Jaa

Lukuaika: 11 minuuttia
Derryn katolisella alueella valokuvaan perustuva muraali 13-vuotiaasta pojasta polttopullo kädessä. Muraalin on tehnyt Bogside Artists -kollektiivi, ja se valmistui rauhanneuvottelujen alettua 1994. Kuva: Philip C Reed / Flickr.

Alli Wartiovaara on helsinkiläinen toimittaja. Koulutukseltaan Wartiovaara on englantilaisen filologian maisteri, ja nyt hän opiskelee maailmanpolitiikkaa Helsingin yliopistossa. Hän on asunut ja opiskellut Irlannissa ja seuraa tiiviisti maan sekä sen lähialueiden politiikkaa.

Pohjois-Irlannin perustamisen 100-vuotisjuhlavuotta varjostavat levottomuudet ja Britannian EU-eron tuoma epävarmuus. Mellakat ovat yleistyneet, ja huhtikuussa pelättiin hetkellisesti, että alue vaipuisi takaisin Pohjois-Irlannin rauhansopimusta edeltävään aikaan. Minkä takia Pohjois-Irlannin tilanne on edelleen niin herkkä?

Vuosituhannen vaihteessa Pohjois-Irlannin tulevaisuus näytti valoisammalta kuin pitkään aikaan. Rauhansopimus oli tuonut kolme vuosikymmentä kestäneen konfliktin osapuolet samaan neuvottelupöytään, ja vaikka täydellistä ratkaisua ei ollut olemassa, oli löydetty tasapaino – tapa hallita tilannetta, joka oli aiemmin yleisesti tuomittu hallitsemattomaksi.

Vuonna 2021 alueen tilanne näyttää melko toisenlaiselta. Brexit on keikauttanut Pohjois-Irlannin rauhansopimuksessa tarkoin määriteltyä valtatasapainoa, sillä Britannian EU-ero vaatii teoriassa myös rajaa Pohjois-Irlannin ja unioniin kuuluvan Irlannin välille. Raja olisi kuitenkin rauhan kannalta tuhoisa, minkä takia Pohjois-Irlanti on joutunut brexit-neuvottelujen ristituleen. Tammikuussa astui voimaan Pohjois-Irlannin protokolla, eli tulliraja Pohjois-Irlannin ja muun Britannian välillä. Brexitin jälkeen yleistyneet levottomuudet korostuivat alkuvuodesta, jolloin yhteenotot poliisin ja erityisesti brittimielisten pohjoisirlantilaisten välillä lisääntyivät. Tämä sai Boris Johnsonin hallituksen ja EU:n aloittamaan keskustelut mahdollisista tavoista helpottaa tilannetta. Lokakuusta eteenpäin Britannian ja EU:n välit ovat kuitenkin taas viilentyneet. Brittihallitus vaatii koko Pohjois-Irlannin protokollan uudelleen avaamista, jota EU ei tahdo. Brexit-väännön keskellä yli 20 vuotta sitten voimaan tullut rauha, jonka neuvottelemisesta jaettiin Nobelin rauhanpalkinto, näyttää yhtäkkiä varsin hauraalta.

Kahden identiteetin synty

Jotta Pohjois-Irlannin nykytilannetta voi ymmärtää, täytyy kääntää katse historiaan. Aluetta on jo vuosisatoja määrittänyt kahden keskenään kilpailevan identiteetin, irlantilaisuuden ja brittiläisyyden, välinen kamppailu.

Irlanti vapautui virallisesti Britannian vallasta 3. toukokuuta 1921, jolloin kaikki paitsi kuusi maakuntaa Irlannin saaren koillisosasta siirtyivät itsehallintoon. Näistä maakunnista on käytetty tuosta päivästä lähtien nimeä Pohjois-Irlanti.

