Helsingin Sanomat tiputti sunnuntainumerossaan 18. tammikuuta pienoisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen pommin. Toimittaja Kari Huhdalle annettujen tietojen mukaan tasavallan presidentti Sauli Niinistö sekä ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja olivat puuttuneet ilmavoimien osallistumiseen Viron Ämarissa keväällä mahdollisesti järjestettävään harjoitukseen, jota johtaa Amerikan yhdysvallat. Syyksi epäiltiin Venäjän potentiaalisia reaktioita ja Itämeren kireää tilannetta. Puolustusministeri Haglundin mukaan Suomi ei ole tosin saanut vielä kutsua harjoitukseen, ja osallistumista arvioidaan, kun harjoituksen luonne on paremmin tiedossa. Ilmavoimien komentaja Kim Jäämeri taas totesi, että Yhdysvallat on ollut asiassa aloitteellinen.

Valtiojohdon toimintaa on uutisoinnin jälkeen muuten leimannut hiljaisuus. Presidentin kanslia ja ulkoministeriö eivät asiaa vielä kommentoineet. Pääministeri Stubb kehotti pääministerin haastattelutunnilla olemaan ylidramatisoimatta asiaa ainakaan tässä vaiheessa. Kommenteista voi kuitenkin päätellä, että ilmassa on haistettavissa palaneen käryä. Iltalehti tosin selitti asiaa niin, että kokouksessa lämpöä olisivat ottaneet lähinnä puolustusministeriön virkamiehet. On toki normaalia, että TP-UTVA:ssa käydään keskustelua sen jäsenten eri lähtökohdista ja mielipiteistä käsin, mistä lopulta syntyy Suomen ulkopoliittinen toimintalinja. Stubb onkin oikeassa, että tässä suhteessa asiaa ei pidä ylidramatisoida. Mutta jos tiedot siitä, että Suomi Venäjän-pelossa kenties jättäisi osallistumatta rutiiniharjoitukseen, pitävät paikkansa, on päätöksellä mahdollisia vaikutuksia Suomen kansainväliseen asemaan. Tätä puolta ei voi jättää kommentoimatta.

Tietoja tapauksessa on tässä vaiheessa vähän, joten tilanteen analysoiminen jää pitkälti spekuloinnin varaan. Helsingin Sanomien uutinen antoi kuitenkin ymmärtää, että kyseessä olisi rutiininomainen harjoitus, eivätkä mitkään muut tiedot tässä vaiheessa ole omiaan kyseenalaistamaan tätä asianlaitaa. Samalla linjalla on myös tutkija, entinen puolustusministeriön puolustuspoliittisen osaston päällikkö Pauli Järvenpää. Omia kyvykkyyksiä ja yhteistoimintakykyä lisäävät harjoitukset eivät ole ilmavoimille kovinkaan vierasta toimintaa, ei edes Baltiassa, jossa järjestettävissä harjoituksissa on osallistuttu niin lento- kuin muuhunkin toimintaan (1,2,3,4). Aiemman harjoitukset ovat kuitenkin olleet Nato-johtoisia.

Tilannetta käsiteltäessä on painotettava eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän nykytilaa. Venäjän ja lännen välit ovat kireät, mikä on heijastunut myös Itämerellä. Suomessa tämä on aiheuttanut sen, että maamme lähtökohtia, sen ”linjaa”, on terävöitetty ja tuotu julki suhteessa aikaamme. Suomen valtiojohdon kommenteista on voinut lukea, että se valmistautuu pitkäkestoiseen Venäjän ja lännen vastakkainasetteluun. Presidentti on puhunut uudesta kylmästä sodasta.

Elämmekin tavallaan uuden ajan alkua. Se tarkoittaa myös sitä, että Suomi on hakemassa aikaan sopivia politiikkaratkaisuja samalla omaa asemaansa rakentaen. Vaikka linjasta puhuminen ei olekaan välttämättä viisainta, Suomen on rakennettava jonkinlaista johdonmukaista strategiaa jo pelkästään kansainvälisen luottamuksen ansaitsemiseksi ja omien intressiensä saavuttamiseksi. Sillä, miten Suomi nyt toimii, on isoja vaikutuksia tulevaisuudessa. Omalla toiminnallaan uudenlaisessa tilanteessa Suomi nimittäin rakentaa eräänlaisia ennakkotapauksia, jotka muun muassa vaikuttavat tulevaisuudessa sen ulkopoliittiseen liikkumatilaan.

Jotta tapaus Ämari voidaan asettaa oikeaan viitekehykseen, on tuotava esiin tasavallan presidentin kommentteja ja linjavetoja. Uudenvuodenpuheessaan Niinistö kuvasi Suomen toimintalinjaa aktiiviseksi vakauspolitiikaksi, mikä herätti iloa varsinkin vanhasuomalaisissa piireissä. Vakauspolitiikalla presidentti kuvaa Suomen nykyistä ulko- ja turvallisuuspoliittista toimintalinjaa sen lähialueilla ja laajemminkin. Samalla siihen liittyy myös Suomen nykyisten politiikkaratkaisujen, lähinnä sotilaallisen liittoutumattomuuden, ja Ukrainan kriisin niin kiitosta kuin kritiikkiäkin herättäneiden ratkaisupyrkimysten legitimointia.

