Uusi kylmä sota? Historialliset analogiat ulkopoliittisessa keskustelussa

Paavo Väyrynen totesi taannoin vaalivideollaan (kohdassa 2:30 etäänpäin) että Suomen tulisi jatkaa turvallisella Paasikivi-Kekkosen linjalla, jota hänen mukaansa myös presidentti Halonen edusti virassa ollessaan. Väyrysen mukaan Suomen tulisi ’säilyttää asemansa sotilaallisesti liittoutumattomana ja puolueettomana maana’. Economistin Itä-Euroopan kirjeenvaihtaja Edward Lucas totesi kirjassaan The New Cold War (2008), että Venäjän uudessa kilpajuoksussa lännen kanssa on kyse vallasta ja rahasta eikä ideologiasta. Venäjä-tutkija Arto Luukkanen kertoi aamutelevisiossa että ’Suomalaispolitiikot ovat päätyneet takaisin tähän suomettumisen moodiin. — Suomettumisen refleksi sopii Venäjälle mainiosti.’ Jokaisessa esimerkissä historiallista vertausta käytetään osoittamaan miten nykyisyydessä pitäisi menetellä. Historia opettaa meitä, vai mitä?

Keskeistä brittifilosofi Michael Oakeshottin historiapohdinnoissa (esimerkiksi On History and Other Essays) on oivallus siitä että historia kirjoitetaan aina nykyisyydessä, nykyisyyttä varten. Menneisyys on tietyllä tavalla täysin kadotettua, ja meillä ei ole mitään tapaa päästä yhteyteen sen kanssa. Ainoa mikä meillä on jäljellä on jäänteet –rakennukset, kirjat, maalaukset– joista historioitsija yrittää rekonstruoida johdonmukaisen tarinan. Rosettan kiven löytäminen ei muuttanut historiaa –sitä mitä oli todella tapahtunut– vaan ainoastaan mullisti nykyisyyden käsityksiä menneestä. Oakeshottin mukaan on olemassa kahdenlaista historiaa: sellaista jota tutkitaan sen itsensä vuoksi ja sellaista jota käytetään symbolisina ohjeina nykyisyyttä varten –’vocabulary of symbolic characters (ill-distinguished from mythical figures and from such images as sturdy oaks, snakes in the grass, and the burdensome Albatross)’. Kertomuksena siitä ketä me olemme ja mitä meidän olisi syytä tehdä –’designed to justify, to make valid practical beliefs about the present and the future, about the world in general’. Historiasta tulee selkeää ja yksinkertaista; siitä tulee hyvän ja pahan välisen taistelun tuomari. Se kertoo meille, Mika Waltaria mukaillen, miten on aina ollut ja on aina oleva.

Munchenin konferenssin opetus on selvä; appeasement politiikka on moraalitonta ja pahaa tulee vastustaa. Kuten John Keegan totesi Daily Telegraphissa Irakin sodan alla 2003 ’the history of appeasement does not change. Hitler was once a weak little man–and it was the concessions of the appeasers of his day that allowed him to grow strong’. ’Vietnamista’ on tullut päinvastainen vertauskuva turhasta, kalliista ja moraalittomasta sotaseikkailusta. Yuen Foong Khong osoitti kirjassaan Analogies at War miten amerikkalaiset päätöksentekijät päätyivät sotaan Vietnamissa Munchenin negatiivisen ja Korean sodan positiivisen opetuksen kautta. Dien Bien Phuta –joka jälkeenpäin osoittautui parhaimmaksi analogiaksi ei otettu huomioon. Myös pahasti dementoitunut Brezhnevin politbyroo päätyi interventioon Afganistanissa osittain muistellen Tsekkoslovakian, Angolan ja Etiopian ’onnistuneita’ neuvostointerventioita –sekä Titon Jugoslavian ja Sadatin Egyptin negatiivisia opetuksia liittolaisvaltioista, jotka olivat hypänneet vihollisen puolelle (Rodric Braithwaite, Afgantsy: The Russians in Afghanistan 1979-1989).

Suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa keskeisimmät analogiat liittyvät kylmän sodan aikaan: puolueettomuus, kylmä sota, suomettuminen. Kuitenkin tasapainottelu idän ja lännen välissä on muuttunut tilanteeksi, jossa Suomen ulkopolitiikka joutuu vastaamaan uusiin haasteisiin. Kuitenkin jos kutsumme jokaista kahden valtion suhteiden välistä huonontumista uudeksi kylmäksi sodaksi, käsitteen luonne hämärtyy. Kylmä sotahan viittaa vuosikymmeniä kestäneeseen globaaliin ideologiseen kilpailuun kahden supervallan välillä. Suomettumisella taas viitataan ensisijaisesti Neuvostoliiton epäviralliseen vaikutusvaltaan suvereniteettinsa ja sisäisen poliittisen järjestelmänsä luonteen säilyttäneeseen pieneen naapurivaltioon. Puolueettomuudesta on taas täysin harhaanjohtavaa puhua kylmän sodan päätyttyä; sekä Euroopan unionin että Yhdistyneiden kansakuntien jäsenenä Suomi ei ole puolueeton missään konfliktissa, jossa EU:n jäsenvaltio on osallisena tai johon YK:n turvallisuusneuvosto on ottanut kantaa. Puolueettomuusmantran tarkoituksenahan oli kylmän sodan aikana pitää Suomi suurvaltakonfliktien ulkopuolella sekä vahvistaa Suomen imagoa itsenäisenä suvereenina toimijana eikä pelkästään Neuvostoliiton epätavallisena satelliittina.

Aktiivinen ulkopolitiikka tarvitsee tuekseen analyyttista keskustelua. Puhukaamme uuden kylmän sodan sijasta esimerkiksi suurvaltojen välisten eturistiriitojen syventymisestä Itä-Euroopassa. Puolueettomuuden sijaan Suomesta EU:n ja YK:n jäsenenä, joka on kuitenkin pysyttäytynyt länsimaiden turvallisuusjärjestö Naton ulkopuolella. Suomettumisen sijaan siitä, miten muutokset kansainvälisessä järjestelmässä kuten Euroopan talouskriisi –sekä yksittäisissä suurvalloissa kuten Venäjän putinisaatio– vaikuttavat suomalaiseen sisäpoliittiseen diskurssiin. Tämä ei tarkoita että historiallisia vertauksia tulisi täysin välttää; lähinnä tulisi tajuta että niitä on parempia ja huonompia. Esimerkiksi talvisodan 105 kunnian päivää käsitetään yleensä positiivisena tarinana siitä kuinka pienen Suomen asevelvollisuusarmeija tuli hienosti toiseksi suurta ja mahtavaa karhua vastaan. Olisiko oleellisempaa korostaa sitä miten –Max Jakobssonin Diplomaattien talvisotaa mukaillen– muutokset kansainvälisessä järjestelmässä luovat Suomen ulkopoliittisen toimintaympäristön sekä miten Suomi jäi melkein täysin yksin Neuvostoliittoa vastaan. Kysymykseksi nousee miten Suomi välttää yksinjäämisen tulevaisuudessa?

7 responses to “Uusi kylmä sota? Historialliset analogiat ulkopoliittisessa keskustelussa

  1. Päivitysilmoitus: Historialliset analogiat ulkopoliittisessa keskustelussa | TIKULLA SILMÄÄN | Scoop.it·

  2. Päivitysilmoitus: Lääkärin takki olisi riisuttava | The Ulkopolitist·

  3. Päivitysilmoitus: Sateenkaari, Snellman ja suomettuminen | The Ulkopolitist·

  4. Päivitysilmoitus: Kaksinapainen Eurooppa on historiaa | The Ulkopolitist·

  5. Päivitysilmoitus: Klassikkonurkka – A.O. Hirschman: Exit, Voice and Loyalty (1970) | The Ulkopolitist·

  6. Päivitysilmoitus: Maailmansodan haamut | The Ulkopolitist·

  7. Päivitysilmoitus: Presidentin uusi kylmä sota | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s