Jaa

Lukuaika: 9 minuuttia

Irakin pääministeri Mustafa al-Kadhimi. Kuva: The Media Office of the Prime Minister of Iraq / Wikimedia Commons.

Mohammed S. Hadi on maailmanpolitiikan sekä Lähi-idän tutkimuksen kaksoismaisteritutkinnon opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän viimeistelee parhaillaan maisterintutkielmaansa Yhdysvaltain ulkopolitiikasta suhteessa Kiinaan.

Viime lokakuun alkupuolella Irakissa käytiin maan viidennet parlamenttivaalit sitten vuoden 2003. Vaalit käytiin vuoden verran etuajassa alkuperäisestä aikataulusta. Syynä olivat vuonna 2019 alkaneet laajamittaiset mielenosoitukset, joissa muun muassa vaadittiin konkreettista taistelua korruptiota vastaan, Iranin vaikutusvallan rajoittamista Irakin sisäpolitiikassa ja poliittisen järjestelmän uudistamista tai jopa sen kaatamista kokonaan. Näistä vaatimuksista yksikään ei ole käynyt toteen – sen sijaan mielenosoitukset veivät hengen yli 600 mielenosoittajalta. 

Mielenosoitukset onnistuivat kuitenkin, ainakin osittain, ravistelemaan Irakin poliittista ympäristöä. Pääministeri Adel Abdul Mahdi joutui väistymään marraskuussa 2019 ja hänen tilalleen nousi pitkien neuvottelujen jälkeen Mustafa al-Kadhimin väliaikainen hallitus, joka lupasi pitää ennenaikaiset vaalit vuoden sisällä. Yhden vuoden aikataulusta ei onnistuttu pitämään kiinni, mutta ennenaikaiset vaalit onnistuttiin silti toteuttamaan. Aikataulun venyminen johtui siitä, että vaalien järjestäminen ei ollut yksin al-Kadhimin päätettävissä. Monen tahon välisen pitkän väännön jälkeen sekä maan keskeiset poliittiset toimijat että heidän ulkopuoliset tukijansa näkivät kuitenkin ennenaikaisissa vaaleissa helpon ulospääsyn mielenosoitusten jälkeisestä kiristyneestä pattitilanteesta. Vaalitulosten julkaisemiseen saakka vaalit saivatkin tukea kaikilta keskeisiltä poliittisilta toimijoilta, jotka muodostavat maan johtoeliitin. Tulosten julkaisemisen jälkeen ei kuitenkaan vienyt kauaakaan, kun asenteet muuttuivat hävinneiden keskuudessa.

Demokratia ilman demokraattisia toimijoita

Toisin kuin aiemmissa vaaleissa – joissa kului useita viikkoja, ellei kuukausia, lopullisten vaalitulosten julkaisemiseen – tällä kertaa alustavat tulokset julkaistiin vain kahdessa päivässä, vaikka vahvistettu tulos ilmoitettiinkin vasta yli puolitoista kuukautta myöhemmin. Myös äänestysprosessi sujui rauhanomaisesti verrattuna aiempiin vaaleihin, ja maan riippumaton korkea vaalilautakunta sai sekä sisäistä että ulkopuolista kiitosta vaalien järjestämisestä ja prosessin sujuvuudesta. Tämä loistelias kuva vaalien sujuvuudesta on kuitenkin vain osa totuudesta. Äänestysprosentti oli historiallisen matala (virallisten lukemien mukaan 41%, mutta luvun paikkansapitävyydestä on esitetty epäilyksiä), mikä kertoo kansalaisten alhaisesta luottamuksesta koko demokraattista prosessia kohtaan.