Syksymmällä presidentin kyselytunnilla tasavallan presidentti puhui Suomen turvallisuuspolitiikan neljästä pilarista, mistä bloggari Janne Riiheläinen on osuvasti käyttänyt nimeä jakkaraturvallisuuspolitiikka. Jakkaran jalkoja olivatkin oma puolustuskyky, bilateraaliyhteistyö muun muassa Ruotsin, Naton ja Yhdysvaltain kanssa, toimivat Venäjä-suhteet sekä ja kansainvälinen toiminta YK:ssa ja muualla globaalitasolla. Jakkaroiden jalkojen ohella on huomioitava Niinistön puheet Euroopan unionin solidaarisuudesta. Uudenvuodenpuheessaan Niinistö valistikin tavallista tarkkaavaisempaa kansaa toteamalla: ”On mahdotonta ajatella, että unioni vain katseella seuraisi, jos sen jäsenmaata ja aluetta loukataan”. Euroopan unionin jäsenyyttä pidetään Mäntyniemessä turvallisuuspoliittisena ratkaisuna.

Miten tämä kaikki liittyy sitten ”Ämari-gateen”? Vastaus kuuluu, että varsin paljon. Sillä, miten Suomi nyt erimielisyyksien tultua julki toimii, on liitoskohtia sekä kahteen jakkaran jalkaan ja laajemmin Baltian-kysymys huomioiden myös EU-solidaarisuuteen.

Artikkelin alussa tuotiin esille, että Suomi luo näin uuden kansainvälispoliittisen tilanteen alettua ennakkotapauksia myös tulevaisuutta varten. Ensimmäinen liitoskohta liittyy ”toimiviin Venäjän-suhteisiin”. Jos nyt käy niin, että Suomi on tervetullut harjoittelemaan mutta päättää olla menemättä, kieltävä vastaus tulkitaan Venäjän intressien myötäilyksi, vaikka perustelut olisivat toiset. Yhdysvaltain läsnäolo Baltiassa ei tunnetusti lämmitä Venäjää. Täten Suomi olisi itse rajaamassa normaalia harjoitustoimintaa ”toimivien Venäjän-suhteiden” ja ”aktiivisen vakauspolitiikan” ulkopuolelle kaventaen liikkumatilaansa. Samalla se antaisi Venäjälle insentiivin jatkaa sapelinkalistelua Itämerellä, koska se pelottelutaktiikka näyttäisi itse asiassa toimivan.

Gate liittyy tiiviisti myös kahdenväliseen yhteistyöhön. Nyt jos viimeistään Suomessa ymmärretään, että sinänsä arkisen harjoittelutoiminnan poliittisuus kasvaa, kun kansainvälispoliittinen tilanne on kireä. Alkaako Suomi yhä tarkemmin poimia sille sopivia rusinoita pullasta valiten poliittisesti vähemmän herkkiä harjoituksia? Mitä tämä taas tarkoittaisi oman puolustus- tai yhteistoimintakyvyn kannalta? Jo aiemmin esiintuodossa haastattelussa komentaja Jäämeri totesi, että harjoittelu Yhdysvaltain kanssa ei ole välttämätöntä mutta harjoittelu ”korkeatasoisten kumppanien” kanssa on hyödyllistä. Palmelaisia sävyjä ulkopolitiikkaansa tuovalle Ruotsille harjoitus ei mediatietojen mukaan olisi ongelma. Tämä on omiaan alleviivaamaan maiden eroja erityisesti transatlanttisissa suhteissa ja sitä, että maiden turvallisuuspolitiikassa on yhdenmukaistettavaa, mikäli tulevaisuudessa kaavaillaan esimerkiksi valtiosopimusta puolustusliitosta Suomen ja Ruotsin välille.

Se, että harjoitusta koskeva asia nousee esille, ei ole ihme ottaen huomioon millainen soppa jopa Islannin ilmavalvontakysymyksessä saatiin aikaan. On myös syytä painottaa, että Ämari-tapauksessa kyse ei ole ilmavalvonnasta, sillä harjoitukseen osallistuva yhdysvaltalaislaivue ei ainakaan Helsingin Sanomien tietojen mukaan ole osa ilmavalvontaoperaatiota. Taustalla on Yhdysvaltain suunnitelmat perustaa Ämariin koulutuskeskus.

