Tony Salminen on valtiotieteiden maisteri Turun yliopistosta. Salminen on erikoistunut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, suurvaltapolitiikkaan ja asevalvontaan. Hän on kirjoittanut pro gradu -tutkielmansa Naton kylmän sodan jälkeisestä ydinasepelotteesta.

Kansainvälinen ydinsulkusopimuksen tarkistuskonferenssi oli tarkoitus järjestää tänä keväänä, mutta koronavirustilanteen takia konferenssi siirtyy loppuvuoteen. Lisäajasta huolimatta tapahtumasta ei ole odotettavissa henkeä salpaavaa onnistumista ydinasevalvonnan vahvistamiseksi. Edellisessä konferenssissa valtiot eivät päässeet yksimielisyyteen, ja sama uhkaa toistua myös tällä kertaa. Pahimmassa tapauksessa toinen perättäinen konferenssi ilman yhteistä kantaa voi johtaa ydinsulkusopimuksen täydelliseen rapautumiseen.

Vuonna 1970 tuli voimaan sopimus, jonka piti tehdä maailmasta turvallisempi. Sopimuksen takana oli Yhdistyneiden kansakuntien tukemat, lähes vuosikymmenen kestäneet ja kylmän sodan blokkirajat ylittäneet neuvottelut ydinaseiden vähentämiseksi maailmassa. Lopputuloksena oli ydinaseiden vähentämiseen ja ydinvoiman rauhanomaiseen käyttöön tähtäävä ydinsulkusopimus (Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons, niin sanottu NPT-sopimus) ei kuitenkaan ole täysin onnistunut tehtävässään.

Sopimus ei ole tehnyt maailmasta ydinaseetonta – esimerkiksi Intia ja Pakistan ovat hankkineet ydinaseita, ja ydinasevalvonta on paikoitellen edennyt hitaasti. Tämä on oikeutetusti herättänyt kysymyksiä siitä, onko ydinsulkusopimuksella mitään merkitystä. Vaihtoehdoksi on ehdotettu uutta ydinaseet kieltävää sopimusta (Treaty on the Prohibition of Nuclear Weapons).

Ydinaseiden kieltosopimus hyväksyttiin YK:ssa vuonna 2017. Sopimus tulee voimaan, kun 50 maata on vahvistanut sen. Tällä hetkellä 36 valtiota on ratifioinut sopimuksen, joten matkaa on vielä kuljettavaksi.

Kieltosopimus ei ratkaise ongelmia

Ydinasekieltosopimus ei ole ydinasevalvonnan viisasten kivi. Sopimus on valitettavan epärealistinen – jopa utopistinen – toive siitä, että valtiot luopuisivat ydinaseistaan. Kieltosopimuksen ensimmäinen akilleenkantapää on se, että yksikään ydinasevaltio ei ole ratifioinut eikä ratifioi sitä, koska esimerkiksi Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja Ranskan mukaan sopimus heikentäisi niiden turvallisuutta. Ongelma on se, että kieltosopimus pyrkii tunkemaan valtioiden turvallisuushuolet yhteen, idealistiseen muottiin, vaikka jokaisella valtiolla on omat ongelmansa: esimerkiksi Uuden-Seelannin ja Venäjän turvallisuusympäristöt näyttäytyvät hyvin erilaisina. Kansainvälisen politiikan realismin näkökulmasta valtiot joutuvat itse huolehtimaan omasta turvallisuudestaan, koska kukaan muu ei sitä tee. Kieltosopimus ei ratkaise valtioiden turvallisuushuolia, koska ydinaseet ovat ydinasevaltioiden turvallisuuden kulmakiviä. 

Kieltosopimus pyrkii tunkemaan kaikkien valtioiden turvallisuushuolet yhteen, idealistiseen muottiin. Klikkaa twiitataksesi!

Ydinasekieltosopimuksen toinen heikkous on se, että sopimus ei tue ydinsulkusopimusta. Toisin kuin ydinsulkusopimukseen kieltosopimukseen ei suoraan sisälly velvoitetta Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n ydinmateriaalin valvonnasta. Valvonnan pitäisi varmistaa, että ydinaineet, ydinvoimalat ja muut ydinalan tuotteet ovat rauhanomaisessa käytössä ja että valtiot eivät valmista ydinaseita salaa. Käytännössä kieltosopimus tukee ydinmateriaalin valvontaa vain silloin, jos valtio on allekirjoittanut myös ydinsulkusopimuksen. Teoriassa valtio voi siis irtaantua ydinsulkusopimuksesta, liittyä kieltosopimukseen, aloittaa ydinaseiden kehittämisen salassa – ja silti julkisesti väittää, että se osallistuu täydelliseen ydinaseiden riisuntaan. Kieltosopimuksen vastustajien mukaan sopimus uhkaa rapauttaa ydinsulkusopimusta, koska kieltosopimuksessa on huolestuttavia porsaanreikiä; kieltosopimuksen kannattajat ovat puolestaan väittäneet kieltosopimuksen tukevan ydinsulkusopimusta.

