Jaa

Lukuaika: 9 minuuttia

Che-tädin kimchikauppa Osakan Tsuruhashissa. Alue on tunnettu sen korealaisväestöstä sekä korealaisista ravintoloista ja ruokakaupoista. Kuva: Ken Ohyama, (CC BY-SA 2.0)

Ensimmäiset japanilaistaustaiset korealaiset saapuivat saarimaahan noin sata vuotta sitten, ja vähemmistö on kohdannut syrjintää aina sen synnystä asti. Vaikka laillinen ja institutionaalinen syrjintä on vuosikymmenien saatossa pääasiassa sortunut, kohtaa vähemmistö edelleen rasismia saarimaassa – jonka myös sosiaalisen median myrskyyn johtanut Niken video osoitti.

Marraskuun lopussa 2020 Nike Japan julkaisi sosiaalisen median kanavillaan mainosvideon. ”The Future Isn’t Waiting” -nimeä kantavalla videolla näkyy, kuinka kolme teini-ikäistä tyttöä, joista yksi on korealaistaustainen japanilainen ja toinen etniseltä taustaltaan puoliksi japanilainen, kohtaavat syrjintää koulussa. Videon lopussa kaikki kolme – kolmas teini on japanilainen, joka kärsii vaikeista kotioloista ja kiusaamisesta – löytävät rohkeuden kohdata haasteensa urheilun kautta. Niken mukaan video perustui urheilijoiden itse kertomiin tarinoihin kohtaamastaan syrjinnästä ja rasismista.   

Kuten Yhdysvalloissa, jossa Niken päätös nostaa aktivismistaan tunnettu amerikkalainen jalkapalloilija Colin Kaepernick yhtiön mainokseen, sai myös Nike Japanin video ristiriitaisen ja melko myrskyisän vastaanoton sosiaalisessa mediassa. YouTubessa videolla on peräti 72 000 alapeukkua, kun taas videon jakava twiitti on kerännyt yli 40 000 uudelleentwiittausta ja tuhansittain vastauksia. Twiitin vastauksissa jotkut kehuvat mainosta ja kiittävät Nikea syrjinnän esiin nostamisesta. Toiset puolestaan ilmoittavat, etteivät enää koskaan osta yhtiön kenkiä, tai ilmoittivat aikomuksestaan nakata roskakoriin kaikki omistamansa Niken lenkkitossut. Jotkut syyttivät mainosta japanilaisvastaisuudesta, ja edelleen toiset puolestaan kiistivät ajatuksen siitä, että Japanissa olisi ylipäätään syrjintää.

Todellisuus eroaa kuitenkin kiistäjien vakuutteluista. Vaikka ihmisten kohtaamaa syrjintää ei voi asettaa pahuus- tai tärkeysjärjestykseen, on videollakin näkyvien korealaistaustaisten japanilaisten – eli niin kutsuttujen zainichi-japanilaisten (”zainichi” tarkoittaa yksinkertaisesti ”japanissa olevaa”) kohtaamalla syrjinnällä pitkät juuret, jotka ulottuvat aina vähemmistön syntyyn asti. Niken mainoksessa korealaistaustainen teinityttö näkee netissä kolumnin, jossa pohditaan mitä “korealaisongelmalle” Japanissa voisi tehdä. Vaikka syrjintä on nykyisin pääosin näkymättömämpää, ei videolla kuvatut kohtaukset ole edelleenkään millään tavalla kaukaa haettu.

Korea ja Japani, ja korealaiset Japanissa

Japanin korealaistaustaisen vähemmistön juuret ulottuvat 1800-luvulle. Vuosisatojen ajan tiukasti muulle maailmalle ovensa säpissä pitänyt Japani alkoi 1800-luvun jälkipuoliskolla Meiji-restoraation myötä rakentamaan itsestään länsimaisen mallin mukaista suurvaltaa. Eurooppalaisten suurvaltojen esimerkkiä noudattaen ei mennyt kauaakaan, kun Japanin päättäjät alkoivat pohtia, mikä maa tulisi liittää kasvavan keisarikunnan uusimmaksi osaksi. Taiwanin valloituksen jälkeen katseet kääntyivät kohti Korean niemimaata, jonka saarimaa liitti osaksi keisarikuntaa vuonna 1910.

