Turkki on vuosikymmenien ajan toiminut uiguurien turvapaikkana, mutta maan kasvava riippuvuus Kiinasta on muuttamassa tilanteen. Vaikka Turkin johtajat aikoinaan vahvasti tukivat sukulaiskansaansa, pelätään nyt uiguurien luovuttamista Kiinaan ja jopa suorapuheinen presidentti Erdoğan on muuttunut varsin varovaiseksi.

Turkissa elää yksi maailman suurimmista uiguuridiasporista, ja maa on ollut monen Kiinasta lähtevän uiguurin ensisijainen kohde jo vuosikymmenien ajan. Uiguureja maahan alkoi saapua Kiinan kansantasavallasta jo 1950-luvulla, ja nykyään heitä asuu Turkissa 50 000, mahdollisesti jopa enemmänkin.

Uiguurit ja muut Länsi-Kiinassa sijaitsevan Xinjiangin alueen muslimitaustaiset ryhmät ovat viime vuosina saaneet maailmanlaajuista huomiota Kiinan vankileirien vuoksi. Leireillä Kiina väittää kitkevänsä uskonnollista radikalismia ja kehottaa muita maita huolehtimaan omista asioistaan. Uutisia leireillä tapahtuvista kidutuksista, pakkosterilisoinneista ja muista julmuuksista on tihkunut maailmalle jo monta vuotta.

Aikoinaan Turkin johtajat tukivat julkisesti uiguurien aktivismia, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana vallanpitäjien suhtautuminen sukulaiskansaan on muuttunut. Samalla kun Kiinasta on tullut yksi Turkin tärkeimmistä kauppakumppaneista, Ankarassa on käännetty kritiikin äänenvoimakkuutta hiljaisemmalle. Lisäksi huolta herättää Kiinan ja Turkin vuonna 2017 allekirjoittama kahdenvälinen luovutussopimus, jota ei Ankarassa ole vielä ratifioitu. 

Samalla kun Kiinasta on tullut yksi Turkin tärkeimmistä kauppakumppaneista, Ankarassa on käännetty kritiikin äänenvoimakkuutta hiljaisemmalle. Klikkaa twiitataksesi!

Historiasta tähän päivään

Kylmän sodan aikana valtaosa turkkilaisista kansoista eli sosialistisissa maissa. Moni uiguuri pakeni jo tuolloin Kiinasta Turkkiin, jonne asettumista helpottivat erityisesti kielelliset ja kulttuuriset yhteydet. Eräs tunnetuimmista oli uiguuriaktivisti Isa Yusuf Alptekin, joka asui Turkissa vuodesta 1954. Useita Turkin johtajia tavannut ja Turkin kansalaisuuden saanut Alptekin harjoitti aktivismiaan vapaan Itä-Turkestanin eli Xinjiangin puolesta aina kuolemaansa asti 1995.

Neuvostoliiton hajoamisen ja Kiinan avoimemman ulkopolitiikan myötä turkkilaiset ”löysivät” kadonneet sukulaisensa, joiden kanssa he toivoivat pääsevänsä tekemään kauppaa ja harjoittamaan kulttuuritoimintaa. Vaikka Keski-Aasian uudet tasavallat jäivätkin vahvasti Venäjän vaikutuspiiriin, suhtauduttiin kylmän sodan päättymiseen Turkissa erittäin optimistisesti.

1990-luvulla Turkissa nousi ajatus Balkanilta Kiinaan asti ulottuvasta turkkilaisesta vyöhykkeestä. Tällä ulkoministeri İsmail Cemin viitoittamalla tiellä jatkettiin uudella vuosituhannella, kun Oikeus ja kehitys -puolue (AKP) nousi valtaan. 2000-luvulla Turkki pyrki ulkoministeri Ahmet Davutoğlun johdolla kohti moninapaista maailmaa, jossa Turkki olisi kymmenen suurimman talousmahdin joukossa ja vaikuttaisi rakentavasti kansainvälisillä areenoilla.

Särö Turkin ja Kiinan välisiin suhteisiin tuli kuitenkin kesällä 2009, kun Xinjiangin pääkaupungissa Ürümqissa puhkesi väkivaltaisia mellakoita kantaväestöön kuuluvien uiguurien ja han-kiinalaisten välillä. Pidempään kytenyt konflikti kahden ryhmän välillä johti ainakin 197 ihmisen kuolemaan, ja tuolloin Turkin pääministerinä toiminut Recep Tayyip Erdoğan vertasi tapahtumia kansanmurhaan.

