen kielen hallintoalueet, joihin kuului vuoden 2019 helmikuussa yhteensä 84 kuntaa ja 15 maakäräjät. Näillä alueilla asukkailla on laajemmat oikeudet kuin muualla maassa, esimerkiksi omakieliseen viranomaisasiointiin sekä lasten- ja vanhustenhoitoon. Vaikka kansallisten vähemmistöjen asemaa on pyritty parantamaan koko 2000-luvun ajan, nähtiin edellisellä hallituskaudella tarpeelliseksi uudistaa vuonna 2010 voimaan tullutta lakia kansallisista vähemmistöistä ja vähemmistökielistä (ns. vähemmistölaki). Lisäksi kansallisten vähemmistöjen oikeuksiin vaikuttavat vuoden 2009 kielilaki sekä esimerkiksi koululaki ja sosiaalipalvelulaki.

Vain tunti äidinkielen opetusta viikossa

Euroopan neuvosto huomautti Ruotsille viimeksi vuonna 2017 kansallisten vähemmistöjen tilanteesta. Ruotsi on vahvistanut vähemmistölainsäädäntöään, mutta samalla kuitenkin sekä kansainvälisen puitesopimuksen että kansallisten lakien noudattaminen on yhä ollut puutteellista. Tuolloin Euroopan neuvoston keskeisimpänä huolenaiheena oli äidinkielen opetus, jota monissa kunnissa tarjottiin vain tunti viikossa. Määrä ei riitä aktiivisen kielitaidon kehittymiseen. Lisäksi vähemmistökielten opettajien koulutusta pidettiin riittämättömänä.

Suomalaistaustaisia on Ruotsissa yli 700 000, mutta luku ei kerro suomensukuisten kielitaidosta. Klikkaa twiitataksesi!

Syksyllä 2017 valmistuneen vähemmistölakiselvityksen pohjalta tehdyt lakiuudistukset ja hallituksen vähemmistöstrategian päivitykset tulivat voimaan vuoden 2019 alussa. Merkittävänä muutoksena on nähty muun muassa se, että hallintoalueeseen kuuluvien kuntien tulee tarjota esikoulutoimintaa ja vanhustenhuoltoa kokonaan tai olennaisilta osin vähemmistökielillä. Lisäksi kunnilla ja maakäräjillä on velvollisuus tiedottaa kansallisille vähemmistöille heidän oikeuksistaan ja niillä on oltava suuntaviivat vähemmistöpoliittiselle työlle. Selvityksen pohjalta ollaan myös kartoittamassa meänkielen ja suomen kielikeskusten perustamista. Saamen kielikeskuksen kieltä ja kulttuuria elvyttävällä työllä on Ruotsissa ollut myönteisiä vaikutuksia, ja saamelaiset ovat olleet tyytyväisiä tuloksiin.

Äidinkielen opetusta koskeva selvitys valmistui loppuvuodesta 2017, ja siinä ehdotetaan muun muassa uutta kansallisen vähemmistökielen oppiainetta ja tämän aineen sijoittamista koulun tuntisuunnitelmaan, jotta sille voitaisiin taata tietty määrä opetustunteja. Selvityksen mukaan vähimmäismäärän tulisi olla kolme tuntia viikossa. Kieltenopetusta uudistettiin jo kesällä 2015, kun koululakia muutettiin niin, ettei oppilaan tarvitse osata vähemmistökieltä ennen opetuksen alkamista.

Tuoreiden vähemmistöpoliittisten uudistusten yhteydessä vähemmistöjen oikeuksien toteutumista on tuotu esiin paitsi luovuttamattomana oikeutena omaan kieleen ja kulttuuriin myös välttämättömänä rauhan, vakauden ja demokratian turvaamiseksi. Jälkimmäisessä palataan 1990-luvun alkuun ja Euroopan valtionjohtajien ajatukseen siitä, että vähemmistöihin liittyvät konfliktit lisäävät yhteiskunnallista kuohuntaa entisestään. Nykypäivän jälleen kiristyneessä poliittisessa ilmapiirissä näkökulma ei ole kovin yllättävä.

Uuden polven ruotsinsuomalaiset ylpeitä taustastaan

Ruotsin hallituksen vähemmistöpoliittisen strategian yksi keskeinen osa-alue on meneillään olevan kielenvaihdon pysäyttäminen. Ruotsinsuomalaisten tilanne on tästä oiva esimerkki. Suomalaistaustaisia on Ruotsissa yli 700 000, mutta luku ei kerro kielitaidosta. Koska Ruotsissa ei tilastoida äidinkieltä, puhujamääristä voi esittää vain arvioita. Useimmat suomen kielen puhujia koskevat arviot liikkuvat parinsadan tuhannen hengen tienoilla. Kautta Ruotsin kuningaskunnan historian suomi on ollut maan toiseksi puhutuin kieli, mutta nyt arabian arvellaan kavunneen ohi. Onkin syytä huomioida, että tässä käsitellyt vähemmistöpoliittiset toimet koskevat nimenomaan kansallisia vähemmistöjä ja heidän kieliään; kuitenkin myös muiden vähemmistöjen oikeus käyttää ja kehittää äidinkieltään mainitaan Ruotsin kielilaissa.