Liittämisen jälkeen monet korealaiset muuttivat työn perässä Japaniin, jossa korealaiset maanviljelijät vaihtoivat talikot kivihakkuihin. Korealaisten tekemä työ oli fyysisesti raskasta ja vaativaa, ja palkat kehnoja. Matalan palkan sekä syrjinnän vuoksi saarimaan kaupunkeihin syntyi korealaiskeskittymiä. Siirtomaa-aikana monet japanilaiset näkivät koko Korean niemimaan sekä sen kansan köyhyyden tyyssijana, ja valtaväestön suhtautuminen työläisiin oli vähintäänkin negatiivinen, ja toisinaan vihamielinen. Tokion vuoden 1923 maanjäristyksen jälkeen huhut, joiden mukaan korealaiset työläiset myrkyttivät kaupungin kaivoja, johti korealaisten joukkomurhiin romahtaneiden talojen keskellä. Tapahtuma muodosti sukupolvia kestävän trauman koko vähemmistön keskuuteen.

Korealaisten määrä kasvoi kuitenkin edelleen – erityisesti 1930-luvulla, kun Japaniin muutti myös työläisten perheitä. Toisen maailmansodan alkaessa Japanissa kasvaneen työvoimapulan vuoksi maan hallitus alkoi pakon uhalla siirtää korealaisia työskentelemään maan tehtaissa. Sodan päättyessä alunperin noin 419 000 korealaisesta koostunut vähemmistö oli kasvanut kahteen miljoonaan. Korean itsenäistyessä monet muuttivat kuitenkin takaisin Koreaan, ja noin 600 000 jäi lopulta asumaan Japaniin. Monille syy Japaniin jäämiselle oli ilmeinen: pitkään Japanissa oleskeltuaan yhteydet Koreaan olivat katkenneet ja Japanista oli usein kehnoista asuin- ja työoloista huolimatta tullut koti.

Japanista oli usein kehnoista asuin- ja työoloista huolimatta tullut koti.Klikkaa twiitataksesi

Demokratisoituvan Japanin suhtautumisessa vähemmistöön tapahtui kuitenkin muutos. Japanin keisarikunnan aikaisesta muiden kansakuntien sorrosta huolimatta korealaiset oli laskettu yhdeksi ryhmäksi monietnisen keisarikunnan sisällä. Sodan jälkeen ajatus (perheiden tasolla) tasa-arvoisesta, kulttuurisesti ja etnisesti homogeenisestä ja yhtenäisestä Japanista vaikutti kuitenkin sopivalta vastakohdalta vastikään sortuneelle imperiumille. Ajatuksesta tulikin myöhemmin yksi Japanin väitetyistä valttikorteista: toisin kuin monietnisessä Yhdysvalloissa, jossa talous alkoi kylmän sodan myöhempinä vuosikymmeninä sakkaamaan, johtui ajatuksen mukaisesti Japanin talousihme juuri sen etnisestä homogeenisyydestä. Tähän ajatukseen ei luonnollisestikaan sopinut ajatus ei-japanilaisen nimen ja etnisen taustan omaavasta vähemmistöstä, ja 50-luvulla Japanin hallitus määritteli korealaistaustaiset juridisesti ulkomaalaisiksi, jotka palaisivat ennemmin tai myöhemmin ”kotimaahansa”. 

Määritelmän myötä vähemmistö menetti äänioikeutensa ja mahdollisuuden työskennellä julkisella sektorilla, ja syrjintä puolestaan esti monien aikeet tehdä töitä yksityisellä sektorilla. Vaihtoehtojen puuttuessa moni vähemmistön jäsen työskenteli harmaan talouden parissa tai Japanin alamaailmassa, mikä taas loi valtaväestön silmissä yhteyden korealaistaustaisuuden sekä köyhyyden ja rikollisuuden välille. Vähemmistöstä ei juuri välitetty, ja jos välitettiin, olivat mielikuvat John Lien Zainichi (Koreans in Japan)teoksen mukaan pääosin negatiivisia.

