Sodan tulevaisuus ja Hiskin haaste – erä II

Mestari Tzu sanoo:

Attack [your opponent] where he is unprepared, appear where you are not expected.’

Käytänkin nyt siis hyväkseni todennäköisesti akateemista vappua viettäneen vastustajani krapul…vappuväsymystä ja ryhdyn asymmetrisen sodankäynnin menetelmiä mukaillen odottamattomaan vastaiskuun. En garde! Ensinnäkin kiitokset Hiski Haukkalalle, joka tarttui haasteeseen sodan tulevaisuudesta. UPI:n Charly Salonius-Pasternak huomasi myös tämän “IR-sodan”, ja lykkäsi lusikkansa mukaan soppaan – ja mikäs sen parempaa suomalaisen blogosfäärin elvyttämistä ajatellen!

Tässä kohtaa taistoa on kuitenkin pakko selkeyttää debattia hiukan. Provokatiivinen twitter-viesti Hiskistä, Pinkeristä ja “man-crushista” ei itse asiassa lähtenyt allekirjoittaneen kynästä, koska alkuperäisen tekstin tarkoitus ei ollut suoraan kritisoida Pinkeriä. Tämä lähinnä siksi, etten ole edes vilkaissut koko opusta Pinkerin varmasti mielenkiintoiseen teokseen vielä ehtinyt syvemmin tutustua. Mutta koska tästä seurasi niin mielenkiintoinen väittely (ja muurahaispesää on niin hauska sohia), on sitä pakko jatkaakin! Voi olla, että eräs kollegoistani jatkaa Pinker-mancrush… tai siis arvoisan professorin argumentin kritisoimista lähitulevaisuudessa, joten heitän tässä toisen hanskan maahan, ja yritän omalta osaltani väistellä kritiikkiä selkeyttää keskustelua.

Väitän nimittäin, että sota on ja tulee olemaan olennainen osa kansainvälistä politiikkaa, eikä sen merkitystä tai logiikkaa tule vastaisuudessakaan aliarvioida. Tämä argumentti puolestaan perustuu kahdelle pilarille: esinnäkin, sodan ja poliittisen väkivallan yleisyys maailmassa tuskin merkittävästi laskee lähiaikoina; toiseksi, vaikka väkivallan absoluuttinen määrä vähenisi, sen poliittinen merkitys pysyy samana tai kasvaa.

Vaikka Haukkala huomauttaakin, että “kukaan (edes Pinker) ei ole väittänyt, että sota tai väkivalta maailmasta mihinkään tyystin katoaisivat. Nämä ilmiöt ovat varmaan aina kanssamme (tai mistä minä Pinker kukaan sitä voisi tietää!)“, päätyy hän liian hätäisiin johtopäätöksiin sodasta ja anarkian logiikasta:

“Pakottaako anarkian logiikka muka Tanskan ja Ruotsin tai vaikkapa Saksan ja Ranskan armottomaan ja muuttumattomaan turvallisuusdilemmaan ja ikuiseen sotaan? Entäpä USA:n ja Meksikon?Jos nämä perinteiset leppymättömät vihamiehet voivat tehdä keskenään rauhan ja siirtyä toisenlaiseen anarkian logiikkaan, kenties muukin ihmiskunta voi tehdä saman perässä?”

Toisin sanoen: Haukkalan ja Pinkerin mielestä kansainvälinen yhteisö on mitä todennäköisimmin suuntaamassa kohti sosiaalista järjestystä, jossa sodalla on yhä vähemmän jalansijaa. Haukkala Alexander Wendt käyttää sosiologiasta tuttua konstruktivistista ajattelua, ja väittää että järjestys valtiojärjestelmässä on sosiaalinen konstruktio, eli ihmisten itsensä luoma ja (alati muuttuvien) sosiaalisten normien muokkaama. Tästä juontaa juurensa kansainvälisten suhteiden sosiaalista ulottuvuutta kuvaava, ja englantilaisen koulukunnankin puoltama käsite, “kansainvälinen yhteisö”. Tämän vastakohtana puolestaan toimii Waltzin ja neorealistien raa’an materialistinen (sosiaaliset puolet sivuuttava) “kansainvälinen järjestelmä”. Tämä toivottavasti selventää myös maallikoille allekirjoittaneen ja Hiskin välistä semanttista hevosenleikkiä.

Alkuperäisessä tekstissä käytin kuitenkin tarkoituksella anarkisen “järjestelmän” sijaan “yhteisöä”, joka puolestaan on viittaus Hedley Bullin Anarchical Society -teokseen vuodelta 1984. Vaikka Bull oli monissa asioissa väärässä, oli hänen haasteensa neorealisteille tärkeä. Hänen mukaansa valtioidenvälistä kanssakäymistä ei voi selittää ainoastaan puhtaan anarkian logiikalla: kuvaan on mahdutettava mukaan yhteistön sosiaalinen puoli.