Pohjois-Irlannin perustamisen aikaan Irlannin saarella vallitsi syvä poliittinen kahtiajako. Nationalistit ajoivat Irlannin itsenäistymistä, kun taas unionistit halusivat pysyä osana Britanniaa. Vuonna 1921 nationalistit olivat käytännössä katolisia ja unionistit protestantteja. 

Kahtiajako juontui Englannin 1600-luvulla Irlannissa harjoittamasta siirtolaispolitiikasta, jolla pyrittiin saamaan jo tuolloin kapinoiva alue hallintaan. Irlantiin muuttaville englantilaisille ja skotlantilaisille siirtolaisille annettiin irlantilaisilta maanomistajilta pakkolunastettua maata, mikä johti siihen, että lopulta lähes kaikki poliittinen ja taloudellinen valta oli siirtolaisilla ja heidän jälkeläisillään. Etniset irlantilaiset puolestaan elivät usein köyhyydessä. Monet siirtolaisplantaaseista epäonnistuivat, mutta nykyisen Pohjois-Irlannin alueella ne kukoistivat. Irlantilaiset suhtautuivat brittitulijoihin kylmästi myös uskonnollisista ja kulttuurisista syistä. Irlanti oli jo 1600-luvulla syvästi katolinen maa, ja tulijoiden protestanttinen usko ja brittikulttuuri koettiin uhkana. Irlannin nälänhätä 1800-luvulla huononsi välejä entisestään.

Pohjois-Irlannin ja Irlannin välisen rajan piirtämiseen 1920-luvulla vaikuttivat poliittiset motiivit. Britit ja unionistit halusivat Pohjois-Irlantiin unionistienemmistön, mikä vaikutti siihen, että alueeksi rajattiin kuusi Ulsteriksi kutsutun alueen maakuntaa, joissa nationalistit olivat vähemmistössä. Raja ei ottanut huomioon kulttuurisia tai paikallispoliittisia piirteitä, ja esimerkiksi kolme Ulsterin nationalistienemmistöistä maakuntaa jäivät Irlannin puolelle.

Nationalistien kohtalo Pohjois-Irlannissa oli alusta alkaen kurja. Unionisteille oli vuosisatojen saatossa kasaantunut vaurautta, ja heillä oli enemmistönsä turvin käytännössä kaikki poliittinen valta Pohjois-Irlannissa. Unionistiset poliittiset johtajat loivat yhteiskunnan, joka ylläpiti unionistien otetta ja järjestelmällisesti syrji nationalisteja esimerkiksi työnhaussa ja asumisjärjestelyissä. Paikallisvaaleissa vaalipiirien rajoja piirrettiin niin, että ne suosivat unionisteja. Tämä  johti esimerkiksi siihen, että Derryssä (toiselta nimeltään Londonderry), jossa oli katolinen enemmistö, oli pelkkiä protestanttipormestareja vuoteen 1972 asti. Unionistiministeri David Trimble kuvasi Pohjois-Irlannin syntyä myöhemmin saatuaan rauhansopimuksesta Nobelin rauhanpalkinnon:

”Ulsterin unionistit, jotka pelkäsivät jäävänsä saarelle eristyksiin, rakensivat jykevän talon, joka kuitenkin oli kylmä talo katolisille. Vaikka pohjoisilla nationalisteilla oli katto päänsä päällä, meille he näyttivät siltä kuin he aikoisivat polttaa talon maan tasalle.”

The Troubles ja tie rauhansopimukseen

Nationalistien ja unionistien välinen vihamielisyys kärjistyi 1960-luvun lopulla, jolloin alkoi noin kolmekymmentä vuotta kestänyt The Troubles -nimellä tunnettu ajanjakso. Konflikti kosketti paitsi Pohjois-Irlantia, myös Irlannin tasavaltaa ja Britanniaan kuuluvia alueita laajemmin. Se päättyi Pohjois-Irlannin rauhansopimukseen vuonna 1998. Konfliktin seurauksena kuoli yli 3600 ihmistä, joista noin puolet oli siviilejä. Vaikka konfliktin pääasetelma oli nationalistien ja unionistien välillä, se oli monisyinen ja siihen osallistui useita tahoja, joilla oli erilaisia intressejä. Nationalistit olivat pääosin katolisia ja unionistit protestantteja, mutta uskonnon merkitys konfliktissa oli lähinnä ilmentää yksilön identiteettiä ja poliittista mielipidettä.