Vaikka Japanin keisarikunta oli sortunut, heijasteli valtion suhtautuminen korealaistaustaiseen vähemmistöön siirtomaa-ajan ajatusta japanilaisten ylivertaisuudesta. Ainoa tapa päästä eroon ulkomaalaisstatuksesta oli hakea virallisesti Japanin kansalaisuutta, jota joutuivat hakemaan niin vähemmistön jäsenet kuin myös heidän Japanissa syntyvät lapsensa: vain japanilaisten isien lapset saisivat automaattisesti Japanin kansalaisuuden. Kansalaisuuden saadakseen hakijan täytyi myös japanilaistaa sukunimensä, joka oli jälleen kipeä muistutus siirtomaa-ajasta, jolloin Japani vaati kaikkia korealaisia käyttämään japanilaisia nimiä.

Yhteisö taistelee syrjintää vastaan

Kansalaisuuden menetys ja siitä seurannut laillistettu syrjintä – esimerkiksi asuntojen saanti vaikeutui monien vuokranantajien vaatiessa vuokralaisiltaan Japanin kansalaisuutta – oli omiaan tiivistämään japaninkorealaisen yhteisön rivejä. Korealaistaustaisten perustamat järjestöt rakensivat kouluja, joissa vähemmistön nuoremmat jäsenet pystyivät opiskelemaan Korean kieltä, historiaa ja kulttuuria. Järjestöt tarjosivat myös sosiaaliturvapalveluita yhteisön jäsenille. Korean sota johti kuitenkin yhteisön kahtiajakautumiseen Etelä-Koreaa ja Pohjois-Koreaa tukeviin järjestöihin.

Kahtiajaon myötä Pohjois-Koreaa kannattavat korealaistaustaiset japanilaiset rakensivat oman tiiviin yhteisönsä, joka hallinnoi myös omia, Pohjois-Korean kommunistista ideologiaa opettavia kouluja. Pohjois-Koreaa tukeva vähemmistö on saanut nykypäiväänkin asti tuta muuta vähemmistöä rankempaa syrjintää, sillä heihin kohdistuvat asenteet ovat koventuneet aina sitä mukaa kuin Japanin ja Pohjois-Korean väliset poliittiset jännitteet ovat kasvaneet.

Syrjinnän pahin vaihe alkoi viimein hiipua 1970-luvulla, jolloin vähemmistön aktiivit nousivat hanakasti vastustamaan syrjivää lainsäädäntöä. Liike, joka vastusti 1950-luvulla säädettyä lakia, jossa kaikkia ulkomaalaisia vaadittiin antamaan sormenjälkensä sakon uhalla, sai merkittävää mediahuomiota joidenkin aktiivien kieltäydyttyä antamasta sormenjälkiä. Laista oli tullut vuosikymmenien saatossa merkittävä kipupiste juuri korealaisvähemmistölle, sillä vaatimus toimi jälleen kerran muistutuksena heidän ulkopuolisuudestaan. Jotkut aktivistit nousivat vastustamaan vaatimusta – myös, kuten Lie kirjoittaa, monen valtaväestöön kuuluvan tuella. Samalla jotkut yhteisön jäsenet korostivat omaa korealaista identiteettiään käyttämällä japanilaisen ”arkinimen” sijasta korealaista nimeään. Teko oli rohkea, sillä sodanjälkeisten vuosikymmenien aikaan todellisen nimen paljastuminen saattoi johtaa esimerkiksi työtarjousten katoamiseen.  

Japanin ratifioitua YK:n ihmisoikeussopimukset vuonna 1979 lähti korealaisvähemmistö edistämään asiaansa Japanin oikeusistuinten kautta, ja tasavertaista kohtelua vaativat argumentit myös tuottivat tulosta. Yhä useampi paikallishallinto ympäri maata alkoi avata oviaan korealaistaustaisille virkamiehille, vuonna 1985 poistettiin kansalaisuuden periytyminen isän puolelta, ja vuonna 1987 vähemmistö (ja myös muut ulkomaalaiset) sai oikeuden säilyttää ”ulkomaalainen” nimi ottaessaan Japanin kansalaisuuden. Lopulta 1990-luvun alussa poistuivat viimeisetkin merkittävät lailliset rajoitteet, kun korealaiset saivat oman pysyvän asukasstatuksen ja vaatimus sormenjälkien antamisesta poistettiin.

