Punaisten joukkohautajaiset Ämmänristinmäellä. kuva: Lempäälän kunta

Sodat ovat aina enemmän tai vähemmän väkivaltaisia, sekavia ja yhteiskuntaa repiviä tapahtumia. Valtioidenvälisissä konflikteissa panokset ovat kovat: usein ainakin jompikumpi osapuolista taistelee itsenäisyyden tai itsemääräämisoikeuden puolesta. Sisällissodissa puolestaan valtio hajoaa sisältä päin. Tällöin osapuolena saattaa olla poliittinen, etninen tai uskonnollinen ryhmittymä, mutta pohjimmiltaan kyse on kilpailevista poliittisista visioista. Sisällissodassa taistelevat ryhmittymät ja yhteisöt yrittävät väkivalloin hahmotella yhteistä eloa – kukin omasta näkökulmastaan ja omin ehdoin. Traagista sisällissodista tekee monesti juurikin se, että jokin kansanryhmä tai joukko kansanryhmiä kokee että yksi tai useampi muista kansanryhmistä ei kuulu heidän näkemykseensä valtion tulevaisuudesta. Kaikki sodat, myös sisällissodat, loppuvat kuitenkin joskus. Tässä postauksessa tarkastelemmekin sisällisotien päättymistä ja niiden jälkeistä jälleenrakennusprosessia eri tapauksissa.

Sisällisodat voivat karkeasti ajatellen loppua kahdella eri tavalla: joko yhden osapuolen sotilaalliseen voittoon tai sitten neuvoteltuun lopputulokseen (vaikka neuvotteluilla onkin usein rooli myös luovutusvoitoissa). Sotilaalliseen ratkaisuun päättyy noin kolme neljästä, joidenkin arvioiden mukaan jopa neljä viidestä sisällissodasta. Näissä tapauksissa häviäjä joutuu lähes poikkeuksetta hyväksymään voittajan asettamat ehdot valtarakenteesta. Vaihtoehtoisesti se voi painua maan alle ja jatkaa toimintaansa vastarintaliikkeenä. Neuvoteltuun ratkaisuun johtaa siis vain noin 20% sisällissodista, kun vastaavasti valtioidenvälisissä konflikteissa siihen päästään jopa yli puolessa tapauksista. Oheisesta kaaviosta kuitenkin ilmenee, että kylmän sodan päättyminen muutti tilannetta varsin merkittävästi. On siis huomioitava ulkopuolisten osuus sotien loppumisessa – mutta tästä lisää tuonnempana.

kuva: Belfer Center, Harvard University

Miksi neuvoteltuun ratkaisuun on sitten usein niin vaikea päätyä nimenomaan sisällissodissa? Siinä missä valtioidenvälisissä konflikteissa osapuolet voivat useimmiten vetäytyä takaisin lähtöasetelmiin ja jatkaa eloa kukin omine yhteiskuntineen ja valtarakenteineen, ei sisällissodan osapuolilla kovinkaan usein ole tätä vaihtoehtoa. Ei ole enää olemassa valtiota, tai varsinkaan eri valtioita, mihin taistelevat osapuolet voisivat vetäytyä. Toisen osapuolen täydellinen kukistaminen näyttäytyy sisällisodissa ainoalta mahdolliselta ratkaisulta: poliittisia ratkaisuja on vaikea valvoa, etenkään ilman kolmannen osapuolen takeita. Tämän vuoksi sisällissodat kestävät yleensä varsin pitkään: keskimäärin vuosikymmenen, toisinaan paljon pitempään. Tärkeää on myös huomioida, että taistelevien osapuolien intressit kehittyvät konfliktin aikana: alkuperäiset tavoitteet muuttuvat sitä mukaa kun poliittinen pelikenttäkin. Väkivalta monimutkaistaa asioita, ja tämä selittää osaltaan myös sisällissotien pitkittymistä: väkivalta koskee kaikkia osallisia, niin siviilejä kuin taistelevia ryhmiäkin, ja muodostuu siten osaksi tilanteen politiikkaa.

Mielenkiintoista on, että tämä trendi on muuttunut radikaalisti 1990-luvulle tultaessa: vuosituhannen viimeisellä vuosikymmenellä poliittiseen ratkaisuun päästiin suurin piirtein yhtä usein kuin sotilaalliseenkin, kuten yllä oleva kaavio osoittaa. Kenties kylmän sodan loppuminen teki kansainvälisestä yhteisöstä luotettavamman ja uskottavamman kollektiivin, jolle sisällissotien ratkaiseminen on helpompaa. Sisällisotia tutkivien mielestä kolmannen osapuolen osallistuminen poliittiseen ratkaisuun ja sen ehtojen takaamiseen on usein oleellista neuvoteltuun ratkaisuun pääsemisessä.