Kieltosopimus nojaa siis enemmänkin ydinaseiden stigmatisointiin kuin todelliseen sopimusjärjestelmään. Stigmatisointi perustuu ajatukseen siitä, että ydinaseet ovat hirvittävän tuhovoimaisia eikä niitä saa siitä syystä enää koskaan käyttää. Pohjois-Korea on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että ydinaseiden stigmatisointi ja kansainvälinen painostus eivät estä valtiota hankkimasta ydinaseita. Siksi ihmiskunnan kohtalonkysymystä pitää myös säädellä.

Kolmas ongelma on ydinasevaltioiden ja ydinaseettomien maiden kasvava vastakkainasettelu. Kieltosopimus jakaa valtiot kahteen leiriin aikana, jolloin yhteistyötä ja keskustelua tarvittaisiin entistä enemmän. Sopimuksesta on kehittymässä ydinasevalvonnan lyömäase: toinen puoli syyttää sopimuksen ratifioineita valtioita ylioptimismista ja realismin puutteesta. Sopimuksen ulkopuolisia maita taas syytetään haluttomuudesta edistää ydinasevalvontaa.

Ydinsulkusopimus on ollut ydinasevalvonnan sydän jo 50 vuotta, ja sen hylkääminen uuden ydinasevarustelun aikakaudella ei ole missään nimessä järkevää. Ydinsulkusopimus ei ole täydellinen, mutta ilman sitä maailmassa olisi huomattavasti enemmän ydinasevaltioita. Ydinsulkusopimus antaa edelleen tukevimman selkänojan ratkaista ydinasevalvonnan kipukohtia, jotka liittyvät entistä enemmän teknologiaan ja sen kehittymiseen.

Kylmän sodan jälkeiset haasteet

Ydinasevalvonta on perinteisesti keskittynyt ydinaseiden määrän vähentymiseen ja sitä esittelevien pylväsdiagrammien tuijotteluun. Tämä oli toimiva tulokulma kylmän sodan aikana, jolloin ydinaseiden teknologia oli alkeellista ja aseiden määrä laskettiin kymmenissä tuhansissa. Teknologian nopea kehitys on kuitenkin kyseenalaistanut vanhat työkalut, koska valtioiden kyky iskeä takaisin omilla ydinaseillaan heikkenee. Yhdysvaltalaisten tutkijoiden Keir Lieberin ja Daryl Pressin mukaan ohjusteknologia – ja erityisesti ohjusten osumatarkkuus – on kehittynyt viime vuosina nopeasti. Vuonna 1985 mannertenvälinen ohjus osui kohteeseensa noin 54 prosentin todennäköisyydellä. Vuonna 2017 todennäköisyys oli jo 74 prosenttia. Vielä suurempi kehitys on ollut sukellusveneistä laukaistavilla ballistisilla ohjuksilla: vuonna 1985 osumatodennäköisyys oli vain 9 prosenttia, mutta vuonna 2017 tarkkuus oli kasvanut jo 80 prosenttiin.

Ohjusten osumatarkkuuden kasvu vaikuttaa ydinaseiden määrään ja kiinteisiin ohjussiiloihin. Enää ydinaseita ei tarvita kymmeniä tuhansia, koska tehokkuutta on parannettu. Kiinteät ohjussiilot ovat puolestaan lähes menettäneet merkityksensä, koska niihin osutaan entistä todennäköisemmin. Muutos selittää ydinasevaltioiden haluttomuutta vähentää ydinaseiden määrää: niiden omat ydinaseet ovat entistä haavoittuvampia vastapuolen iskuille.

Ydinaseet ovat entistä haavoittuvampia vastapuolen iskuille. Klikkaa twiitataksesi!

Nykyään sukellusveneet ja liikuteltavat laukaisualustat määrittävät vahvasti sitä, kykeneekö ydinasevaltio tekemään vastaiskun. Lieber ja Press toteavat artikkelissaan, että sukellusveneet ja liikuteltavat laukaisualustat ovat lähitulevaisuudessa keskeinen keino piilottaa ydinaseita, mutta samalla tutkien ja muiden vedenalaisten sensorien kehitys helpottaa liikuteltavien alustojen paikantamista vastaisuudessa. Valtion kyky, tai pikemminkin kyvyttömyys, vastata iskuun rapauttaa ydinasepelotetta, mikä kannustaa ydinasevaltioita panostamaan yhä enemmän ydinaseiden määrään ja laatuun.