Kenties kansainvälisesti tunnetuin konfliktiin osallistuneista aseistetuista ryhmistä oli nationalistinen Irlannin tasavaltalaisarmeija (IRA), jonka tavoite yksinkertaistettuna oli Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan yhdistäminen. IRA:n tähtäimessä olivat ensisijaisesti Britannian turvallisuusjoukot, poliittiset toimijat ja instituutiot. Se toteutti 1970–1990-lukujen aikana useita iskuja, jotka olivat yhteenlasketulta uhriluvultaan kaikkein verisimpiä, ja tappoivat noin tuhat Britannian turvallisuusjoukkojen jäsentä ja 500–600 siviiliä.

IRA:n ja muiden nationalististen joukkojen vastapuolella oli unionistisia puolisotilaallisia ryhmittymiä, jotka tappoivat yhteensä yli tuhat ihmistä. Suuri osa unionistien uhreista oli katolisia siviilejä, joita surmattiin usein sattumanvaraisesti.

Konfliktiin osallistuivat Pohjois-Irlannissa myös paikalliset viranomaiset sekä Britannian sotilasjoukot, jotka käytännössä tukivat unionisteja. Katolisia alueita valvottiin, epäiltyjä IRA:n jäseniä vangittiin ilman oikeudenkäyntiä ja nationalistien mielenosoituksia tukahdutettiin väkivaltaisesti. Kuuluisin esimerkki perusteettomasta voimankäytöstä on vuoden 1972 Bloody Sunday, jolloin brittisotilaat ampuivat 26:tta aseistamatonta katolista siviiliä Derryssä.

1990-luvulla monet osapuolista olivat väsyneet väkivaltaan, joten motivaatio löytää rauhanomainen ratkaisu tilanteeseen oli korkea. Pohjois-Irlannin rauhansopimus allekirjoitettiin huhtikuussa 1998, ja se tuli voimaan joulukuussa 1999. Rauhansopimus koostui kahdesta osasta, joista ensimmäinen solmittiin Pohjois-Irlannin poliittisten puolueiden välillä ja toinen Britannian ja Irlannin tasavallan välillä. Se totesi kaksi asiaa: että suurin osa pohjoisirlantilaisista halusi pysyä osana Britanniaa, ja että merkittävä osa pohjoisirlantilaisista ja suurin osa Irlannin tasavallan asukkaista kannatti yhtenäistä Irlantia. Sopimus oli kompromissi näiden kahden näkemyksen välillä: unionistit ja britit hyväksyivät irlantilaisen identiteetin olemassaolon Pohjois-Irlannissa, kun taas Pohjois-Irlannin nationalistit ja Irlanti suostuivat siihen, että alue kuuluu Britanniaan. 

Rauhansopimus oli yksi tärkeimmistä hetkistä Pohjois-Irlannin historiassa, sillä se toi pahimmat levottomuudet päätökseen Klikkaa twiitataksesi

Sopimus oli yksi tärkeimmistä hetkistä Pohjois-Irlannin historiassa, sillä se toi pahimmat levottomuudet päätökseen. Elämä Pohjois-Irlannissa pitkälti normalisoitui, ja alue mukautui asemaansa brittiläisen ja irlantilaisen identiteetin välitilassa. Sopimus toi keskeisiä muutoksia alueen hallintoon, sillä sen ansiosta suurimmat unionisti- ja nationalistipuolueet jakoivat poliittisen vallan.

