“Tulemme johtamaan, mutta emme käyttämällä voimaamme esimerkkinä vaan esimerkkiämme voimana”, lupasi presidentti Joe Biden virkaanastujaispuheessaan suunnaten sanansa kansainväliselle yhteisölle. Vaikka muutaman lauseen viittaukset Yhdysvaltojen paluuseen kansainvälisille areenoille vaikuttivat lähinnä sivuhuomautuksilta puheessa, joka keskittyi puhuttelemaan myrskyisän vaalikauden jäljiltä leireihinsä tiukasti jakautuneita amerikkalaisia, tiivistivät ne Bidenin ulkopolitiikan keskeisimmän tavoitteen – Yhdysvaltojen globaalin johtajuuden palauttamisen. 

Presidentti Joe Bidenin tahtotila ja näkemys Yhdysvaltojen asemasta ovat historiasta tuttuja, mutta olosuhteet poikkeukselliset. Rooli demokratian airuena ja vapaan maailman johtajana ei enää ole itsestäänselvyys, vaan jo liittolaisten luottamuksen lunastaminen edellyttää nyt töitä. Suvereeniin supervaltarooliin tottuneiden on siis Washingtonissakin hyväksyttävä, että Yhdysvaltojen suhde ulkomaailmaan on entistä tasa-arvoisempi – ja siten monimutkaisempi.

Bidenin ulkopolitiikan tavoitteena on Yhdysvaltojen kunnianpalautus Klikkaa twiitataksesi!

Jo kampanjansa aikana Biden määritteli ulkopolitiikkansa tavoitteeksi palauttaa Yhdysvaltojen kunnioitukseen pohjautuva johtajuus demokraattisen maailman silmissä. Kysymys kuuluukin, mille perustalle Biden aikoo rakentaa globaalia johtajuutta, kun niin sotilaallisen kuin taloudellisenkin voimatasapainon muutokset ovat supistaneet Yhdysvaltojen ylivoimaa, eikä maan demokratiakaan ole selvinnyt kolhuitta viime vuosista.

Korvaamaton kansakunta – amerikkalaisen ekseptionalismin perinne vallitsee vahvana ulkopolitiikassa

Perinteisesti Yhdysvaltojen valta-asema on hieman yksinkertaistaen perustunut kahteen asiaan: taloudellis-sotilaalliseen ylivoimaan sekä – ainakin Washingtonin näkökulmasta – vahvan demokratian tuomaan moraaliseen oikeutukseen toimia vapauden ja toivon esikuvana muulle maailmalle. 

Kiitos sen maantieteellisen sijainnin, vahvan talouden ja ylivoimaisen armeijan, Yhdysvallat on pitkään saanut nauttia suurvallan etuoikeutetusta ulkopolitiikasta, jota ei ole sanellut olosuhteiden pakko vaan poliittiset intressit ja ideologiat. Ulkopolitiikka on – vähintäänkin retorisesti – ollut arvojohtoista, ja perustunut amerikkalaisten jakamaan vakaumukseen Yhdysvaltojen ainutlaatuisuudesta sekä historiallisesta ja moraalisesta velvollisuudesta johtaa muuta maailmaa. 

Poikkeuksellinen asema  on toki tuonut Yhdysvalloille muutakin kuin kirkkaan sädekehän. Monet maat, maailmansotien jälkeinen Eurooppa etunenässä, ovat hyötyneet Yhdysvaltojen tuesta. Aina puuttumista ei kuitenkaan ole otettu kiitollisena vastaan. Vuosien 1945 ja 1989 välillä Yhdysvallat puuttui ulkovaltojen vaaleihin 63 kertaa – eikä suinkaan aina pyynnöstä. On kuitenkin helppo ymmärtää äänestäjien tuki Yhdysvaltojen roolille ”vapaan maailman johtajana”, sillä niin Marshall-apu kuin esimerkiksi sotilaallinen tuki Japanille ja Etelä-Koreallekin ovat maksaneet itsensä takaisin kiitollisuuden lisäksi myös dollareina. 

