Valtiolliset sijoitusrahastot (Sovereign Wealth Funds, SWF) ovat merkittävästä asemastaan huolimatta olleet yllättävänkin vähäisen tarkastelun kohteena.  Niiden kasvavasta roolista maailmantaloudessa ei kuitenkaan ole epäilystäkään: IMF:n vuoden 2008 tilastojen perusteella SWF:illä on suurempi investointipooli kuin paljon puhutuilla Hedge-rahastoilla ja Private Equity –rahastoilla yhteensä. Viimeistään 2008 alkaneen talouskriisin SWF:istä onkin tullut merkittävä osa maailmantaloutta, lukuisan Persianlahden SWF:n pääomittaessa kuilun partaalla olleita investointipankkeja, joista hyvänä esimerkkeinä toimii Qatarin sijoitusrahaston (QIA) päätös pääomittaa Barclaysia yli kahdella miljardilla punnalla. Tätä ennen vuoden 2007 lopun subprime-kriisin keskellä Abu Dhabin sijoitusrahasto (ADIA) suoritti, sittemmin oikeusteitse kiistellyn, 7.5 miljardin dollarin kaupan 5% osuudesta Citigroupiin, mikä on toistaiseksi suurin tunnettu alueen sijoitusrahaston tekemä sijoitus.

Koska SWF:ien agregaattitason varainnoista 40% sijaitsee vuoden 2009 tilastojen mukaan Persianlahden nk.GCC-maissa, keskitymme tässä yhteydessä juuri näihin SWF:iin, vaikkakin esimerkiksi Kiinan vuonna 2007 perustamalla Chinese Investment Corporationilla on ollutkin alati kasvavarooli globaalina sijoittajana. Miten ja miksi alueen SWF:t ovat kasvaneet tällä alueella määrällisesti juuri viimeisen vuosikymmenen aikana ja mikä on niiden rooli, niin kansallinen kuin kansainvälinen?

Öljytulot kiertoon

SWF:t eivät Persianlahdella sinällään ole uusi ilmiö. Ensimmäinen varsinainen SWF Kuwaitin  Kuwait Investment Authority (KIA) perustetetiin jo vuonna 1953. KIA:n rooli oli tuolloin lähinnä tulevia sukupolvia silmällä pitäen toimivana säästörahastona, jonne osa öljytuloista laitettiin sivuun tulevia menoja varten. 2000-luvun alun öljyhintojen kehitys oli varsin suotuisa Persianlahden alueen öljyvaltioille, minkä seurauksena reilusti ylijäämäinen vaihtotase loi paineita normaalia tuottoisammille sijoituskohteille. Toisaalta 1980-luvulla romahtanut öljyn hinta aiheutti suuria haasteita esimerkiksi Saudi-Arabiassa tuolloin hiljattain valtavilla öljytuloilla perustetulle hyvinvointivaltiolle, jonka pohjoismaisittainkin erittäin kattaviin palveluihin kansalaiset olivat juuri tottuneet. Näin ollen 2000-luvun alusta lähtie juuri SWF:t nähtiin GCC-maissa tarpeellisina talouspoliittisina instrumentteina, joiden tavoitteena oli talouden diversifioinnin kautta öljyn hintatason luoman volatiliteetin hillitseminen.

SWF:ien kasvava rooli rahoituslähteenä globaalissa taloudessa on herättänyt paitsi tyytyväisyyttä uuden rahoitukslähteen synnylle  myös huolta sijoitusten käytöstä Euroopassa ja Yhdysvalloissa.  Vaikka sijoitusrahastojen läpinäkyvyyden puute – hyvää hallintotapaa silmälläpitäen SWF:ien itsensä kesken sovitut Santiagon prinsiipit perustuvat vapaaehtoisuuteen –  on ongelmallista, on vaikeaa uskoa, että sijoitusten taustalla olisi piilevä poliittinen agenda. Mikä olisi esimerkiksi Yhdysvaltain vahvojen liittolaisten Saudi Arabian ja Bahrainin salakavala maan etujen vastainen agenda?   Poliittisen agendan olemassa olo on yhtä epätodennäköistä myös taloudellisestsa katsantokannasta: suuri riippuvuus yksittäisestä tulonlähteestä (öljy) on todellinen ongelma. Näin ollen on mahdotonta uskoa, että valtiollisten sijoitusrahastojen emämaat lähtisivät ehdoin tahdoin luomaan poliittisia ryppyjä suhteisiin sijjoitusmaiden kanssa, ja siten suoria esteitä omien sijoitusrahastojensa menestymiselle esim. protektionistisen lainsäädännön kautta.