Vaikka suurin osa  valituista parlamentin edustajista on ensikertalaisia, valtaosa heistä edustaa silti samoja valtakeskuksia, jotka ovat johtaneet Irakia Yhdysvaltain miehityksestä saakka. Tämä vähentää entisestään kansalaisten uskoa parempaan poliittiseen tulevaisuuteen. On syytä muistaa, että vuoden 2018 vaalien alhainen äänestysprosentti ja vahvat hiljaiset epäilykset laajamittaisesta vaalivilpistä olivat osatekijöitä seuraavan vuoden mielenosoitusten syntymisessä. On siis useita syitä, joiden vuoksi sujuva äänestysprosessi ei takaa sujuvaa vallanvaihtoa, vaikka kansa haluaisikin muutosta.

Vaikka suurin osa valituista parlamentin edustajista on ensikertalaisia, valtaosa heistä edustaa silti samoja valtakeskuksia, jotka ovat johtaneet Irakia Yhdysvaltain miehityksestä saakka. Klikkaa twiitataksesi

Tilanteen tekee vielä monimutkaisemmaksi vaalien yllättävä lopputulos. Tunnetun shiialaisen uskonnollisen johtajan Muqtada al-Sadrin al-tayyar al-Sadri (Sadristinen liike) oli vaalien suurin voittaja. Se sai 73 edustajapaikkaa mikä tarkoittaa, 19 uutta edustajapaikkaa verrattuna 2018 vaalitulokseen. Toiselle sijalle ylsi nykyisen parlamentin puheenjohtajan Mohamed al-Halbousin Hizb Takadum (edistyspuolue), joka sai yhteensä 37 edustajapaikkaa. Kolmanneksi sen sijaan nousi entisen pääministerin Nouri al-Malikin Dawlat al-Qanun (oikeusvaltio) koalitio 33 edustajapaikalla. Suurin häviäjä näissä vaaleissa oli Iran-mielinen Tahaluf Fath (voiton koalitio), joka menetti 31 edustajapaikkaa ja sijoittui viidenneksi 17 edustajapaikalla.

Pian tulosten julkaisemisen jälkeen vaalitappion kokenut Fath-koalitio ja sen aseelliset ryhmät ilmoittivat, etteivät he hyväksy vaalituloksia nykyisessä muodossaan ja vaativat manuaalista ääntenlaskentaa. Osa Fath-koalition johtohahmoista syytti Yhdysvaltoja ja Arabiemiraatteja juonittelusta pääministeri al-Kadhimin kanssa heitä vastaan ja uhkasi hyökätä Arabiemiraatteihin, mikäli vaalitulos ei muutu. Nämä uhkailut ovat ainakin toistaiseksi jääneet vain puheen asteelle. Konkreettisella tasolla Fath sen sijaan ryhtyi tiiviiseen yhteistyöhön al-Malikin ja muiden shiialaisten poliittisten liikkeiden kanssa niin kutsutun shiialaisten voimien koordinoinnin kehyksen (Shia Coordination Framework) varjon alla. Tämän yhteistyön taustalla on halu ehkäistä Muqtada al-Sadria muodostamasta suurta parlamenttiblokkia ilman muiden shiiavoimien suostumusta.

Toisin kuin sunnien ja kurdien blokeissa – joissa valta niin ikään jakautui merkittävällä tavalla uusiksi, mutta ilmapiiri onnistuttiin pitämään rauhallisena – shiiojen keskuudessa vaalitulos herätti paljon tunteita. Sadrin murskaava vaalivoitto, Fathin yllättävä tappio ja al-Malikin odottamaton uudelleennousu on tuonut esiin shiiojen keskinäisiä erimielisyyksiä. Sadrilla, Malikilla ja Fathin koalition päähahmoilla on paitsi pitkä ja monimutkainen historia, myös ristiriitaisia intressejä. Osa nykyisistä Fathin johtajista, esimerkiksi Qais al-Khazali, ovat alun perin olleet al-Sadrin alaisia, mutta he ovat irtautuneet hänestä erimielisyyksien takia. Al-Sadrin ja al-Malikin historiaan puolestaan kuuluu muun muassa avoin aseellinen yhteenotto Basrassa vuonna 2008.