Muutosta on kuitenkin ilmassa. Syksyllä 2020 julkaistussa kyselyssä alle neljännes amerikkalaisista piti toivottavana, että Yhdysvallat pyrkisi ottamaan yksin hallitsevan roolin globaalina johtajana, ja lähes 70% vastaajista toivoi jaettua johtajuutta.

Sisäinen myllerrys syö ulkopolitiikan uskottavuutta

Kuluneet vuodet ovat heikentäneet Yhdysvaltojen hallinnon moraalista oikeutusta niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Presidentti Donald Trumpin arvaamaton ote ulkosuhteiden hoitamiseen sekä Amerikka ensin -politiikka ovat jäytäneet Yhdysvaltojen suhteita vanhoihin liittolaisiin ja kansainvälisiin järjestöihin, mutta sitäkin enemmän amerikkalaisen ekseptionalismin perinnettä on nakertanut maan sisäinen myllerrys. 

Kuluneet vuodet ovat heikentäneet Yhdysvaltojen hallinnon moraalista oikeutusta niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Klikkaa twiitataksesi!

Rotusorto on jo itsessään historiallinen tahra amerikkalaisten usein idealisoimassa tarinassa maan demokratian kehityksestä ja kukoistuksesta. Viime vuosina kärjistynyt huoli ja turhautuminen yhteiskunnan rakenteissa yhä vaikuttavaan rasismiin sekä vähemmistöihin kohdistuneet väärinkäytökset ovat nostaneet Yhdysvaltojen oman likapyykin muun maailman kauhisteltavaksi. Samaan aikaan myös rajun maahanmuuttovastaisen retoriikan kehitys salonkikelpoiseksi puheeksi on osaltaan vavisuttanut ihannetta kansojen sulatusuunin yhdenvertaisista mahdollisuuksista. 

Yhdysvaltojen marraskuisiin vaaleihin oli latautunut sekä huolta että odotuksia, mutta Bidenin valinta ei vielä antanut syytä julistaa demokratian voittaneen. Vaalituloksen vahvistamista seuranneet viikot olivat kova ja julkinen testi Yhdysvaltojen vaali- ja oikeusjärjestelmälle. Vaalituloksen kyseenalaistamisella on Yhdysvalloissa perinteensä, mutta Trumpin ja hänen taustajoukkojensa sinnikkäät, todisteiden puutteesta huolimatta esittämät vaalivilppiväitteet ja vaaleja seuranneiden jännitteiden kärjistyminen tammikuun väkivaltaiseen kongressihyökkäykseen herättivät huolta demokraattisten instituutioiden iskunkestävyydestä. Trumpin liipasinherkkien twiittaussormien kiihottaman kriisin jälkeen näyttää entistä selvemmältä, ettei Yhdysvaltojen mainekriisi ja liittolaisten luottamuspula korjaannu pelkällä presidentin vaihdoksella.

Kun likapyykkilistalle lisätään vielä viimeisen vuoden yli 400 000 koronaviruksen uhria, äkkiero Maailman terveysjärjestöstä sekä hallinnon viivästely rajoitustoimien kanssa, alkaa puhe esimerkillä johtamisesta kuulostaa keinotekoiselta – jopa kiusaannuttavalta.

Pitkä tie luotetuksi johtajaksi edellyttää käytöstapoja ja aidosti monenkeskistä politiikkaa

Polarisoituneen sisäpolitiikan haasteista huolimatta  Biden on luvannut Yhdysvaltojen palaavan maailmanpolitiikassa takaisin pöydän päähän isännän paikalle. Miltä siis parhaimmillaan ja pahimmillaan näyttää Bidenin ulkopolitiikka, kun omat odottavat Yhdysvalloilta vahvaa johtajuutta ja liittolaiset tasa-arvoisempaa kumppanuutta? Kun presidenttikautta on takana vasta muutama viikko, on spekuloinnille vielä tilaa. Muutama asia näyttää kuitenkin selvältä. 