Lailliset rajoitteet murtuvat, mutta vähemmistö on edelleen äärioikeiston silmätikku

Laillisten rajoitteiden poistuessa korealaisvähemmistö on vähitellen muuntautunut tiiviiksi osaksi valtaväestöä. Valtaosa vähemmistöstä ei enää elä köyhyyden ja kurjuuden keskellä; yhteisön jäsenet puhuvat japania toisena äidinkielenään, ja korealaistaustaiset lapset käyvät samoja kouluja kuin kaikki muutkin. Monet ovat vuosien saatossa tottuneet käyttämään sekä japanilaista että korealaista nimeä, jolloin vaikka CV:ssä komeilevasta nimestä ei voi päätellä, onko hakija osa vähemmistöä vai ei. Nuorempien sukupolvien korealaistaustaiset japanilaiset eivät välttämättä puhu ollenkaan koreaa ja pyörittelevät silmiään vastauksena vanhempien sukupolvien kehotuksille seurustella yhteisön sisällä.

Vähemmistöjärjestöjen merkitys on niin ikään vähentynyt, eikä valtaosa yhteisöstä määrittele itseään Korean niemimaan poliittisten jakolinjojen mukaisesti joko Etelä-Korean tai Pohjois-Korean tukijoiksi. Myös valtaväestön suhtautuminen vähemmistöön on muuttunut suopeammaksi. Asennemuutosta selittää Etelä-Korean kulttuurin, kuten musiikin, ruoan ja televisio-ohjelmien, räjähdysmäisesti kasvanut suosio, mikä näkyi myös korealaistaustaiseen vähemmistöön kohdistuvien mielikuvien kohentumisena.

Vaikka korealaisvähemmistön kohtaama laillinen syrjintä on hiipunut, eivät asenteet seuraa perässä. Korean Scholarship Foundationin toteuttamassa kyselytutkimuksessa peräti 73 prosenttia korealaistaustaisista opiskelijoista kertoi nähneensä syrjivää puhetta sosiaalisessa mediassa. Samassa kyselyssä jotkut puolestaan kertoivat, ettei korealaisen nimen käytön laillisuus tarkoita, että syrjintä olisi kadonnut: joidenkin kohdalla työnantajat sanoivat suoraan, että vain japanilainen nimi kelpaa. Nykyisin myös Etelä-Korean ja Japanin jatkuvien historiakiistojen vuoksi valtaväestön asenteet korealaisvähemmistöä kohtaan ovat ajoittain koventuneet. 

Äärioikeisto vastaakin valtaosasta korealaistaustaisiin kohdistuvasta näkyvästä rasismista.Klikkaa twiitataksesi

Tämän lisäksi vähemmistö on Japanin äärioikeiston lempikohteita, ja äärioikeisto vastaakin valtaosasta korealaistaustaisiin kohdistuvasta näkyvästä rasismista. Marginaalisen mutta äänekkään Japan First -liikkeen johtaja on aiemmin kehottanut polttamaan kaikki Japania “vastustavat” korealaiset, ja vuoden 2020 lopulla Tokion ja Yokohaman välissä sijaitsevan Kawasakin kaupungin virkahenkilö sai vuoden vankilatuomion lähetettyään postikortteja, joissa uhattiin “hävittää” maan korealaisvähemmistö. 

Keskustelu japanilaisesta identiteetistä sekä sen mahdollisesta moninaisuudesta on viime vuosina saanut tuulta purjeisiinsa puoliksi japanilaisten tennispelaaja Naomi Osakan sekä NBA-tähti Hachimura Ruin menestyksen myötä, ja ajatus etnisesti täysin homogeenisestä Japanista on hiljalleen murtunut. Korealaisvähemmistönkin tilanteessa on lopulta kyse varsin yksinkertaisesta asiasta, eli vapaudesta päättää avoimesti omasta identiteetistään ja nimestään – aivan kuten videolla, jossa teinityttö liimaa oikean sukunimensä, eli Kimin, japanilaisen Yamamoton päälle.

— 

Kirjoittaja: Eero Tuorila

Editointi: Lotta Kivinen, Anton Karppanen, Elisa Rimaila

Kielenhuolto: Matti Marjamäki

Jaa