Shiialaisten voimien koordinoinnin kehykselle tilanteen tekevät sietämättömäksi spekulaatiot al-Sadrin aikeista muodostaa Irakin ensimmäinen enemmistöpohjainen, hallitus–oppositio-asetelmaan nojaava hallitus sitten vuoden 2003. Spekulaatioiden mukaan al-Sadr olisi valmis muodostamaan hallituksen sunnien al-Halbousin ja kurdien Masoud Barzanin (33 edustajaa) kanssa sivuuttaen al-Malikin, Fathin ja muut Iran-mieliset voimat. Onnistuessaan tämä olisi ennakkotapaus Irakin politiikassa, sillä vuodesta 2003 eteenpäin kaikki hallitukset on muodostettu konsensuspohjaisesti siten, että niihin on sisällytetty parlamentin kaikki poliittiset voimat. Vuoden 2003 tapahtumat toivat kuitenkin tullessaan uutta toimintakulttuuria Irakin politiikkaan. Poliittisen järjestelmän luonne ei ollut ainoa muutosten kohde, vaan samalla syntyi kolme isoa poliittista blokkia, jotka edustivat maan suurimpia uskonnollisia ja etnisiä ryhmiä.

Vuoden 2003 jälkeisessä Irakissa jo olemassa olevia sektaarisia jännitteitä institutionalisoitiin, ainakin toiminnan tasolla, osaksi Irakin poliittista järjestelmää. Sunni-shiia-kurdi-yhdistelmä ei mahdollistanut Irakille yhtäkään enemmistöpohjaista hallitusta, minkä seurauksena seuraavat hallitukset ovat pitkälti olleet hajanaisia ja toimintakyvyttömiä. Hallituskumppanien suuri luku on jatkuvasti estänyt merkittävien päätösten tekemistä, sillä valtion päälinjoista on ollut vaikea muodostaa yksimielisyyttä eri lahkojen välillä. Kompromissien tekeminen hallitusta muodostettaessa on niin ikään ollut erittäin vaikeaa ja johtanut useita kuukausia kestäneisiin neuvotteluihin ja ulkopuolisten väliintuloon.

Vuodesta 2003 eteenpäin kaikki hallitukset on muodostettu konsensuspohjaisesti siten, että niihin on sisällytetty parlamentin kaikki poliittiset voimat. Klikkaa twiitataksesi

Iran-mieliset voimat vastustavat vaalitulosta ja uhkaavat yhteiskunnallista rauhaa. Yksikään poliittinen liike Irakin vakiintuneesta poliittisesta johtoeliitistä ei perinpohjaisesti usko demokratiaan. Vaaleja on pidetty enimmäkseen rituaalina, jonka tehtävä on legitimoida jo ennalta jaetut voimasuhteet. Toisin sanoen tämän näkemyksen mukaan vaalien tuloksessa ei tulisi ainoastaan huomioida varsinaisesti saatuja ääniä vaan myös taloudellisia ja aseellisia voimasuhteita ja kun tulos tällä kertaa ei heijastanut Fathin koalition aseellista painoarvoa ja sen vaikutusvaltaa valtionelimien sisällä ei vaalitulosta voitu sietää. Sekä Fath että muut shiialaiset voimat pelkäävätkin menettävänsä vaikutusvaltaansa valtion elimien sisällä jos al-Sadr vaatii enemmistöhallituksen muodostamista. Lisäksi Fath pelkää, että enemmistöhallitus saattaa kyseenalaistaa sen aseellisten ryhmien legitimiteettiä, vähentää rahoitusta tai vaatia ryhmien hajottamista.

Myös monet muut asiat ovat vaakalaudalla. Irakin poliittiset voimat ja niiden aseelliset siivet ovat jo pitkään jakaneet valtion omaisuutta, suorittaneet sen tehtäviä ja perustaneet omia vaihtoehtoisia hallintomekanismejaan valtion valvonnan ulkopuolella. Korruptio on dominoiva aspekti Irakin politiikassa ja edellä mainitut esimerkit ovat vain jäävuoren huippu Irakin politiikan toimintaympäristössä. Korruptiosyytteitä voidaan helposti käyttää enemmistöhallituskoalition ulkopuolelle jääneitä voimia vastaan heidän syrjäyttämisekseen, vaikka hallitusta muodostavat voimat ovat syyllistyneet samoihin tekoihin.