Tilanteen voidaan katsoa olevan erityisen herkkä myös siksi, koska kyseessä on harjoitus juuri Baltiassa, johon Suomella on ainakin puolustuksellisessa mielessä hankala suhde. Muun muassa Risto Volanen on tulkinnut, että Suomi tuki Baltian maiden Nato-jäsenyyksiä, koska jäsenyydet eivät sysäisi vastuuta niiden puolustamisesta Suomen niskaan ja sitoisi Yhdysvallat Itämerelle. Ulkopoliittisen instituutin tuoreessa Suomen ja Viron ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevässä raportissa taas todetaan, että Suomi on pelännyt sitä, että mahdollisen Suomen Nato-jäsenyyden myötä Virolla voisi olla houkutusta ajaa puolustustaan alas kasvattaen Suomen vastuuta etelänaapuristaan.

Baltian-kysymystä ei voida kuitenkaan vältellä ikuisesti. Yhdysvaltojen suunnasta on tullut viestiä, että Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus vaikeuttaa Naton mahdollista puolustusoperaatiota Baltiassa. Samaa on Ruotsin osalta todennut Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun entinen johtaja Karlis Neretnieks. Ottaen huomioon toimintalinjan Islannissa mitään valvontavastuita (air-policing) Suomelle tai Ruotsille ei ole liittoutumattomana tulossa. Sitä tuskin toivovat Nato-maatkaan, ja tällaisen vastuun ottaminen liittoutumattomana olisi Suomelle monessa mielessä epäedullista. Oikeassa viitekehyksessä vastuu Suomenlahden eteläpuolella olisi Suomelle mitä luontevinta niin kykyjen ja maantieteellisen sijainnin suhteen – partioihan alueella muun muassa tanskalaisia ja portugalilaisia hävittäjiä.

Suomen kannalta olennainen asia on koko Baltian tapauksessa EU-solidaarisuus, jota se itse on valtiojohdon suulla peräänkuuluttanut. Mikäli Suomi signaloi, että Baltian puolustukseen liittyvät kysymykset ovat sille herkkiä tai että Suomen koetaan hankaloittavan jollain tasolla Baltian puolustamista, luo se ennakkotapausta sille tärkeästä EU-solidaarisuudesta. Jos Suomi itse toivoo mahdollisen kriisin koittaessa saavansa muutakin apua kuin oliiviöljyä korpisoturin näkkileivän päälle, on sen itse osoitettava solidaarisuutta suhteissa muihin ja vieläpä erityisellä hartaudella, koska EU:n turvatakuupuoli ei ole suurimmalla osalla jäsenmaista erityisen korkealla prioriteeteissa. Sotilaallisesti liittoutumattomilla mailla on suuri merkitys sen määrittämisessä, mitä EU:n solidaarisuus- ja takuuklausuulit käytännössä tarkoittavat.

Koska ajat ovat, mitä ovat, on Suomen harkittava tarkkaan sen ulkopoliittisia päätöksiä. Onkin mielenkiintoista nähdä, mihin asia kehittyy, jos ja kun tilanteesta saadaan lisätietoa. Näillä tiedoilla on vaikea nähdä, miten harjoituksista kieltäytyminen olisi poliittisesti kestävää tai Suomen intresseissä. Itse asiassa episodi on jo tähän mennessä varmasti herättänyt mielenkiintoa Moskovassa, ja voi rohkaista sitä tulevaisuudessa painostamaan Suomea.

Kyseessä on toki vain päätös yksiin harjoituksiin osallistumisesta. Sillä voi kuitenkin tässä tilanteessa olla yllättävän suuri merkitys – jopa maamme kansainvälistä asemaa koskeva sisältö. Presidentti painotti uudenvuodenpuheessaan, että Suomi on osa länttä. Vaikkei olekaan olemassa monoliittista, yhtä politiikkaa harjoittavaa länttä, on Suomen muistettava, että se pääasiassa luo kansainvälisen asemansa, tai identiteettinsä, omalla politiikallaan. Niinistön kommenttien takana lienee haluttomuus joutua minkäänlaiseen erityisasemaan, joka saattaisi vahingoittaa maamme luottamusta sille keskeisissä viiteryhmissä ja sille tärkeiden kumppanien keskuudessa. Haastavat ajat nostavat ulko- ja turvallisuuspolitiikan harjoittamisen vaikeustasoa. Toisin kuin kylmän sodan aikana Suomen on otettava huomioon sen politiikassa Euroopan unionin jäsenyyden mukanaan tuoma ylikansallinen elementti, mikä tuo sen politiikkaan merkittävän lisämausteen.

Suomen onkin tulevaisuudessa ratkaistava, miten se sovittaa yhteen EU-jäsenyyden tuomat multilateraaliulottuvuudet, puolustusyhteistyöverkostot ja toisaalta ”aktiivisen vakauspolitiikan”. Jos kansainvälistä yhteistyötä puolustuskysymyksissä aiotaan yhä syvemmin harjoittaa, on hyväksyttävä sen poliittisuus. Kun asiaa varmasti lähiviikkoina julkisessa keskustelussa ruoditaan, on sekä harjoitukseen osallistumista puoltavien että vastustavien pidättäydyttävä ”koska Nato ja Yhdysvallat” -argumentoinnista ja asetettava kysymys laajempaan kontekstiin.