Naton ja Euroopan unionin johtaman hajanaisen koalition ja Venäjän välinen kriisi on kehittymässä kohti tilannetta, joka muistuttaa sadan vuoden sotaa. Sen seurauksena vihanpito voi muuttua krooniseksi ja konfliktin ratkaisukeinot voivat olla vähissä.

Ukrainan sodan kiihtymisen myötä Naton ja Euroopan unionin sekä Venäjän väliset suhteet ovat ajautuneet karille. Osapuolet ovat asettaneet kilpaa toisilleen talous- ja henkilöpakotteita. Samoin osapuolet ovat ryhtyneet sulkemaan konsulaattejaan, missä myös Suomi on ollut aktiivisesti mukana. Suhteita ei ole myöskään parantanut Moskovan vetäytyminen useista sopimuksista, kuten Euroopan ihmisoikeussopimuksesta ja ydinaseita kontrolloivasta START-sopimuksesta. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö onkin todennut luottamuksen Venäjään kadonneen.

Suhteiden rapistuessa Venäjä ja länsi ovat ryhtyneet kasvattamaan asevarastojaan. Asekauppaa tarkkailevan Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin (SIPRI) mukaan yksin Euroopassa asehankintojen määrä kasvoi 13 prosenttia viime vuonna. Vaikka tämä selittyy suurelta osin Ukrainan sodalla, on SIPRIn mukaan myös Keski- ja Länsi-Euroopassa ylitetty ensi kertaa kylmän sodan asehankintamäärät. 

Tilanteen tekee erityisen haastavaksi sekä Venäjältä että länneltä löytyvät ydinaseet. Natonn asiantuntijoiden mukaan Ukrainan sota kasvattaa riskiä näiden aseiden käyttämiseen. Erityisen vaarallisena nähdään tilanne, jossa Ukraina saavuttaisi yllättäviä voittoja taistelukentillä. Uhkakuva on asiantuntijoiden mukaan vielä kuitenkin epätodennäköinen. Ydinsodan mahdollisuus vaikeuttaa Ukrainan sodan ratkaisemista, sillä vaarana on suurvaltojen välinen suora yhteenotto, jolloin myös ydinaseiden käyttö muuttuisi todennäköisemmäksi.

Paheneva turvallisuusparadoksi ei ole uusi ilmiö Euroopassa. Vastaava tilanne oli keskiaikaisessa konfliktien sarjassa, jota historioitsijat ovat myöhemmin alkaneet kutsua sadan vuoden sodaksi Klikkaa twiitataksesi!

Kansainvälisen politiikan tutkijat Ken Booth ja Nicholas Wheeler kuvaavat vastavuoroisen luottamuksen rappeutumista turvallisuusparadoksin käsitteen avulla. Tutkijakaksikon mukaan toisen osapuolen toiminnan herättämä epäluottamus voi johtaa oman turvallisuuden kohentamiseen asehankinnoilla. Vastapuoli puolestaan tulkitsee tilanteen uhkaavaksi. Näin ollen konfliktin molemmat osapuolet aseistautuvat olettaen toisen valmistelevan hyökkäystä. Pahimmillaan tilanne voi Boothin ja Wheelerin mukaan johtaa ideologiseen fundamentalismiin, jossa keinotekoiset viholliskuvat korvaavat todelliset havainnot toisen osapuolen toiminnasta ja luotettavuudesta.

Sadan vuoden turvallisuusparadoksi

Paheneva turvallisuusparadoksi ei ole uusi ilmiö Euroopassa. Vastaava tilanne oli keskiaikaisessa konfliktien sarjassa, jota historioitsijat ovat myöhemmin alkaneet kutsua sadan vuoden sodaksi (1337–1453). Kyseinen kriisi alkoi perimyssotana Ranskan kruunun hallinnasta. Sukujen välinen riita käynnisti sata vuotta kestäneen tapahtumasarjan, joka johti Länsi-Euroopassa keskusjohtoisen valtiorakenteen kehittymiseen, minkä pohjalta puolestaan nykyiset kansallisvaltiot muodostuivat vuosisatoja myöhemmin. 

Ennen varsinaista sadan vuoden sotaa Englannin ja Ranskan kuningaskuntien välit olivat tulehtuneet. Vuonna 1259 Englannin kuningas Henrik III oli myöntynyt osoittamaan kuuliaisuutta Pariisille, mikä aiheutti huomattavaa närää saarivaltiossa. Närkästystä lisäsi Ranskan tuki skotlantilaisille sodassa Englantia vastaan. Vastavuoroisesti Englannin vaatimus hallita itsenäisesti Akvitaniaa Lounais-Ranskassa herätti Pariisissa ärtymystä. Lopulta Ranskaa hallinneen Kapetingien suvun mieslinjan sammuttui ja tulehtuneet välit leimahtivat avoimeksi perimyssodaksi Englantia hallinneen Plantagenetin ja ranskalaisen Valois’n suvun välillä. Näin pitkään kasvanut epäluottamus muuttui turvallisuusparadoksiksi.