Irakin poliittiset voimat ja niiden aseelliset siivet ovat jo pitkään jakaneet valtion omaisuutta, suorittaneet sen tehtäviä ja perustaneet omia vaihtoehtoisia hallintomekanismejaan valtion valvonnan ulkopuolella. Klikkaa twiitataksesi

Spekuloiminen on kuitenkin helpompaa kuin asioiden toteen paneminen. Sekä vaalivoittajien että häviäjien alaisuudessa on satojatuhansia aseellisia miehiä. Tämä tekee tilanteesta räjähdysherkän, mutta myös jarruttaa molempien osapuolten impulsiivisia reaktioita. Kukaan Irakissa tai Irakin tilanteeseen puuttuneista ulkopuolisista toimijoista ei toivo tilanteen eskaloituvan. Aseellisista ryhmistä puuttuu kuitenkin perinteisen armeijan kurinalaisuus ja siksi tilanne voi kärjistyä arvaamattomasti. Hyvän esimerkin tästä antaa viime marraskuinen yritys murhata pääministeri al-Kadhimi. Vaikka tapaus oli vakava, sisäiset toimijat pidättäytyivät harkitsemattomista reaktioista. Quds-joukkojen komentajan Esmail Qaanin vierailu Bagdadissa pian murhayrityksen jälkeen on medioiden mukaan rauhoittanut tilannetta ja luvassa saattaa olla jälleen uusi konsensuspohjainen hallitus.

Paluu lähtöpisteeseen

Yksi vuoden 2019 mielenosoitusten tärkeimmistä vaatimuksista oli poliittisen järjestelmän uudistaminen sekä tehokkaan hallinnon luominen. Konsensuspohjainen hallitus ei pystyisi täyttämään näitä vaatimuksia, vaan se pikemminkin palauttaisi Irakin poliittisen ympäristön kohti perinteistä status quota, vaikka maan jo ylikuormittuneet voimavarat eivät enää pystyisi tätä status quota tukemaan. Kun poliittisia toimijoita oli vähän, jaettavaa riitti kaikille. Sektaarisilla poliittisilla liikkeillä on kuitenkin taipumus jakautua ajan kuluessa pienemmiksi ryhmiksi ja sen myötä resurssit ovat niukentuneet miehityksen jälkeisiin vuosiin verrattuna. Paluu konsensuspohjaiseen hallitukseen olisi kestämätön, sillä se tarkoittaisi tilanteen pysymistä muuttumattomana ja sitä, että kansan viimeinenkin usko poliittiseen järjestelmään hupenisi.. Se myös vahvistaisi näkemystä siitä, että oli vaalitulos mikä tahansa, vallan jakautuminen pysyy samanlaisena. Myös Irakin romahduksen partaalla oleva infrastruktuuri, hallitsematon väestönkasvu ja epävakaa turvallisuustilanne monimutkaistavat maan tulevaisuudennäkymiä.

Tämän vuoden vaalit eivät ainakaan käännä tätä tulevaisuudennäkymää kohti parempaa. Muut shiialaiset voimat eivät tule hyväksymään al-Sadrin enemmistöhallitusaikeita, eikä Al-Sadr puolestaan tule helposti hyväksymään suuria myönnytyksiä, saati sitten uusintavaalien järjestämistä. Sunnit ja kurdit eivät todennäköisesti suostu sellaiseen hallitukseen, joka suututtaisi Irania tai sen satojentuhansien miesten aseellisia ryhmiä Irakin sisällä, sillä se uhkaisi heidän turvallisuuttaan – sunneilla ja kurdeilla ei ole resursseja haastaa Irania. Tällä hetkellä Irakin poliittisen tulevaisuuden näkymät ovatkin yhtä hämärät kuin ne ovat aina olleet.

Jaa