Jaa

Lukuaika: 6 minuuttia

Viime päivien tapahtumat Ukrainassa ovat tuoneet sodan koko Euroopan etuovelle kouraisevalla tavalla. Järkytystä ei keventänyt sekään, että Yhdysvaltain tiedustelu oli varoitellut jo päiväkausia hyökkäyksen lähenemisestä. Vielä tätä kirjoittaessakin uutisten vyöryä on hankala ottaa vastaan.

Putinin hyökkäys riisui naamiot: tällä hetkellä vain “sodan kylmät kasvot” ovat näkyvissä, totesi presidentti Niinistö torstaiaamuna. Naamion takana hyökkäystä oli suunniteltu kuukausia, ehkä vuosia. Kukaan ei kuitenkaan halunnut uskoa, että Putin olisi oikeasti valmis sotaan.

Maailma on keskittynyt osoittamaan myötätuntoa Ukrainalle. Myötätunto yhdistää meidät tapahtumiin intuitiivisesti, järkeä nopeammin.

Me eurooppalaiset näemme nyt kokonaisen kansakunnan hädän omassa maanosassamme. Ukrainalaisten kimppuun on hyökätty laajamittaisesti, ja heidän itsemääräämisoikeutensa koetetaan murentaa väkivalloin.

Hyökkäys on yksiselitteisesti tuomittava. Se on kansainvälisen oikeuden vastainen ja rikkoo koko sääntöpohjaisen järjestelmän perustavanlaatuisia periaatteita. Lisäksi Venäjä on ehtinyt syyllistyä jo tässä vaiheessa lukuisiin sotarikoksiin. 

Tunteet sekoittuvat toisiinsa. Myötätunnon aalto on riipaissut kaikkia aiheuttaen myös syvää katkeruutta, inhoakin hyökkääjää kohtaan. Samalla tähän kaikkeen sisältyy kauhua ja pelkoa omasta tulevaisuudesta. Laajeneeko sota, joudummeko siihen mukaan?

 —

Reaktio on ollut tunnepitoinen myös poliittisella tasolla. Euroopan unionin äänessä on ollut paitsi järkytystä, myös poikkeuksellista yhtenäisyyttä ja päättäväisyyttä. Vaikka Yhdysvallat ei kansallisista syistä halua lähteä sodan osapuoleksi, myös presidentti Biden pitää kiinni siitä, että Putin maksaa toimistaan kovan hinnan.

EU ja Yhdysvallat käyttävät nyt epäsymmetrisiä keinoja, sillä suora sotilaallinen vastaus Putinin toimiin aiheuttaisi ennalta arvaamattoman katastrofin. Joukkoja ei Ukrainaan lähetetä, vaikka Naton sotilaallista voimaa sen itärajoilla vahvistetaan ja maalle tarjotaan rahallista sekä materiaalista apua. Sen sijaan taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset pakotteet ovat ennennäkemättömällä tasolla. Mutta vaikka niiden taustalla seisoo puolet maailman talousjärjestelmästä, sanktioiden konkreettinen vaikutus saattaa jäädä toivottua pienemmäksi.

Riittämättömäksi, arvioivat monet. Onko tässä kaikki, mihin pystymme? Jääkö myötätuntomme ontoksi, karkaavatko tavoitteemme, jos pakotteisiin ei sisälly todellisia uhrauksia?

Myötätunnon voi osin nähdä syntyvän huolesta siitä, voisiko sama tapahtua seuraavaksi meille. Vaikka kyseessä on humanitäärinen katastrofi, joka vaatii toimintaa sellaisenaan, mietimme myös omaa kohtaloamme. Se ei ole tavatonta.

Se, ettei tämänkaltaista hyökkäystä olla nähty Euroopassa kahdeksaankymmeneen vuoteen, on pelottavaa. Elämme historiaa eri tavalla kuin arjessamme yleensä. Mieleen nousee kauhukuvia menneisyydestä, koulukirjoista ja mustavalkofilmeistä.

Myös Suomen eturivin historioitsijat vertasivat Helsingin Sanomien haastattelussa tilannetta moneen traagiseen käänteeseen historiassa. Vertauksia jopa maailmansodat käynnistäneisiin tapahtumakulkuihin on tehty.

Myös itse Putinia on verrattu jos keneen fasistiin, jopa niihin kaikkein pahimpiin. Sitten ovat vielä Putinin puheet, joiden mukaan länsimaiden yritystä puuttua tilanteeseen ja nousta Venäjää vastaan voisivat seurata toimet, jollaisia ei ole historiassa vielä nähty.

Putinin katsotaan viitanneen ydinaseisiinsa. Ydinpelotteen lisäksi nykypäivän sodankäynti pitää sisällään runsaasti kiihtyvässä tahdissa kehittyvää kyberteknologiaa ja autonomisia aseita, joiden täyttä potentiaalia emme ole vielä nähneet tai välttämättä kunnolla edes tiedostaneet.

On yleisesti tunnettu asia, että useimmat aikalaiset eivät ensimmäisen tai toisenkaan maailmansodan aattona uskoneet, että sota ja sen mukanaan tuomat hirveydet olisivat mahdollisia – ennen kuin ne kävivät toteen.

