“After all, a dictator is simply an artist who is able to fully put into practice his egotism. It is a mere question of aesthetic level, whether he turns out to be Baudelaire or Bolintineanu, Louis XVI or Nicolae Ceausescu.” -Andrei Ujica, elokuvaohjaaja

Kuten niin useasti aiemminkin, on tämäkin linssin läpi tallentunut historiallinen hetki huonon kuvanlaadun ja amatöörimaisen kuvauksen läpitunkema. Jossain päin Romaniaa sijaitsevassa improvisoidussa oikeussalissa istuu vanha pariskunta kuusissakymmenissään, kaksi notaareina toimivaa armeijan upseeria sekä kuvan ulkopuolella toimiva kuulustelija. “En anna lausuntoa!”, mies toteaa uhmakkaasti syytökseen kansanmurhasta. Mies on tietenkin Romanian kommunistisen puolueen pääsihteeri ja Romanian kansantasavallan presidentti Nicolae Ceausescu, nainen hänen vaimonsa Elena, josta oli viimeistään 80-luvulla muodostunut tärkeä osa hallintoa ja henkilökulttia. Codan sijoittaminen alkuun on tarpeellista seuraavan kolmen tunnin kuvaston ja elokuvan hahmon ymmärtämiseksi.

Andrei Ujican teos, The Autobiography of Nicolae Ceausescu, on häkellyttävä. Se ei vaivaudu selittämään Ceausescun valtakauden katastrofaalisia ja traagisia seuraamuksia edes valtion tasolla, yksilötasosta puhumattakaan; näkökulma pysyy kiinni tiukasti Ceausecun tasolla eli henkilökultin ytimessä. Esimerkiksi Securitaten, kenties itäblokin pahamaineisimman turvallisuusorganisaation, massiivisesta toiminnasta ei mainita sanaakaan. 1980-luvulle tultaessa näköpiiriin saapunut talouskriisi vilahtaa juhlapuheissa, joissa kansaa kehotetaan entistäkin uutterampaan työntekoon, jotta kovaa vauhtia kasvanut ulkomaanvelka saadaan maksettua. Vaikka emme seuraamuksia näekään, tietää Keski-Euroopan historian suhteen vähemmänkin valistunut katsoja lopputuloksen.

Kronologista rakennetta noudattava elokuva käy kestonsa aikana läpi niin Ceausescun perhe-elämää kuin mahtipontisia valtiovierailuja. Mao Tse Tungin isännöimä valtiovierailu Kiinaan paljastaa presidentin, joka on kotonaan tutulta tuntuvan masinoidun ihailun kohteena, mutta on epäröivän ja epävarman oloinen kahdenkeskeisissä kanssakäymisissä Kiinan johtajan kanssa. Nixonin, joka tuntuu olevan aina osana mielenkiintoisimmissa kylmän sodan aikaisissa arkistopätkissä, valtiovierailu Bukarestiin on liki surrealistinen pompöösiydessään. Suomalaisittain mielenkiintoista on yllättävän pitkä episodi vuoden 1975 ETYK-kokouksesta, jos kohta Kekkosen kaljun bongaamisen Ujica, ikävä kyllä, evää (suomalaiselta) yleisöltään.

Teos on paitsi syväluotaava katsaus itsevaltiaan psyykeeseen, myös erään, kovin muita muistuttavan henkilökultin luonteeseen, ja vaikka se paikoin tuntuukin kuvien tulvan keskellä kavalkadimaiselta – elokuvan ranskalaisen DVD-julkaisun kylkiäisenä tulee vihkonen, jossa koko henkilögalleria käydään läpi – , on selvää, ettei aiheen näin tarkka käsittely olisi mahdollista ilman tätä rakennetta. Voisi helposti kuvitella, että Ujican teos on parempi portti Romanian traagiseen lähihistoriaan kuin tavanomaisempi dokumenttielokuva tai –sarja Ceausescun valtakaudesta. Se onnistuu herättämään kysymyksiä, joihin haluaa löytää vastauksia.

Ohjaajan ylläolevaan kommenttiin viitaten on ilmiselvää, että juuri esimerkiksi Baudelairen runous ei ilman irvokkuutta vertaudu Ceausescun taiteelliseen näkemykseen ja tekoihin. Mutta hahmottaessaan diktaattorien suhdetta taiteeseen, ja näiden harjoittamassa taiteen “totaalistamisessa”, Ujica lienee oikeassa. Esimerkkinä toimii mm. Hitlerin taidekontrolli ja entartete kunstina eli rappiotaiteena pannaan laittama moderni taide; tapahtuma, josta meitä on viimeksi muistutettu Perussuomalaisten viime eduskuntavaalien vaaliohjelmasta löytyneen vitsin muodossa. Kenties paras esimerkki Ujican teesistä on Pohjois-Korean massaliikuntatapahtumat, käsittämättömän tarkoilla ajoituksilla toimivine koreografioineen. Tapahtumien tarkoituksena on ilmentää Juche-aatteen ylintä muotoa, jossa yksilö alistuu yhteisön edulle, ja tässä tapauksessa myös Kim Il-Sungin ja vastikään edesmenneen poikansa taiteelliselle maulle.

Vaikkei Ujica elokuvalla varsinaista formaattia ole luonutkaan, olisi vastaavanlaisen teoksen näkeminen esimerkiksi juuri Kim Il-Jongista mielenkiintoinen.

P.S. Kenties paras yksilötason kuvaus elämästä Ceausecun hallinnon aikana on 80-luvun lopulle sijoittuva Cristian Mungiun synkkä, mutta hieno ”4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää”.

Traileri : The Autobiography of Nicolae Ceausescu