Kuva: Lauri Rantala (CC BY 2.0)

”Security is about survival.”
– Ole Wæver

Turvallisuus on samaan aikaan arkista ja äärimmäistä. Se on jokapäiväistä olemista ja elämistä, ja toisaalta selviytymistä. Turvattomuutta koetaan arjessa, mutta se on helposti näkymätöntä niille, jotka kokevat olonsa turvalliseksi. Turvallisuus on subjektiivista, yhteisöllistä, kansallista ja globaalia. Yksilön turvallisen arjen ja kansallisvaltion olemassaolon turvaamisen välillä tasapainotteleminen nostaa pintaan kysymyksen: kuka tai mikä on turvallisuuden subjekti?

Kuka tai mikä on turvallisuuden subjekti?

Klikkaa twiitataksesi.

Suomen kielessä turvallisuus on sekä henkilökohtaista (safety) että yhteistä (security). Henkilökohtaisen ja yhteisen turvallisuuden raja on kuitenkin häilyvä, ja turvallisuuskäsityksen laajenemisesta on puhuttu jo jonkin aikaa. Perinteisesti turvallisuus on ennen kaikkea niin sanottua kovaa turvallisuutta eli aseita ja väkivaltaa, mutta hiljattain turvallisuuskeskusteluun on tuotu kokonaisvaltaisempia turvallisuuden aloja, kuten ruokaturvallisuus, energiaturvallisuus, vesiturvallisuus, jopa terveys ja inhimillinen hyvinvointi.

Kun kokonaisturvallisuudesta tulee viimeinen sana

Viranomaisten parissa vaikuttaa olevan aitoa halua ymmärtää tämän ajan kasvavaa kompleksisuutta ja eri sektoreiden välisiä yhteyksiä. Esimerkiksi Turvallisuuskomitean tuottamassa Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa tunnistetaan jopa seitsemän yhteiskunnan elintärkeää toimintoa: johtaminen; kansainvälinen ja EU-toiminta; puolustuskyky; sisäinen turvallisuus; talous, infrastruktuuri ja huoltovarmuus; väestön toimintakyky ja palvelut; ja henkinen kriisinkestävyys. Sisäisen turvallisuuden strategiassa puolestaan listataan niin ikään seitsemän sisäiseen turvallisuuteen vaikuttavaa muutosvoimaa: ääriliikkeet ja -ideologiat; monimuotoinen polarisaatio; arvojen sirpaloituminen; julkinen talous; maahanmuuton turvallisuusvaikutukset; globaali turvallisuusympäristö; ja teknologia.   

Kokonaisturvallisuus on kunnianhimoinen ja kansainvälisesti arvostettu ajatusmalli, mutta se myös hämmentää turvallisuuskeskustelua. Sen myötä turvallisuuden piiriin tuodaan alati kasvava joukko aiheita. On entistä vaikeampi sanoa, mikä on turvallisuutta ja mikä ei, kun turvallisuusuhkaksi käy entistä useampi muuttuja. Lisäksi jos yrittää hallita lähes kaikkea, päätyy helposti asettamaan jopa mahdottomia tavoitteita. Turvallisuuden hallitsemisen mahdottomuus näkyy strategioissa ja lausunnoissa epämääräisinä toteamuksina, kun kyse on ilmastonmuutoksen tai kansainvälisen liikkuvuuden kaltaisista laajoista ja kompleksista ilmiöistä.

Henkilökohtaisen ja yhteisen turvallisuuden raja on kuitenkin häilyvä

Klikkaa twiitataksesi.

Turvallisuuskäsityksen hallitsemattoman laajenemisen ja pirstaloitumisen ohella on riski, että turvallisuuden ehdoilla käytävä keskustelu vahingoittaa niitä aiheita ja arvoja, jotka keskustelun piiriin tuodaan. Kokonaisturvallisuus tarkoittaa nimittäin sitä, että perinteisesti aseiden ja väkivallan parissa työskennelleet joutuvat tai saavat nyt miettiä toden teolla yhteisöllisyyttä, demokratiaa, median roolia ja jopa ihmisten digitaalisia kyvykkyyksiä. Esimerkiksi terrorismin torjunnassa ollaan aidosti kiinnostuneita siitä, miten erilaisten yhteisöjen vaikeudet voivat luoda syrjäytyneisyyttä tai radikalisaatiota ja siten lisätä terrorismin uhkaa.