Jos tarkatellaan esimerkkejä niin sotilaallisista kuin poliittisistakin ratkaisuista, ei tarvitse mennä kovin kauas. Esimerkki toisen osapuolen sotilaallisesta voitosta löytyy läheltä, sillä sisällissota ei ole niin etäinen suomalaisessakaan sielunmaisemassa. Loppuvuodesta 1917 itsenäistynyttä, nuorta valtiota vaivasivat akuutin poliittisen kriisin lisäksi sarja yhteiskunnan ristiriitoja: Venäjän vallan aikainen sääty-yhteiskunta sekä nationalismin ja sosialismin kaltaiset ideologiat loivat puitteet jakautuneelle Suomelle. Vuoden 1918 aikana kuoli sodan vaikutuksesta ainakin 37 000 suomalaista. Heistä lähes 10 000 teloitettiin, ja jopa 11 000 punaista kuoli vankileireillä. Sisällissodan jälkeisinä vuosina politiikkaa tehtiin voittajan ehdoilla, eikä koko kansaa kattavaa ideologiaa onnistuttu toteuttamaan ennen kuin vasta toisen maailmansodan seurauksena.

Toisinaan käykin niin, että toinen osapuoli päättää runnoa sodan loppuun hinnalla minä hyvänsä. Esimerkiksi Sri Lankassa 25 vuotta kestänyt sisällissota tuotiin loppujen lopuksi päätökseen Sri Lankan Armeijan (SLA) massiivisilla hyökkäyksillä vuosina 2008-2009, joiden jalkoihin jäi varsinkin viimeisissä taisteluissa kymmeniä tuhansia siviilejä. Niin Tamileja kuin Sri Lankan hallitusta on syytetty sotarikoksista, ja seikkaperäisempää selvitystä sisällissodan viimeisistä tapahtumista vaatii brittipääministeri David Cameronin lisäksi tämä YK:n raportti. Sri Lankan hallitukselle ihmisoikeudet olivat este operatiiviselle voitolle, ja siksi niistä tuli hetkeksi luopua – kun Tamilikapinallisilla ei ehkä alun alkaenkaan ollut varaa noudattaa niitä.

Usein sisällissotien loppumisessa on suuri osuus ulkopuolisilla toimijoilla. Esimerkiksi Libanonin viisitoista vuotta kestänyt ja jopa 150,000 henkeä vaatinut verinen sisällissota päättyi lopulta ulkopuolisten sanelemaan ratkaisuun. Niin Saudi-Arabialla kuin Syyrialla oli merkittävä panos poliittisessa ratkaisussa. Libanonin parlamentti asetti alkuvuodesta 1991 voimaan ns. armahduslain, jolla sodan poliittiset rikokset lakaistiin maton alle. Näin ulkopuolisten sanelemalle ratkaisulle saatiin paikallisten toimijoiden hyväksyntä. Usein vaikuttaakin siltä, että libanonilaiset elävät eräänlaisesta kollektiivista muistinmenetystä, eivätkä halua kohdata maan poliittisen järjestelmän ongelmia kokonaisvaltaisesti. Tämä on kuitenkin ennen kaikkea pragmaattista: kaikki osapuolet ymmärtävät, että aito poliittinen yhteisymmärrys on erittäin vaikeaa, tai jopa mahdotonta. Tämä ratkaisu onkin mahdollistanut yhteiselon entiseen verrattuna jokseenkin rauhallisissa oloissa. Syyrian konflikti kuitenkin repii jatkuvasti yhteiskuntaa erilleen korostamalla sektien välisiä eroja.

Syyrian sota on tämänhetkisistä sisällissodista eniten esillä mediassa (tällä hetkellä taistellaan myös 11 muussa erittäin väkivaltaisessa konfliktissa, sekä 37 pienemmässä). Lähes kolme vuotta kestänyt sota on vaatinut reilusti yli 100,000 ihmisen hengen. Tilastojen valossa sota on vasta alussa. Ratkaisu löytyy todennäköisesti Syyriankin tapauksessa kolmansien osapuolien takaamaan poliittiseen ratkaisuun, sillä sotilaallinen ratkaisu vaikuttaa olevan molempien osapuolien ulottumattomissa. Oli ratkaisu mikä tahansa, tulee Syyria olemaan joko rauhaton tai vähintään poliittisesti ongelmallinen yhteiskunta vielä pitkään.

Sisällissotien kasvanut määrä selittyy osaksi väkivallan monopolin heikkenemisellä. Ei-valtiollisten ryhmien on varsinkin kylmän sodan jälkeen yhä helpompi saada käyttöönsä aseita. Väkivalta on tavallaan demokratisoitunut: yhä useammalla yksityisellä toimijalla on mahdollisuus ilmaista tyytymättömyyttään asein. Sisällissotien tulevaisuudesta ei ole helppoa sanoa mitään varmaa, mutta vaikuttaa siltä, että kansainvälisellä yhteisöllä on yhä suurempi merkitys niiden loppuunsaattamisessa – oli se sitten aseellisen tai poliittisen väliintulon kautta. Sisällissodat näyttävät usein olevan kolonialismin jälkikipuja, ja voi kenties toivoa, että tuo prosessi ei kestä ikuisesti. Toisinaan yhteiskunnat kykenevät yllättävänkin nopeasti parsimaan kasaan rikki revityn yhteiselon, joskus taas jakautuneisuus värittää poliittista elämää pitkään väkivaltaisuuksien loppumisen jälkeen. Poliittisen kulttuurin kehittyminen vie usein kauan, mutta kuten tämänkin blogin kotovaltion esimerkki osoittaa, ei se ole onneksi mahdotonta.