Kohtaamme kriisin naapurissamme nyt siinä henkisessä ilmapiirissä, joka ennen tätä hetkeä on luotu ja niissä materiaalisissa puitteissa, jotka olemme ymmärtäneet tai jotka meillä on ollut mahdollisuus rakentaa. Ulko- ja turvallisuuspoliittiset kirjaukset on laadittu eri kehyksessä, kuin missä maailma tänään näyttäytyy. Toimintaympäristö on nyt perustavanlaatuisesti muuttunut. 

Mitä meillä siis on?

Jo useampi sukupolvi on maassamme ja myös muualla Euroopassa saanut etuoikeuden elää maailmassa, joka on ollut avoimempi, vapaampi ja kansainvälisempi kuin koskaan. Olemme katsoneet maailmaa avoimin, pelottomin silmin. Se saattoi tehdä silmistämme turhankin siniset – mutta ehkä viattomuuden ajassa oli jotain hyvääkin.

Euroopan unionilla on vankka yhteinen arvopohja. Rauha on palvellut juuri sitä tarkoitusta, joka sillä pitääkin olla; se on juurtunut meihin ja vahvistanut oikeudentajuamme. Demokratian puolustaminen tulee selkäytimestä. Tunnustamme totuuden arvon. Tiedämme, etteivät natsit ja narkomaanit hallitse Ukrainaa, kuten Putin väittää

Ratkaisevalla hetkellä uhka on nostanut esiin arvoistamme kumpuavan voiman ja yhdistänyt eurooppalaiset. Yhtenäisyys on nyt liberaalin maailman vahvuus, mikä on ehkä yllättänyt jopa Putinin. 

Mitä meillä ei ole?

Eurooppa ei ole turvallisuudessaan riippumaton Yhdysvalloista. Unionin turvallisuus- ja puolustusyhteistyötä on vasta ryhdytty syventämään – eikä EU:n tarkoituskaan ole ollut toimia sotilasliittoumana. Siksi kuitenkin EU joutuu pitkälti pelaamaan peliä Yhdysvaltojen ja Naton ehdoilla. 

Suomella taas ei ole Nato-jäsenyyttä – pitipä sitä sitten huonona tai hyvänä asiana.

Suhde Kiinaan aiheuttaa päänvaivaa. Meillä ei ole yhteisymmärrystä Kiinan kanssa, jolla on merkittävä rooli YK:n turvallisuusneuvostossa ja pakotteiden vaikuttavuudessa. Pelätään myös, että Kiina ottaa Putinilta mallia ja kärjistää Taiwanin tilanteen.

Voimme kysyä kolmannenkin kysymyksen: mitä meillä olisi voinut olla?

Moni taho on viime päivinä jälkiviisaasti analysoinut, että ennusmerkit Putinin toimista olivat kyllä ilmassa, niihin vain ei tartuttu. Kriittisesti katsoen siis olisimme voineet ymmärtää näkemämme oikea-aikaisemmin.

Signaaleja tuli kyllä. Silti vaikkapa kaasuputkihankkeet ja jalkapallon MM-kilpailujen isännöinnin kaltaiset luottamuksenosoitukset Venäjälle ja toisaalta “olankohautuksiksi” jääneet reaktiot Putinin edesottamuksiin Krimillä, Georgiassa tai Syyriassa ovat esimerkkejä siitä, että kovin tarmokkaita ei lopulta oltu, epäusko oli liian vahva, tai selkärankaa ei löytynyt.

Venäläinen shakkimestari ja poliittinen kommentaattori Garri Kasparov kutsui länsimaiden huolimattomuutta vapaan maailman muistinmenetykseksi (”amnesia of the free world”), joka hänen mukaansa edesauttoi Putinia näkemään edessään suoran ja avoimen tien Ukrainaan. Vaikkei yhden ihmisen toimintaa voi tässä tilanteessa laittaa muun maailman kontolle, olisimme voineet olla valmiimpia. 

G7-maat toteavat virallisessa lausunnossaan, että Putin on valinnut väärän puolen historiasta. Ja on todella niin, että historiaa tehdään nyt. Jo lähipäivien tapahtumat voivat määrittää paljon. Voi myös olla, että käännettä saadaan odottaa pitkään.

Tekisi mieli pikakelata tapahtumia – nähdä jo, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka kaikki etenee hengästyttävän nopeasti, aika tuntuu samalla vellovan paikoillaan.

Meidän on kuitenkin elettävä hetkessä ja tässä päivässä. Emme tiedä vielä mitä tapahtuu, mutta valppaudessa meidän on oltava monta askelta edempänä kuin eilen. Käydä rehellistä keskustelua siitä, minkä jaetun näkemyksen voimin etenemme tästä eteenpäin. Ottaa vakavasti se, minkä näemme ja kuulemme edessämme.

Kirjoittaja: Annastina Haapasaari

Kommentointi: Heta Hassinen, Johanna Ketola, Anni Lindgren, Emmi Mäkelä ja Hannu Salomaa

Jaa