Kiinan johto närkästyi näistä puheista, mutta mikään ei kuitenkaan muuttanut Turkin jo valitsemaa suuntaa, sillä heti seuraavana vuonna ulkoministeri Davutoğlu vieraili Kiinassa. 2010-luvun alussa Turkin ulkopolitiikassa oli vielä sovittelevampi sävy, ja Davutoğlu tapansa mukaisesti puhui Kiinan ja Turkin kulttuurien samankaltaisuudesta ja korosti kansojen yhteistä pitkää historiaa.

Vuonna 2012 Erdoğan itse vieraili Kiinassa ensimmäisenä turkkilaisena pääministerinä 27 vuoteen. Mailla oli uiguurien aseman lisäksi erimielisyyksiä esimerkiksi Syyrian tilanteesta, mutta pääministerin mukana saapunut runsaslukuinen liike-elämän edustajien määrä antoi vihjeitä taloudellisen yhteistyön noususta kahdenvälisten suhteiden keskiöön. Turkista tuli vuonna 2013 myös talous- ja turvallisuuspolitiikkaan keskittyneen Shanghain yhteistyöjärjestön dialogipartneri, mitä se perusteli jumiutuneilla EU-jäsenneuvotteluilla.

Erdoğanin presidenttikausina (2014–) Turkin ulkopolitiikka on muuttunut kauppavetoisemmaksi. Erityisen suurta innostusta herättää Kiinan presidentin Xi Jinpingin vuonna 2013 esittelemä Vyö ja tie -niminen kehityshanke, jossa Turkilla on strateginen merkitys Euroopan ja Aasian välillä. Kiinalaiset on investointien ja rakennusprojektien toiveessa toivotettu tervetulleeksi Anatoliaan.

Kaikki turkkilaiset samoille linjoille

Kiinan vuonna 2009 närkästyttänyt Erdoğan on jo Istanbulin pormestariajoiltaan 1990-luvulta asti ollut tunnettu räväkästä tyylistään. Kärkkäydestä huolimatta presidentti Erdoğan on ollut viime aikoina varsin tyyni Kiinan sisäpolitiikan suhteen, sillä haaveet taloudellisesta yhteistyöstä ovat vaatineet varovaisuutta.

Hyvien suhteiden vaaliminen vaatii sen, että kaikki ovat mukana. Vuonna 2017 ulkoministeri Mevlüt Çavuşoğlu ilmoitti kollegalleen Kiinan ulkoministeri Wang Yille, ettei Turkin medioissa suvaittaisi Kiinan-vastaista viestintää. Kritiikin tukahduttaminen ei rajoitu pelkästään eetteriin, sillä tunnetun uiguuriaktivistin Dolkun Isan maahanpääsy Turkkiin evättiin viime vuonna.

Uiguurien ahdinko heijastuu kuitenkin myös Turkin sisäpolitiikkaan, eivätkä kaikki ole samoilla linjoilla hallituksen kanssa. Turkkilaisista 53,2 prosenttia ei tue maansa harjoittamaa uiguuripolitiikkaa eikä koe Turkin toimivan tilanteessa asianmukaisella tavalla.

Uiguurien ahdinko heijastuu kuitenkin myös Turkin sisäpolitiikkaan, eivätkä kaikki ole samoilla linjoilla hallituksen kanssa. Klikkaa twiitataksesi!

Oikeus ja Kehitys -puolueen hallituskumppanina toimiva äärioikeistolainen Kansallinen toimintapuolue (MHP) on etnonationalistisesta taustastaan huolimatta lähtenyt myötäilemään valtapuolueen vetämää linjaa. Vielä vuonna 2015 puolueen puheenjohtaja Devlet Bahçeli puhui äänekkäästi uiguurien aseman puolesta, mutta nyt hänkin on ollut hiljaa.

Oppositiossa vaikuttava nationalistinen Hyvä-puolue (İYİ) on ollut hallituspuolueita aktiivisempi asian suhteen ja vaatinut uiguurien kohtelun julistamista kansanmurhaksi. Puolueen puheenjohtaja Meral Akşener on myös aktiivisesti kritisoinut kollegoitaan ja ottanut Twitterissä yhteen Kiinan Turkin-suurlähetystön kanssa vaatien uiguurien olojen parantamista. Myös Tasavaltalaisen kansanpuolueen (CHP) riveissä nykyään vaikuttava Ankaran pormestari Mansur Yavaş on suututtanut kiinalaiset diplomaatit.