Ruotsinsuomalainen vähemmistö, tornionlaaksolaisten ja suomenruotsalaisten tavoin, syntyi Suomen sodan ja uusiksi piirrettyjen rajojen seurauksena. Viime vuosisadalla suomalaisia siirtyi Ruotsiin muun muassa juuri sodan jaloista: niin punaisia pakolaisia sisällissodan jälkeen kuin 70 000–80 000 sotalasta talvi- ja jatkosodan vuosina. Kuitenkin vasta 1960- ja 1970-luvuista tuli suuren muuton vuosikymmeniä. Huippuvuodet olivat 1969–70, jolloin leveämmän leivän perässä länsinaapuriin lähti noin 40 000 henkeä vuodessa. Noihin aikoihin suomalaistaustaiset saivat maineen, joka on kantanut näihin päiviin asti. Sitä kuvittivat alkoholismi, puukkojävelit, Slussenin sissit ja lööpit, jotka huusivat ”En finne igen!”.

Tietty maine ja ajan uskomukset siitä, ettei lapselle ole hyvä puhua kuin yhtä kieltä, ovat osaltaan johtaneet siihen, että uudet sukupolvet ovat yhä ruotsalaisempia, varsinkin kielitaidoltaan. Samalla 1960–70-luvulla maahan saapuneet alkavat olla vanhainkoti-iässä, ja moni heistä on unohtanut aikuisena opitun ruotsin kielen. Yhtäältä siis kuulee toistuvasti tarinoita lapsuuden kesistä Suomessa ja surusta menetettyä vanhempien ja isovanhempien kieltä kohtaan, toisaalta Ruotsin laitoksissa on yhä enemmän vanhuksia, jotka eivät ymmärrä hoitajiensa puhetta.

Eivät ruotsinsuomalaisuus ja suomen kielen tilanne Ruotsissa kuitenkaan pelkkää suruvirttä ole. 2000-luvulla, vähemmistöpoliittisten uudistusten rinnalla on etenkin kulttuurin kentällä noussut esiin monia ruotsinsuomalaisia tekijöitä. Nuoremman polven ruotsinsuomalaiset ovat ylpeitä taustastaan ja nimenomaan ruotsinsuomalaisuudestaan – identiteetistä, jolla ei vielä muutama vuosikymmen sitten ollut nimeä. Myös muun muassa sosiaalisessa mediassa on viime vuosina kampanjoitu rohkeamman asenteen puolesta. Tästä esimerkkejä ovat Ruotsinsuomalaisten nuorten liiton Stolt sverigefinne -kampanja, Ruotsin radion suomenkielisen Sisuradion Våga finska -teemaviikko sekä Tukholman sissit 1824 -Instagram-tili.

Ruotsin kansallisilla vähemmistöillä voi nähdä Ruotsissa saman kotipaikkaoikeuden kuin enemmistöllä, koska ne ovat eläneet maassa pitkään rinta rinnan. 2000-luvun vähemmistöpoliittisia toimia on pidetty myöhäisenä tunnustuksena vähemmistöryhmille, joita on sorrettu ja väheksytty vuosisatoja. Vuoden 1809 tapahtumia seurannut nationalismin nousu vaikuttaa edelleen ihmisten näkemyksiin ja asenteisiin vähemmistöjä kohtaan. Yksi valtio, yksi kansa, yksi kieli -ajattelu näkynee omalla tavallaan myös siinä, että Ruotsissa erillinen kielilaki koettiin tarpeelliseksi vasta 2000-luvulla, kun esimerkiksi Suomessa kielilaki tuli voimaan vuonna 1922.

Vähemmistöjen asema ei silti Suomessakaan ole merkittävästi parempi, kuten ei juuri muissakaan kansallisvaltioissa. Lopulta vähemmistöpoliittiset toimet ja vähemmistöjen eloonjääminen tiivistyvät kahteen kysymykseen, joiden voi nähdä kietoutuvan toisiinsa: Miksi on enemmän sääntö kuin poikkeus, että vähemmistöjä sorretaan? Miksi ihmisellä on niin perustavanlaatuinen tarve oman kielen ja kulttuurin säilyttämiseen?

Helmikuun 24. vietetään ruotsinsuomalaisten päivää. Ruotsissa ja Norjassa eläneitä metsäsuomalaisia tutkinut kielitieteilijä Carl Axel Gottlund syntyi tänä päivänä vuonna 1796, ja ruotsinsuomalaisten valtuuskunta valitsi päivän vähemmistöryhmän symboliksi vuonna 2010.