Sopimuksella oli myös keskeinen kulttuurinen ja symbolinen merkitys. Se teki nationalismista ja irlantilaisuudesta sallittuja Pohjois-Irlannissa: ihmiset saattoivat halutessaan saada Irlannin passin ja rajaliikenteestä tuli vapaata. Katolisten ihmisoikeudet turvattiin Euroopan ihmisoikeussopimuksella. Irlantilaista kulttuuria ja urheilua sekä iirin kieltä alettiin tukea. Samalla sopimus artikuloi selvästi, että Pohjois-Irlanti kuuluu Britanniaan, kunnes enemmistö sen asukkaista ajattelee toisin. Sopimus hyväksyttiin kansanäänestyksellä sekä Pohjois-Irlannissa että Irlannin tasavallassa. Vahvasti jakautunut saari opetteli elämään sopimuksen tuomien kompromissien keskellä.

Rauhansopimuksen heikkoudet alkoivat kuitenkin näkyä jo muutama vuosi sen solmimisen jälkeen poliittisten mielipiteiden eriytymisenä. Sopimuksen solmimisen aikaan sosiaalidemokraattinen puolue SDLP oli suurin nationalistinen puolue Pohjois-Irlannissa, mutta jo vuonna 2001 se menetti asemansa Sinn Féinille, jolla on läheiset yhteydet IRA:han. Suurin unionistipuolue UUP puolestaan hävisi vuonna 2003 oikeistokonservatiiviselle DUP:lle. DUP vastustaa vahvasti nationalismia ja oli ainoa Pohjois-Irlannin puolueista, joka ei kannattanut rauhansopimusta. Syynä oli sopimuksen yksi kiistellyimmistä kohdista, joka armahti konfliktin aikana vangittuja aseistettujen ryhmien jäseniä.

Tällä hetkellä suurin puolue on pitkään ollut DUP ja toiseksi suurin Sinn Féin. Puolueilla on ollut huomattavia vaikeuksia työskennellä toistensa kanssa. Vaikka väkivalta Pohjois-Irlannissa vähentyi merkittävästi rauhansopimuksen jälkeen, vanha konflikti nosti päätään tasaisin väliajoin mellakoiden muodossa jo ennen vuoden 2016 Brexit-äänestystä.

Brexit horjuttaa rauhan tulevaisuutta

Brexit-äänestystulos sekoitti Pohjois-Irlannin poliittisen tulevaisuuden pakan perusteellisesti. Tulos paljasti edelleen syvän kahtiajakoisuuden: vaikka pohjoisirlantilaisten enemmistö äänesti EU:hun jäämisen puolesta, jopa 44 prosenttia äänesti eroa. Tähän vaikutti se, että unionistinen DUP kannatti brexitiä. Theresa Mayn ajama ”pehmeä brexit” muuttui Boris Johnsonin ajamaksi ”kovaksi brexitiksi”, ja vannoutuneimpien unionistien päiväuni, Pohjois-Irlannin ja Irlannin välinen raja näytti yhtäkkiä mahdolliselta. Vielä elokuussa 2020 Johnson lupasi, ettei rajaa tulisi Irlanninmerelle kuin hänen ”kuolleen ruumiinsa yli”.

Lopulta vain kolme kuukautta lupauksensa jälkeen Johnson petti DUP:n. Vapaa liikkuvuus ja yhteistyö Pohjois-Irlannin ja Irlannin välillä on nimittäin yksi vuoden 1998 rauhansopimuksen keskeisimpiä sisältöjä. Se on ollut rauhan kannalta elintärkeä. 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että DUP on toiminnallaan oikeastaan edistänyt Irlannin yhdistymistä. Ennen brexitiä moni katolinen oli kääntynyt kannattamaan Britanniaan kuulumista esimerkiksi laadukkaan julkisen terveydenhuollon takia. Brexitin jälkeen yhdistymisen kannatus on kasvanut noin 25 prosentista jopa 42 prosenttiin. Samalla DUP:n tuki on laskenut. Tilanteeseen vaikuttaa myös se, että tulevasta väestönlaskennasta odotetaan ensimmäistä, jossa katolisia on enemmän kuin protestantteja. Vaikka yhdistynyt Irlanti ei ole ainakaan vielä näköpiirissä, Pohjois-Irlannin perustamisen lähtökohdista on päästy kauas.