Tämä uusi innostus ei ole pelkästään hyvä asia, sillä demokratia ja oikeudenmukaisuus ovat itsessään tärkeitä asioita, eivät vain välineitä turvallisuuden maksimoimiseksi. Esimerkiksi sananvapaus voi myös aiheuttaa yhteiskunnallista epävakautta, mutta sen merkitys palautuu jopa turvallisuutta tärkeämpiin arvoihin. Samaten oikeudenmukaisuuden kannalta on tärkeää, että ihmiset kokevat olevansa tasavertaisessa asemassa digitaalisessa maailmassa ja pystyvät osallistumaan teknologisoituvaan yhteiskuntaan täysivaltaisina toimijoina – vaikka on samalla totta, että heikot digikyvykkyydet altistavat esimerkiksi disinformaatiolle ja kyberhyökkäyksille.

Maahanmuutto on yksi ilmiö, jota on käsitelty paljon turvallisuuden näkökulmasta. Turvallisuuskeskustelun ongelmallisuutta ilmentää esimerkiksi SDP:n Antti Rinteen kommentti Ilta-Sanomien  haastattelussa:

“Hädässä olevia ihmisiä autetaan, mutta pidetään suomalainen yhteiskunta turvallisena kaikissa tilanteissa. Toimitaan sillä tavalla, että ihmisoikeussopimukset ja perustuslakia tulee noudatettua, mutta samalla huolehditaan siitä, että yhteiskunta säilyy vakaana ja turvallisena kaikille elää.”

Tässä Rinne onnistuu linjaamaan turvallisuuden kaikista tärkeimmäksi arvoksi, ja turvallisuudesta tulee viimeinen sana: sen tuominen mukaan keskusteluun johtaa usein siihen, että muista arvoista tarvitsee hädin tuskin keskustella. Maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyy valtavasti eettisiä kysymyksiä, mutta turvallisuuden linjaaminen tärkeimmäksi arvoksi antaa luvan olla puhumatta niistä.

Henkilökohtainen turvallisuuden tunne

Alati muuttuvan turvallisuuskäsityksen viimeisin ja monella tapaa hedelmällisin ilmentymä on kiinnostus subjektiivista turvallisuuden tunnetta kohtaan. Sisäministeriön hiljattain tilaamassa yhdenvertaisuusselvityksessä tutkitaan turvallisuuden toteutumista eri väestöryhmien kannalta ja kysytään, onko Suomi maailman turvallisin maa kaikille (spoiler alert: ei ole). Suomessa yksilön turvallisuuteen vaikuttavat olennaisesti esimerkiksi ihonväri, sukupuoli ja vammaisuus. Vammaiset naiset ja maahanmuuttajanaiset kokevat väkivaltaa jopa kolme kertaa enemmän kuin valtaväestöön kuuluvat naiset. Lisäksi jo vuosina 2010–2011 maahanmuuttajien todennäköisyys kokea väkivaltaa oli noin 2,5-kertainen niin sanottuun kantaväestöön verrattuna.

Identiteettipolitiikan kenties keskeisin oivallus on se, että henkilökohtainen on poliittista. Ihmisen seksuaalisuus, ihonväri, sukupuoli-identiteetti ja luokka vaikuttavat aivan olennaisesti siihen, miten yksilö kokee paitsi hyväksynnän, turvallisuuden ja turvattomuuden tunteita sekä mahdollisuutensa vaikuttaa yhteisiin asioihin. Esimerkiksi #metoo-kampanja on tehnyt näkyväksi erityisesti naisten kokemaa ahdistelua ja seksuaalista väkivaltaa kotona, työpaikoilla ja julkisessa tilassa. Tämän valossa syrjinnän ja ahdistelun voi nähdä osana yhteiskunnallista turvallisuutta. Syrjimättömyyden soisi tosin olevan tärkeä periaate riippumatta siitä, parantaako se yhteiskunnallista turvallisuutta vai ei. Esimerkiksi tasa-arvokysymykset olisi pitänyt tuoda turvallisuuskeskustelun keskiöön jo aikoja sitten. Tärkeintä on, ettemme päädy välineellistämään itsessään tärkeitä arvoja.