Epämääräisten diilien ja pikaistuksissa naputeltujen twiittien tilalle palaavat vakiintuneet instituutiot sekä hyvät – tai vähintäänkin paremmat – käytöstavat. Bidenin ulkopolitiikka tulee olemaan harkitumpaa ja vähemmän henkilökohtaista, joskin valtionpäämiesten keskinäiset sympatiat tuskin koskaan menettävät täysin merkitystään. Systeemistä vakautta kohteliaisuus ei takaa, mutta arkisen arvaamattomuuden väheneminen otettaneen eri puolilla maailmaa lähes poikkeuksetta tyytyväisenä vastaan.

Samalla Valkoisen talon  julkistamat nimitykset osoittavat, että Trumpin kaudesta poiketen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pääkallopaikoille palaa kokeneita asiantuntijoita. Moni nimi on presidentti Barack Obaman presidenttikaudelta tuttu ja joukossa on paljon muun muassa diplomaatteina kannuksensa ansainneita konkareita. Bidenin nimitykset keskeisiin virkoihin eivät kuitenkaan ole tyydyttäneet kaikkia. Kritiikkiä on sadellut esimerkiksi turvallisuushakuisesta ja Obaman kautta mukailevasta roolituksesta, sillä kriitikoiden mukaan uuden presidentin olisi tähdättävä kohti aidosti uutta ja ajankohtaista ulkopolitiikkaa.

Muun muassa kansainvälisten järjestöjen näkökulmasta “paluu aikaan ennen Trumpia” näyttää ainakin osin houkuttelevalta skenaariolta. Bidenin politiikkaan kohdistuukin runsaasti odotuksia, joista ehkäpä puhutuimmat liittyvät Yhdysvaltojen paluuseen Pariisin ilmastosopimuksen piiriin sekä Maailman terveysjärjestön jäseneksi. Nämä korjausliikkeet ovat itsessään arvokkaita, mutta erityisesti ilmastopolitiikan suuret sanat muuttuvat teoiksi vasta, kun uusia lakeja saadaan vietyä läpi kansallisella ja osavaltiotasolla. Sitoumuksen osoitukset instituutioita kohtaan ovat kuitenkin symbolisesti tärkeitä merkkejä hartaasti odotetusta kurssin muutoksesta. 

Syntyykö Yhdysvaltojen ja EU:n suhteessa uusi normaali vai onko luvassa paluu entiseen?

Yhdysvaltojen ja EU:n suhde oli pitkään eräänlainen maailmanpolitiikan perusyksikkö. 2000-luvun aikana eripuraa ovat aiheuttaneet erityisesti pitkittyneet sotilaalliset interventiot Lähi-idässä, mutta yhteiset intressit ovat aina olleet erimielisyyksiä voimakkaampia.

Trumpin Amerikka ensin -politiikka toi kuitenkin uuden sävyn myös transatlanttisiin suhteisiin. Trump kyseenalaisti toistuvasti Yhdysvaltojen sitoutumisen Natoon, ja aiheutti spekulointia jopa liittoutumasta vetäytymisestä. EU:n suhteen välit taas kärjistyivät muun muassa vuonna 2018, kun Trump nimesi televisiohaastattelussa Euroopan Unionin yhdeksi Yhdysvaltojen suurimmista globaaleista vihollisista.

Vanhojen liittolaisten väleille jo Bidenin vaalivoitto on ollut lupaus paluusta tyynemmille vesille ja odotukset ovatkin korkealla myös EU:ssa. Euroopan komission joulukuussa 2020 julkaisema yhteinen tiedonanto korostaa transatlanttisen kumppanuuden painoarvoa ja jaettuja tavoitteita; yhdessä EU:lla ja Yhdysvalloilla on lähes miljardi asukasta, kolmannes maailman bruttokansantuotteesta sekä reilusti yli puolet suorista ulkomaaninvestoinneista (FDI). EU:n mukaan vahvaa kumppanuutta  tarvitaankin yhteisten tavoitteiden edistämiseksi niin terveyteen, turvallisuuteen, ilmastoon kuin maailmankauppaankin liittyvien haasteiden ratkaisemiseksi. 