Suurvaltojen riitely hiekkalaatikolla

Suurvaltojen kiristyneet välit antavat epämiellyttävän lisämausteen muutenkin vaikeaan tilanteeseen. Pelko ydinsulkusopimuksen tarkistuskonferenssin epäonnistumisesta ei ole ainoa huoli, sillä ensi vuonna umpeutuu Yhdysvaltojen ja Venäjän strategisia ydinaseita rajoittava New Start -sopimus. Vuonna 2010 solmittua sopimusta voisi jatkaa viidellä vuodella, mutta jatko näyttää epätodennäköiseltä. Sopimuksen kariutuminen tarkoittaisi sitä, että maailmassa ei olisi ainuttakaan ydinaseiden määrää rajoittavaa sopimusta, mikä ajaisi meidät takaisin kultaiselle 60-luvulle, jolloin ydinaseiden määrästä ei ollut sopimuksia.

Myös ydinasevalvonnassa Yhdysvallat siirtää painopistettä Itä-Aasiaan. Presidentti Donald Trump on vaatinut, että Kiina on saatava mukaan New Start -sopimukseen tai uusiin sopimuksiin. Vaatimus on ymmärrettävä, koska Kiina on Yhdysvaltojen merkittävin kilpakumppani maailmanpolitiikassa. Toisaalta Kiinalla on vain murto-osa Yhdysvaltojen ja Venäjän ydinaseiden määrästä, joten New Start -sopimuksella tai samankaltaisella sopimuksella ei ole mitään merkitystä Kiinan ydinasekapasiteetille.

Tämän takia Kiina on ottanut kielteisen kannan sopimuksiin. Kiina sanoo, että se on halukas neuvottelemaan ydinasesopimuksista sitten, kun Yhdysvallat ja Venäjä ovat vähentäneet ydinaseitaan vastaamaan Kiinan ydinaseiden määrää.

Näin suuret vähennykset ovat erittäin epätodennäköisiä: Yhdysvallat ei vähennä ydinaseitaan, jos Venäjä ei tee samoin. Venäjä puolestaan pitää kynsin ja hampain kiinni omista ydinaseistaan, koska se on tavanomaisissa asevoimissa – siis pommeissa ja panssarivaunuissa – jäljessä Nato-maita. Jotta Venäjä voisi edes harkita osallistumista laajaan ydinaseriisuntaan, Naton pitäisi purkaa Euroopan ohjuspuolustusjärjestelmä ja vähentää joukkojaan Venäjän rajan läheisyydessä. Vaatimukset ovat Yhdysvalloille ja liittoumalle mahdottomia toteuttaa.

Venäjä on vaatinut Ison-Britannian, Ranskan ja ”epävirallisten” ydinasemaiden eli Intian, Pakistanin, Pohjois-Korean ja Israelin (valtio ei kiellä tai myönnä omistavansa ydinaseita) kutsumista uusiin neuvotteluihin, jos Kiina päättäisi osallistua. Iso-Britannia ja Ranska ovat jo todenneet, että sopimus on Yhdysvaltojen ja Venäjän keskinäinen asia. Pelkästään Ison-Britannian ja Ranskan liittyminen sopimukseen vaatisi monen vuoden diplomaattiset ponnistelut, ja epävirallisten ydinasemaiden saaminen neuvottelupöytään vaatisi lähes yliluonnollista ihmettä, koska ensin pitäisi ratkaista muut Lähi-idän, Etelä-Aasian ja Korean niemimaan kiistat.

Tällä hetkellä ydinasevalvonta on täydellisessä umpisolmussa ja muistuttaa sekavuudeltaan paikoitellen ensimmäisen maailmansodan sodanjulistuksia. Nykyinen tilanne osoittaa jälleen kerran sen, että ydinaseet eivät ole tyhjiössä. Jos turvallisuus heikkenee, heikkenevät myös ydinasevalvonnan mahdollisuudet.

Tällä hetkellä ydinasevalvonta on täydellisessä umpisolmussa. Klikkaa twiitataksesi!

Ydinsulkusopimuksen tarkistuskonferenssissa riittää siis työsarkaa. Konferenssissa olisi äärettömän tärkeää saada aikaan edes pieniä edistysaskelia ydinasevalvonnassa. Hidas eteneminen turhauttaa ydinaseettomia valtioita yhä enemmän, mutta nykyisessä kireässä ilmapiirissä pienikin torjuntavoitto voidaan laskea onnistumiseksi.