Ensimmäinen merkittävä yhteenotto sadan vuoden sodassa nähtiin vuonna 1340 Sluisin lahdelmassa. Kyseinen meritaistelu määritti tahdin pitkälti koko sadan vuoden sodalle. Pitkäjousilla varustetut Skotlannin sotien veteraanit tekivät selvää jälkeä määrällisesti suuremmasta mutta hajanaisesta ranskalaislaivastosta. Taistelun myötä englantilaiset dominoivat Englannin kanaalia, ja tämän takia lähes kaikki sotatoimet käytiin nykyisen Ranskan alueella. Walesilaisten sotakäyttöön kehittämät pitkäjouset olivat merkittävässä roolissa Sluisin voitossa. Näiden avulla Plantagenetin joukot saavuttivat kerta toisensa jälkeen merkittäviä voittoja isommista Valois’n armeijoista. Näistä merkittävimpiä olivat Crècyn, Poitiers’n ja Agincourtin taistelut.

Ranskalaiset hakivat suojaa walesilaisten nuolisateelta lukuisista linnoistaan. Taktiikka oli onnistunut, sillä englantilaisilta puuttuivat pitkiin piirityksiin tarvittavat resurssit ja tekniikka. Näin maiden välille syntyi nykyistä ydinaseista johtuvaa pattitilannetta muistuttava voimatasapaino. Vastauksena tähän englantilaiset alkoivat systemaattisesti ryöstää linnoitusten väliin jäävää maaseutua. Ideana oli vaikeuttaa maaseudun elämää siinä määrin, että alustalaisten ja talollisten olisi vaikeampaa maksaa tarvittavia veroja kuninkaalle. Samalla he alkaisivat kyseenalaistaa hallitsijan vallan legitimiteettiä. Kuten usein käy, ihmisten terrorisointi ei tuottanut toivottua lopputulosta. Päinvastoin ranskalaisten keskuudessa alkoi muodostua ajatus yhteisöllisyydestä ja kytköksestä yhteiseen hallitsijaan, Ranskan kuninkaaseen. Toisin sanoen Englannin kampanja pahensi turvallisuusparadoksia.

Sadan vuoden sota ei kuitenkaan ollut yksi yhtenäinen konflikti. Taisteluiden välissä solmittiin rauhansopimuksia, joiden tarkoituksena oli ratkaista Plantagenetin ja Valois’n välinen perimysriita. Keskeisimpiä näistä olivat Brétignyn sopimus vuodelta 1360 ja Troyes’n sopimus vuodelta 1420. Molemmat näistä sopimuksista kaatuivat lopulta osapuolten väliseen epäluottamukseen. Brétignyn sopimuksen kohtaloksi koitui nykyisen Espanjan niemimaalla käydyn perimyssodan muuttuminen Ranskan ja Englannin väliseksi sijaissodaksi. Lisäksi englantilaiset eivät pystyneet vakiinnuttamaan hallintoaan sopimuksen myötä saaduilla alueilla Akvitaniassa. Samoin Troyes’n sopimuksen murtumisen taustalla oli ranskalaisen aatelin ja väestön vastustus uutta hallintoa kohtaan – nimittäin Troyes’ssa englantilainen kuningas Henrik V onnistui siirtämään Ranskan kuninkuuden pojalleen. Henrik kuitenkin kuoli ennen kuin hän ehti vakiinnuttaa valtansa. Se sai Valois’n suvun edustajat aloittamaan uuden kampanjan kruunun kaappaamiseksi takaisin alle 1-vuotiaalta perilliseltä. Yritykset selvittää turvallisuusparadoksi diplomaattisin keinoin eivät siis tuottaneet pysyvää ratkaisua.

On syytä varautua vihanpidon jatkumiseen, vaikka Ukrainan sota ratkeaisi. Lännen ja Venäjän välisen konfliktin ratkeaminen voi vaatia aseteknologian muutosta, joka purkaisi ydinaseista johtuvan pattitilanteen. Klikkaa twiitataksesi!

Koska konfliktia ei pystytty aseellisesti tai diplomaattisesti ratkaisemaan, talous muodostui sadan vuoden sodassa keskeiseksi tekijäksi. Molemmat osapuolet tarvitsivat jatkuvasti tuloja ylläpitääkseen vihanpitoaan. Erityisesti kaupankäyntiin kohdistuvat epäsuorat verot kehittyivät 1300- ja 1400-luvuilla, sillä niiden kerääminen kaupungeista oli rajallisilla resursseilla helpompaa. Lisäksi kasvavat armeijat tarvitsivat yhä monimutkaisempia varusteita ja tarvikkeita. Myös niiden rahoittaminen ja valmistus lankesi suurelta osin verovelvollisille. Yksi sadan vuoden sodan keskeisimpiä teemoja olikin valtion rahoituksen ja yleisen turvallisuuden nivoutuminen lähemmäksi toisiaan.