Mitä EU suhteelta Yhdysvaltoihin siis todellisuudessa odottaa? Konkretiaa on keskusteluissa toistaiseksi vähän ja osaltaan dynamiikkaa muuttaa myös Ison-Britannian tuore EU-ero – niin Euroopan sisällä kuin suhteessa Washingtoniinkin. Näyttää kuitenkin siltä, että tiivis kumppanuus ulko- ja kauppapolitiikassa ei välttämättä kiinnosta EU:ta. Muun muassa unionin vuodenvaihteessa läpi puskema investointisopimus Kiinan kanssa osoitti, ettei EU ole aikeissa luovuttaa ulkopolitiikkaansa Yhdysvaltojen johdettavaksi, vaikka Bidenin tiimin on raportoitu pyytäneen, ettei sopimusta solmittaisi ennen EU:n ja Yhdysvaltojen yhteistä konsultaatiota. Turhautumista Washingtonissa on aiheuttanut myös eurooppalaisten varovaisuus määrätä kohdistettuja kieltoja ja rajoituksia kiinalaisiin teknologiayhtiöihin. Sen sijaan unioni on jatkanut koko tietoliikennealan sääntelyn kehittämistä tavalla, joka vaikuttaa myös amerikkalaisiin teknologiajätteihin.

Lisäksi on selvää, että niin Yhdysvaltojen kuin EU:nkin agendalla polttelevat niin Naton tulevaisuus kuin yhä vaikeammiksi kehittyvät suhteet sekä Venäjään että Kiinaan. Kaikilla kolmella rintamalla työsarkaa riittää eikä helppoja vastauksia ole.  Yhä vahvemmiksi, autoritäärisemmiksi ja ainakin omiaan kohtaan aggressiivisemmiksi muuttuvat Kiina ja Venäjä ovat Trumpin presidenttikauden aikana vahvistaneet rooliaan alueellisina supervaltoina ja ulottaneet lonkeroitaan osin myös välitöntä etupiiriään syvemmälle. Nyt sekä Moskovassa että Pekingissä Bidenin suunnitelmia  – ja EU:n roolia niissä – seurataan tarkasti, mutta vaatimattomin odotuksin. Lukuun ottamatta Venäjän ja Yhdysvaltojen suunnittelemien START-neuvottelujen valmistelun tuomaa valonpilkahdusta, toivoa suurvaltasuhteiden lämpenemisestä lähitulevaisuudessa on vähän. 

Sisäisesti kahtiajakautuneenakin Yhdysvallat on ulkopolitiikassa yhtenäinen toimija, mikä korostuu suhteessa hajanaiseen EU:hun Klikkaa twiitataksesi!

Sisäisesti kahtiajakautuneenakin Yhdysvallat on ulkopolitiikassa yhtenäinen toimija, mikä korostuu erityisesti suhteessa hajanaiseen EU:hun. Jos liittoutumien miehenä tunnettu Biden toivoo tarttuvansa globaalin valtapolitiikan haasteisiin yhtenä rintamana EU:n kanssa, ei paras keino ole johtajuuden palauttaminen vaan aidon kumppanuuden rakentaminen.  Kahden vertaisen tiivistä liittoutumaa Yhdysvaltojen ja EU:n suhteesta on kuitenkin turha pitkään aikaan edes toivoa, mutta paljon tehtävää riittää jo Bidenin lupaamassa kunnioituksen palauttamisessa. Avoimeksi kysymykseksi jääkin, nöyrtyykö liittolaisten silmissä mainekolhuja kokenut Yhdysvallat kumppaniksi kumppanien joukkoon vai onko yhteistyön edellytyksenä jatkossakin paikka pöydän päässä.

__

Kirjoittaja: Ulla Henttonen

Editointi: Tuulikki Olander, Ilkka Tiensuu

Kielenhuolto: Sannimari Veini