(Talous)poliittinen koordinaatio-ongelma

Valtiolliset sijoitusrahastot ja niihin kytkeytyvä talouspolitiikka eivät kuitenkaan tarjoa helppoa ulospääsyä Persianlahden valtioille. Vaikka sijoitusrahastot yhtäältä ehostavat valtiolliselta laajemmassa mielessä nähtyä suvereniteettia ja taloudellista vaikutusvaltaa, kytkevät ne myös kotimaansa yhä tiiviimmin myös maailmantalouden kriiseihin. Esimerkiksi vuoden 2008 kriisin tiimoilta Morgan Stanley arvioi alueen sijoitusrahastojen hävinneen 500-700 miljardia dollaria pelkästään kriisin alkamisvuonna. Tämä on osaltaan terävöittänyt ja ammattimaistanut  entistä enemmän SWF:ien sijoitusstrategioita, jotka poikkeavat yhä vähemmän yksityisten sijoitusrahastojen vastaavista. Osaltaan tämä on näkynyt myös rekrytoinnissa, jossa ollaan paikoin siirrytty ulkopuolisen asiantuntemuksen käytöstä oman, ammattimaisen, henkilökunnan palkkaamiseen.  Esim. Abu Dhabista toimivan Emirates Investment Authorityn (EIA) sijoitusjohtajana toimii muuan suomalaisille tuttu Kaj-Erik Relander.

Laajemmalla skaalalla Persianlahden talouspolitiikassa alueella esiintyy myös perustavanlaatuinen koordinaatio-ongelma: kun kaikkien valtioiden talouspoliittiset tulevaisuudenvisiot ja pienempään öljyvarantoriippuvuuteen tähtäävät diversifikaatiostrategiat muistuttavat toisiaan, ovat päällekkäisyydet ja sitä seuraava resurssienkäytön tehokkuuden lasku todellinen uhka. Selvää on, että jatkuvaa kysyntää esimerkiksi neljälle alueelliselle (Bahrain, Qatar, Dubai, Abu Dhabi) finanssikeskukselle ilman merkittävää erikoistumista, jonka toteutumismahdollisuuksia voi hyvillä mielin epäillä, ei ole. Laajempaan talouspoliittiseen koordinointiin on kuitenkin eräillä sektoreilla pyritty, ei vähiten yhteisen rahaliiton muodossa, josta tulisi toteutuessaan maailman suurin rahaliitto euroalueen jälkeen. Hanke on kuitenkin tyssännyt poliittisen tahdon puutteeseen, johon on osaltaan vaikuttanut niin kriisissä rypevä euroalue kuin Omanin (2006) ja tärkeämmin Yhdistyneiden arabiemiraattien vetäytyminen vuonna 2009. Tulevassa tekstissä Ulkopolitist käsittelee rahaliiton mielekkyyttä ns. GCC-alueella.

Persianlahden ns. GCC-maiden valtiolliset sijoitusrahastot on siis syytä nähdä ko. maiden yrityksenä diversifioida talouksiaan. Osittain tässä onkin onnistuttu, jos kohta alkuvaiheiden virheistä (suuret yksittäiset sijoitukset sykliherkkiin firmoihin ja niistä koituneet valtavat tappiot) on opittavaa. Paremmin hiotulla sijoitusstrategialla voidaan todennäköisesti vähentää suoraa altistumista maailmantalouden heikkoudelle, mutta jäljelle kuitenkin jää alueellisen talouspolitiikan koordinaatio-ongelma. Alueen rakenteellisiin haasteisiin, kuten esimerkiksi alikoulutettuun työvoimaan, sijoitusrahastojen potentiaalinen menestystkään ei lyhyellä tähtäimellä vaikuta, vaan myös poliittiset uudistukset ovat tarpeen. Kenties sijoitusrahastoja enemmän ”ammattimaistamista” kaipaisivatkin GCC-maiden poliittiset rakenteet.