Sadan vuoden sota lopulta ratkesi kahden seikan myötävaikutuksella. Kehittyvä aseteknologia alkoi ratkaista sodan alussa muodostunutta pattitilannetta, kun linnojen turva ja etulyöntiasema kirjaimellisesti murtui tykkien kehityksen myötä. Ensimmäisenä tykkien hyödyn näki englantilainen Henrik V, joka pystyi ensi kertaa valloittamaan ranskalaisia linnoituksia 1400-luvun alussa. Ratkaisevan hyödyn tykeistä otti kuitenkin Valois’n Kaarle VII. Vuonna 1445 Kaarle perusti pysyvän kuninkaallisen armeijan, joka kertaheitolla erotti ammattisotilaat feodaaliaatelistosta. Ammattiarmeijan ja uusien tykkien tehokkuus näkyi heti, ja Kaarle VII:n armeija kumosi englantilaisten aiemmat voitot sadan vuoden ajalta noin kymmenessä vuodessa. Lopulta vuoden 1453 Castillonin taistelussa englantilaiset menettivät kaikki alueensa Lounais-Ranskassa. Taistelusta muodostuisi käännekohta konfliktissa, vaikka aikalaiset eivät sitä vielä silloin tienneetkään. Sadan vuoden sota päättyi ratkaisevasti vasta, kun Englannin keskushallinto romahti taloudellisen ja poliittisen paineen alla Castillonia seuranneina vuosikymmeninä. Epäonnistumisten seurauksena Henrik V:n terveys heikentyi, mikä kasvatti kilpailevien aatelissukujen valtaa maassa. Lopulta maa ajautui näiden syiden saattelemana sisällissotien sarjaan, jota myöhemmin on alettu kutsua ruusujen sodiksi. Kun Plantagenetit eivät pystyneet enää haastamaan Valois’n suvun vaatimusta Ranskan kuninkuudesta, perimysjärjestys vakiintui ranskalaisen suvun eduksi. Tosin on hyvä muistaa, että Englanti luopui Ranskan kruunun vaatimuksestaan vasta vuonna 1802.

Oppeja sadan vuoden sodasta

Konfliktisarjan alkaessa kukaan tuskin osasi odottaa, että perimyskiista Ranskan kruunusta tulisi kestämään yli sata vuotta. Kun konfliktia ei saatu ratkaistuksi sotilaallisin keinoin, muuttui vihanpito krooniseksi ja kaiken kattavaksi. Diplomatian keinoin neuvotellut rauhansopimukset eivät tuottaneet tyydyttävää ratkaisua, vaan niiden rooliksi jäi erätaukojen tarjoaminen. Lopulta vihanpidon päättymiseen vaikuttivat kaksi muuttujaa. Merkittävin ratkaisu oli teknologian kehitys, jonka myötä sotilaallinen pattitilanne raukesi tykkien yleistymisellä. Lopullisesti konflikti kuitenkin päättyi Englannin sisäisen järjestyksen romahdukseen sekä Ranskan tehokkaampaan resurssien organisointiin. Viime kädessä saarivaltio ei pystynyt enää jatkamaan vihanpitoaan, minkä seurauksena tilanne vakiintui ranskalaissuvun eduksi.

Miten keskiaikainen turvallisuusparadoksi voi auttaa meitä ymmärtämään tämänhetkistä lännen ja Venäjän välistä konfliktia? Keskeisin oppi on, että kroonistuessaan epäluottamus voi tehdä rauhanneuvotteluista vaikeita. Sadan vuoden sodassa rauha sovittiin usein, mutta yhtä usein sotatoimia jatkettiin heti tilaisuuden tullen. On siis syytä varautua vihanpidon jatkumiseen, vaikka Ukrainan sota ratkeaisi. Lännen ja Venäjän välisen konfliktin ratkeaminen voi vaatia aseteknologian muutosta, joka purkaisi ydinaseista johtuvan pattitilanteen. Vaihtoehtoisesti turvallisuusparadoksi voi raueta sisäiseen kaaokseen. Sadan vuoden sodassa lopullisesti konflikti päättyi Englannin sisällissotiin, joiden myötä vihanpitoa ei voitu enää ylläpitää resurssipulan vuoksi. Onneksemme lännen ja Venäjän välinen vihanpito ei ole kuitenkaan  leimahtanut sodaksi, kuten sadan vuoden sodassa kävi. Onkin hyvä muistaa, ettei historia toista itseään, ja lopulta jokainen sukupolvi kirjoittaa oman tarinansa itse.

Kirjoittaja: Jarkko Hietala

Editointi: Emmi Kivi ja Henna Kakko 

Kielenhuolto: Ida Andersson