Brexit-äänestystulos sekoitti Pohjois-Irlannin poliittisen tulevaisuuden pakan perusteellisesti Klikkaa twiitataksesi

Voisi kuvitella, että lisääntyneet puheet kansanäänestyksestä ja Irlannin yhdistymisestä olisivat nationalistien unelma, mutta todellisuudessa moni pelkää sitä. Brexit on osoittanut, että vanhat haavat eivät ole vielä umpeutuneet. Huhtikuussa väkivaltaisuudet leimahtivat uudelleen Pohjois-Irlannissa. Vaikka mellakat juontuvat myös osittain pitkien koronasulkujen aiheuttamasta turhautumisesta, eivätkä ne ole verrattavissa vanhan konfliktin aikaan, ne huolestuttavat monia. Levottomuudet ovat jatkuneet edelleen: marraskuussa esimerkiksi busseja on kaapattu ja sytytetty palamaan.

Pohjois-Irlanti on kivi Britannian kengässä

Brexitin ja uudelleen kiristyneen poliittisen tilanteen keskellä moni pohjoisirlantilainen tuntee tulleensa hylätyksi. Brexit on tuonut paitsi levottomuudet, myös kaupan tyhjät hyllyt osaksi ihmisten arkea

Samanaikaisesti, kun brittipoliitikot ovat hoitaneet Brexitin rajaneuvottelut leväperäisesti, Boris Johnsonin hallitus yrittää myös saada läpi lakia, joka kieltäisi kaikkien syytteiden nostamisen Troubles-vuosien aikana tehdyistä rikoksista. Lakiluonnosta ovat kritisoineet useat uhrien oikeuksia ajavat järjestöt sekä kaikki Pohjois-Irlannin suurimmat poliittiset puolueet. Erityistä epäluottamusta herättää se, että monet oikeusjutut, joita yritetään tällä hetkellä saada vireille, koskevat poliisia ja brittiarmeijaa. Moni oikeusprosessi on hidastunut sen takia, että brittihallinto ei ole halunnut julkaista siviilikuolemia aiheuttaneiden viranomaisten nimiä.

Brittihallinto vaikuttaa haluttomalta ymmärtämään Pohjois-Irlannin konfliktin pitkää perintöä ja sen omaa roolia vastakkainasettelujen taustalla. Vuosikymmenet konfliktin varjossa muuttivat satojentuhansien ihmisten elämiä perustavanlaatuisesti vammautumisen, läheisen menettämisen tai vuosien pelossa elämisen kautta.

Arkkipiispa John McDowell luonnehti vastikään Pohjois-Irlantia ”kiveksi sen Britannian kengässä, jossa englantilainen nationalismi valtaa tällä hetkellä tilaa”. Hän viittasi tällä lisääntyneeseen ulkoiseen säätelyyn – siihen, miten brittihallinto käyttää lähes kolonialistiseen tyyliin päätösvaltaansa Pohjois-Irlantia koskevissa asioissa huomioimatta pohjoisirlantilaisten mielipidettä. Pohjois-Irlannin nykytilanteessa kaikuu kylmän talon retoriikka – tällä kertaa unionisteihin laajennettuna.

Pohjois-Irlannin tulevaisuutta on lähes mahdoton ennustaa, sillä tilanne elää jatkuvasti. Kasvavien jännitteiden keskellä jatkuva muutostila itsessään on kuitenkin huolestuttavaa. Nykytilanteen pitkittyminen ei ole kenenkään toiveissa, mikäli Pohjois-Irlantiin tahdotaan pysyvä rauha.

Kirjoittaja: Alli Wartiovaara

Editointi: Heta Hassinen ja Heljä Ossa

Kielenhuolto: Anna Kananen

Jaa