Turvallisuusajattelun tuolla puolen

Nykyistä turvallisuusparadigmaa vaivaa ennen kaikkea ajatus siitä, että kaikkia turvallisuusuhkia ja ulottuvuuksia tulisi hallita ja ennaltaehkäistä. Turvallisuusagendan laajeneminen on hyvä asia, mutta se johtaa lopulta mahdottomiin odotuksiin ja käsityksiin kontrollista. Tämän vuoksi tulisi hyväksyä mahdollisuus, että elämme tulevaisuudessa post-turvallisessa maailmassa – maailmassa, jossa turvallisuuden tavoittelu ei aja kaiken muun edelle.

Post-turvallisuutta tai turvallisuudenjälkeisyyttä voi lähestyä kolme radikaalin väittämän kautta:

Turvallisuus ei koskaan ole absoluuttista. Tämä on erityisen totta kasvavan kompleksisuuden ja kiihtyvän muutoksen maailmassa. Vain hyväksymällä absoluuttisen turvallisuuden ja kontrolloinnin mahdottomuuden voidaan käydä keskustelua todellisista resursseista ja prioriteeteista. Kenen turvallisuutta todella maksimoimme, ja minkä asioiden tai ihmisryhmien kustannuksella? Kokonaisuusturvallisuus ei tule koskaan olemaan “kokonaista” eli täysin hallittua ja absoluuttista turvallisuutta.

Turvallisuus ei ole tärkein arvo. Turvallisuus ei ole arvo, joka antaa luvan ohittaa kaikki muut. Turvallisuus ei ole apoliittista tai arvoneutraalia, sillä erilaisilla turvallisuuskäsityksillä ja -toimilla on moraalisia seurauksia. Näitä moraalisia ulottuvuuksia ei voi tarkastella puhumatta oikeuksista, oikeudenmukaisuudesta tai totuudesta. Voi jopa väittää, ettei yhteiskunnan tärkein tehtävä ole turvallisuuden vaan arvojen turvaaminen. Turvallisuus ja oikeudenmukaisuus eivät tietenkään ole oletusarvoisesti ristiriidassa, mutta on oltava todella tarkka paitsi siitä, minkälaisia moraalisia seurauksia turvallisuustoimilla on, myös siitä, mitä arvoja päädymme uhraamaan turvallisuuden vuoksi.

Turvallisuus on aina eksklusiivista. Turvallisuuden maksimointi tapahtuu usein jonkin tahon kustannuksella ja toisen tahon eduksi. Ei ole olemassa objektiivista turvallisuutta, vaan ainoastaan subjektiivista turvallisuutta. Vaade inklusiivisuudelle ja osallistumiselle on tärkeä huomio tämän päivän turvallisuuskeskustelussa. Olisi kuitenkin oikeammin puhua inklusiivisen tai osallistavan turvallisuuden sijaan yksinkertaisesti inkluusiosta ja osallistumisesta. Turvallisuuden eksklusiivisuuden ymmärtäminen auttaa meitä näkemään turvallisuustoimien sijoittuneisuutta ja todellisia, jopa syrjiviä vaikutuksia.

Ei ole olemassa objektiivista turvallisuutta, vaan ainoastaan subjektiivista turvallisuutta.

Klikkaa twiitataksesi.

Post-turvallinen maailma saattaa vaikuttaa hämmentävältä, mutta se on pitkällä tähtäimellä kestävämpi pohja turvallisuusajattelulle kuin nykyinen kokonaisturvallisuuden paradigma. Post-turvallisuus auttaa meitä käymään arvokeskustelua. Jos turvallisuudessa on kyse selviytymisestä ja hengenlähdön uhasta, on post-turvallisessa maailmassa fokus elämässä itsessään – mikä on meille elämässä tärkeää, ja minkä kustannuksella?