Moderni Kiina, urbaanit haasteet

hong-kong1

Viime viikolla Kiinan urbanisaatio nousi jälleen otsikoihin, kun saasteet Harbinin kaupungissa nousivat ennennäkemättömälle tasolle. Urbanisaatio eli kaupungistuminen on totta kai maailmanlaajuisesti merkittävä trendi: siinä missä 1900-luvun alussa maailman väestöstä urbaaneilla alueilla asui vain arviolta 12% maailman väestöstä, oli vuoteen 1950 mennessä kaupunkilaisten osuus noussut vajaaseen kolmasosaan silloisesta noin kahdesta ja puolesta miljardista ihmisestä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ollaan tultu tilanteeseen, jossa ensimmäistä kertaa yli puolet maailman väestöstä asuu urbaaneilla alueilla.

Kiinassa urbanisaatio on kuitenkin omassa luokassaan: Kiinan kaupungeissa asuu tänä päivänä yhteensä yli 700 miljoonaa ihmistä – yli puolet 1,3 miljardista kiinalaisesta. Kiinan kehityksestä puhuttaessa on vaikea välttää superlatiiveja, oli kyse sitten talouskasvusta, väkiluvusta, tuotannosta tai kulutuksesta. Näin on myös Kiinan urbanisaatiota tarkastellessa: Kiinan urbaani väkiluku kasvaa ennennäkemätöntä tahtia. McKinsey & Companyn “Preparing for China’s urban billion” -raportissa arvioidaan, että vuoteen 2030 mennessä Kiinan urbaani väestö on kasvanut miljardiin ihmiseen – huomattava luku, joka olisi yli 70% arvioidusta 1,4 miljardin kokonaisväkiluvusta. Valtava kasvu tuo kuitenkin mukanaan suuria haasteita, ja Kiinan kaupunkien kehityksellä onkin suuri vaikutus koko maan ja eritoten sen politiikan tulevaisuuteen.

Nyky-kiinan urbanisaation vauhti on vieläkin uskomattomampaa, jos tarkastelee Kiinan historiaa. Vielä vuonna 1980 miljardista kiinalaisesta vain joka viides – 200 miljoonaa ihmistä – asui urbaaneilla alueilla (esimerkiksi Yhdysvalloissa vuonna 1980 kolme neljäsosaa väestöstä asui kaupungeissa). Toisin sanoen viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana 500 miljoonaa kiinalaista on muuttanut maalta kaupunkiin. Tämä muuttoliike onkin historian suurin: esimerkiksi vuosina 1820-1930 eurooppalaisia muutti Yhdysvaltoihin vain noin 37 miljoonaa ihmistä. Kaupunkien räjähdysmäisesti kasvanut väkiluku luokin suunnattomia paineita kiinalaisissa kaupungeissa niin saasteiden, energian, liikenteen kuin rakentamisenkin suhteen. Kaiken taustalla on tietysti kysymys myös siitä, miten kommunistisen puolueen ylläpitämä poliittinen järjestelmä kestää kaupunkilaisväestön tuottamat paineet.

Saasteet ovatkin yksi suurimmista huolista Kiinan kaupungeissa. Harbinin viimeviikkoinen savusumu edustaakin laajempaa ilmiötä 2000-luvun Kiinassa. Olympialaisten aikana viranomaiset tekivät kaikkensa, jotta ilmanlaatu Pekingissä paranisi. Tosiasiassa saasteiden taustalla ovat kuitenkin rakenteelliset haasteet, joiden eteen Kiina ei ole kyennyt tekemään tarpeeksi suuria muutoksia. Kaiken takana ovat hiilivoimalat energian lähteenä, sekä pohjoisen kylmillä alueilla hiilen polttaminen asuntojen lämmittämiseksi. Tällä hetkellä Kiinan sähkönkulutus on samalla tasolla Yhdysvaltojen kanssa: molemmat kuluttavat vuosittain runsaat 4000 miljardia kilowattituntia sähköä. Vastaavasti Euroopassa esimerkiksi Saksa kuluttaa vuosittain 590 miljardia kilowattituntia, Suomi puolestaan noin 90 miljardia kilowattituntia (tilastot: Google Public Data). Nämä luvut esittäytyvät totta kai varsin eri valossa kun tarkastellaan sähkönkulutusta henkilöä kohden; Euroopassa ja Yhdysvalloissa per capita -sähkönkulutus on helposti moninkertainen Kiinaan nähden.