Ulkopolitiikan ruori kääntyy hitaasti

Turkki ja Kiinan kansantasavalta juhlivat vuonna 2021 kahdenvälisten suhteidensa 50-vuotista historiaa. Merkkipäivää muistanut Turkin Kiinan-suurlähettiläs Abdulkadir Emin Önen sanoi yhteistyön vahvistuneen pandemiasta huolimatta ja kriisin jopa tuoneen maita lähemmäs toisiaan.

Turkki osti koronarokotteita pääasiassa Kiinasta, ja myöhästyneet toimitukset alkuvuodesta 2021 herättivät kysymyksiä mahdollisesta kiristyksestä, sillä Kiina oli ratifioinut kahdenvälisen luovutussopimuksen joulukuussa 2020. Vuonna 2017 allekirjoitettua luovutussopimusta ei Ankarassa ole vielä kirjoitushetkellä ratifioitu. Vaikka ulkoministeri Çavuşoğlu on väittänyt, ettei sopimuksen ratifioiminen johtaisi uiguurien luovutuksiin, pelko ja puheet luovutuksista ovat edelleen ajankohtaisia.

Kriittiset äänenpainot pois pudottanut Erdoğan on kaikesta huolimatta pitänyt uiguuriasiaa esillä ja vuonna 2021 henkilökohtaisesti kertonut Xi Jinpingille, että Kiinan uiguurien oikeudet ovat Turkille tärkeitä. Yhden maan on kuitenkin hyvin vaikea muuttaa tilannetta yksin. Muista muslimimaista myös Iran ja Pakistan ovat kiinnostuneet syventämään yhteistyötään Kiinan kanssa, ja aihe on vaikea myös monikansallisissa toimielimissä: esimerkiksi YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston raportti Xinjiangin ihmisoikeusrikkomuksista jätettiin vain muutama minuutti ennen YK:n ihmisoikeuskomissaari Michelle Bacheletin kauden päättymistä.

Samoin Kiinassa tapahtuvasta uiguurien vainosta keskusteleminen estettiin vastikään YK:n ihmisoikeusneuvoston äänestyksessä. Turkki, joka ei tällä hetkellä ole neuvoston jäsen, oli yksi aloitteen alullepanijoista, mutta lokakuun istunnossa ehdotus keskustelun aloittamisesta torjuttiin. Kiinan ihmisoikeustilannetta käsittelevä aloite oli ennenkuulumaton, ja äänestyksestä tuli tiukka, sillä 17 maata puolsi ehdotusta ja 19 maata, joukossa muun muassa Kazakstan ja Uzbekistan, äänestivät vastaan. Kiinan poliittinen ja taloudellinen mahti merkitsee kielisukulaisuutta enemmän myös muissa turkkilaisissa maissa.

Turkin tämänhetkinen Kiinan-politiikka ei kokonaiskuvassa muutenkaan ole poikkeuksellista, sillä reaalipolitiikka pakottaa Turkin myötäilemään epämiellyttäväksi kokemiaan valtioita. Turkin talous on pahoissa vaikeuksissa, ja maa on tänä vuonna lähentynyt Saudi-Arabian kanssa sekä syventänyt diplomaattisia suhteitaan Israeliin. Ensi vuoden vaalit lähenevät, eikä valtapuolueella ole varaa virheisiin.

Turkin tämänhetkinen Kiinan-politiikka ei kokonaiskuvassa muutenkaan ole poikkeuksellista, sillä reaalipolitiikka pakottaa Turkin myötäilemään epämiellyttäväksi kokemiaan valtioita. Klikkaa twiitataksesi!

Syyskuussa pidetyssä Shanghain yhteistyöjärjestön kokouksessa Samarkandissa presidentti Xi sanoi odottavansa kollegaltaan poliittista luottamusta ja kehotti Turkkia strategisen yhteistyön lujittamiseen. Turkilla ei tällä hetkellä ole liiemmin liikkumatilaa, joten Pekingin myötäilyn jatkuminen näyttää tässä tilanteessa todennäköiseltä. Toisaalta tarkastellessa asiaa pidemmällä aikavälillä ei vuoden 2023 presidentin- ja parlamenttivaalien vaikutusta Turkin ulkopoliittiseen linjaan voida kokonaan sulkea pois.

___

Kirjoittaja: Omar Fasolah

Editointi: Niko Järvi, Agneta Kallström

Kielenhuolto: Anna Kananen