Tästä ei kuitenkaan välttämättä seuraa rauhanomaisempaa kanssaeloa valtioiden temmellyskentällä eli kansainvälisessä yhteisössä. Vaikka hyväksyisikin, että valtioidenvälisiä suhteita määrittävät arvot, voi sota silti olla valitettavasti osa hyväksyttyjä kansainvälisiä käytäntöjä. Humanitaarisen intervention hyväksyttävyys voi esimerkiksi lisätä sodan yleisyyttä kehittyneiden ja kehittyvien valtioiden kesken, kuten interventiot Afganistanissa, Irakissa ja Libyassa viimeisen vuosikymmenen aikana antavat ymmärtää. Sudanin ja Etelä-Sudanin välillä paraikaa eskaloituva konflikti osoittaa myös, että kehittyvien maiden välillä sota vaikuttaa olevan edelleen varsin hyväksyttävä keino ratkaista poliittisia ongelmia. Myös mittakaavaltaan valtava, eikä kovinkaan paheksuttu asekauppa länsimaista kehittyviin maihin voi osaltaan lisätä löylyä jo olemassa oleviin tai kyteviin konflikteihin. Salonius-Pasternak kirjoittaakin UPI:n blogissa, että “vaikka sotimisen ja sodan käyttö politiikan välineenä on historiallisessa mittakaavassa vähentynyt, ovat niitä rajoittavat normistot poukkoilleet eri suuntiin sekä positiivisin että negatiivisin seurauksin.” Niin kuin jo The Who tiesi, ei kannata tulla huijatuksi  koska ”the new boss [is] same as the old boss”.

Konstruktivistinen näkemys kansainvälisistä suhteista ei siis automaattisesti tarkoita, että valtiot rakentaisivat järjestyksen väkivallattomuuden pohjalle. Esimerkiksi Barry Buzanin näkemyksen mukaan myös uhkakuvat voivat olla “kuvitteellisia”, eli myöskin sosiaalisia  konstruktioita. Ei myöskään ole pakko olla realisti uskoakseen, että valtiot ajavat intressejään jopa väkivaltaisesti silloin, kuin tilanne sitä vaatii – konstruktivismi voikin auttaa meitä ymmärtämään tilanteita, joissa intressit itsessään ovat sosiaalisia rakennelmia tai arvoihin pohjautuvia. Wendtiä mukaillen: anarkia on toden totta sitä, mitä siitä teemme, mutta valitetettavasti konstruktiomme voi olla yhtä väkivaltainen kuin aikaisemminkin – varsinkin, kun väkivaltaisuudella voi olla taustalla todellisia tai kuviteltuja intressejä. Normien kestävyyttä on myös toisinaan syytä kyseenalaistaa, kun vaikuttaa yhä monesti siltä, että valtiot voivat viitata kintaalla normeille. Jo E.H. Carr myönsi, vaikkakin haikeamielisenä, että joskus intressit eivät vain kohtaa, ja silloin lähtevät hanskat pois.

Toinen väittämä sodan merkityksen sitkeydestä on sekin mielestäni perusteltavissa. Vaikka hyväksyisikin, että väkivallan absoluuttinen määrä vähenisi lähiaikoina, voi silti väittää, että sen poliittinen merkitys ei tule vähenemään. Ihmiset varsinkin länsimaissa ovat yhä herkempiä tappioille sekä riskeille sodassa, ja vaativat hallituksiltaan yhä absoluuttisempaa turvallisuutta. Kun tämän yhdistää trendiin, jossa valtioiden väkivallan monopoli on hajoamassa, on helppo nähdä poliittisen väkivallan merkityksen vain kasvavan tulevaisuudessa. Taas Charlya lainaten: “Sodankäynnin absoluuttinen vähentyminen ei siis välttämättä tarkoita, että sodankäynnin aiheuttamat haittavaikutukset ovat vähentymään päin.”

Tämä kirjoitus paisui teoreettisemmaksi ja pidemmäksi kuin odotin, mutta Sun Tzun sodan teoriaa mukaillen:

“iske kovaa ja odottamatta, pitkiin sanoihin tukeutuen,

käytä IR-teoriaa ja englantilaista koulukuntaa hyväksesi

varsinkin kun vastustajasi on krapulassa”

Ja jos vain vastustajani olisi ottanut tästä vaarin, ei päätä särkisi niinkään kovasti.

One response to “Sodan tulevaisuus ja Hiskin haaste – erä II

  1. Päivitysilmoitus: Clausewitzin kameleontti ja big history | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s