Yksi suurimmista haasteista Kiinassa onkin urbaanin väestön ja teollisuuden energiantarpeen turvaaminen ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Kiinan sähköntuotannosta hieman yli 70 % tulee hiilestä, Yhdysvalloissa osuus on noin puolet. Euroopassa käytetään hiilen sijaan usein ydinvoimaa, uusiutuvia energiamuotoja tai öljyä. Hiilivoimaloiden rakentaminen on nopeaa ja verrattain halpaa: Kiinassa on tällä hetkellä yli 600 hiilivoimalaa, ja tuo määrä nousee nykyisellään noin voimalan tai kahden verran viikossa. Urbaanin väestön ja tuotannon valtava kasvu luovat jatkuvan paineen energiantuotannolle, jonka tyydyttämiseksi hallinto on hiilivoimaloiden rakentamisen lisäksi panostanut esimerkiksi valtaviin patoprojekteihin. Yksi suurimmista projekteista, kolmen rotkon pato Yangtze-joella, aiheutti tarpeen siirtää alueelta pois lähes 1,3 miljoonaa asukasta, ja onkin vaikea kuvitella vastaavia toimia ilman Kiinan autoritaarista byrokratiaa.

Autoritaarisesta byrokratiasta on hyötyä myös ahtaissa kaupungeissa. Ei ole lainkaan epätavanomaista, että viranomaiset pakkohäätävät asukkaita vanhoista rakennuksista uusien projektien alta. Tämä käytäntö nousi parrasvaloihin varsinkin vuoden 2008 olympialaisten alla, kun Pekingin viranomaiset häätivät asukkaita olympiaprojektien jaloista. Tämä onkin aiheuttanut melkoisen määrän epäsuosiota, ja joidenkin arvioiden mukaan jopa kaksi kolmasosaa 180,000 vuosittaisesta mielenosoituksesta saattaa johtua pakkohäätöihin liittyvistä konflikteista. Totta on toki myös, että hallinnolla ei ole urbaanien alueiden rakentamisessa juurikaan valinnan varaa: sen on pakko raivata tilaa uudelle infrastruktuurille kasvupaineiden alla.

Näyttääkin siltä, että Kiinan yksipuoluejärjestelmä on monella tapaa niin syy kuin ratkaisu niihin valtaviin haasteisiin, mitä sillä on edessään. Tämä paradoksi on Kiinan politiikan ytimessä, ja tulee olemaan niin kauan kuin nykyisenkaltainen hallinto pysyy vallassa. Kommunistinen puolue tiedostaa täysin, että sen legitimiteetti riippuu suureksi osaksi talouskasvun ylläpitämisestä – politiikan tutkijat käyttävät tästä käsitettä ”performance legitimacy”. Siirtymä maataloudesta palveluihin, teknologiaan ja teollisuuteen on osa tätä trendiä, ja liittyy siten myös urbanisaatioon. Poliittisten vapauksien rajoittaminen ei ole tähän asti haitannut valtaosaa väestöstä: modernisaation keskeisimpänä tavoitteena on ollut elintason parantaminen. Poliittisen eliitin on ollut pakko kyetä antamaan vaikutelma, että autoritaarisuus on myös tarpeellista talouskasvun ylläpitämiseksi. Osaksi tämä on totta: valtavien projektien toteuttaminen Kiinan tahtiin ei olisi todennäköisesti mahdollista monipuoluejärjestelmässä. Se, että kuinka kestävällä pohjalla tämä modernisaatio on, ei ole tässä vaiheessa lainkaan varmaa.

On myös huomionarvoista, että kysymykset elintason noususta, ympäristöstä ja poliittisesta legitimiteetistä eivät koske pelkästään Kiinaa – ne liittyvät esimerkiksi ilmastonlämpenemisen ja väestönkasvun hillitsemiseen globaalisti. Kiinan selviytyminen näistä haasteista on ratkaisevassa asemassa myös alueen vakauden kannalta: jos se epäonnistuu talouskasvuprojektissaan, on täysin mahdollista että se lähtee hakemaan legitimiteettiä röyhkeämmällä turvallisuuspolitiikalla – esimerkiksi Etelä-Kiinan merellä. Joka tapauksessa Kiinan modernisaatioprojektin onnistuminen tai kaatuminen tulee olemaan varsin merkityksellisessä asemassa tulevien vuosikymmenten aikana – eikä vähiten kiinalaisille itselleen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s