(Huomioithan, että tämä artikkeli on kahdeksan vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

VIERASKYNÄ: Suomen Nato-jäsenyyden vaikutus Euroopan ja Venäjän turvallisuusongelman ratkaisuun

Vieraskynä | 22.06.2016

europe-257893_1920

Joel Ormala on viimeistelemässä rikoskemiaan liittyvää diplomityötänsä Aalto-yliopistossa. Hän on opiskellut sivuaineenaan kansainvälisiä suhteita Helsingin yliopistossa ja Haifan yliopistossa. 

Huhtikuussa julkaistu Nato-selvitys pyrki antamaan Nato-keskustelulle asiantuntevan viitekehyksen, selvityksen heikoin anti oli kuitenkin Venäjän aiheuttaman uhan tarkempi arviointi ja analyysi siitä, millä tavalla Suomen Nato-jäsenyys vaikuttaisi ei vain Suomeen, vaan laajemmin Venäjän ja Euroopan suhteiden pidempiaikaiseen kehitykseen. Näitä kahta kysymystä lähemmin tarkasteltaessa, herää kolmas kysymys: Heikentäisikö Suomen Nato-jäsenyys mahdollisuutta luoda sääntöihin ja yhteisiin instituutioihin perustuva turvallisuusjärjestys Euroopan ja Venäjän välille?

Kaksi historiallista narratiivia

Yhteisiin instituutioihin ja arvoihin, sekä taloudellisiin riippuvuussuhteisiin perustuvan liberaalin eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän suurin epäonnistuminen on ollut Venäjän jääminen sen ulkopuolelle. Koko 1990-luvun ajan Venäjä pyrki demokratisoitumaan ja lisäsi yhteistyötä EU:n ja Yhdysvaltojen kanssa. 2000-luvun alusta aina vuoden 2008 finanssikriisiin asti Venäjän talous kasvoi noin seitsemän prosenttia vuodessa, ei vähiten EU-kaupan avulla. Yhteistyöstä huolimatta Euroopassa suhtauduttiin varauksellisesti Venäjään, eikä sille haluttu antaa muodollista asemaan ja vaikutusvaltaa Euroopan instituutioissa, vaikka samalla toivottiinkin, että Venäjästä tulisi osa Eurooppaa. Romano Prodi kiteytti tämän ristiriitaisen viestin vuonna 2002 sanomalla, että Venäjä jakaisi EU:n kanssa ”kaiken paitsi instituutiot.”

Naton rooli eurooppalaisessa turvallisuusjärjestyksessä on ollut tärkeä, mutta ongelmallinen suhteessa Venäjään. Toisaalta Nato on vahvistanut Euroopan integraatiota, varsinkin Itä-Euroopan maiden osalta, jotka eivät ole nähneet EU:n demokraattisiin instituutioihin ja keskinäisiin riippuvuussuhteisiin perustuvaa turvallisuusajattelua riittävänä. Toisaalta Nato ei ole onnistunut ankkuroimaan sekä institutionaalista järjestystänsä että interventionismiansa demokratian periaatteisiin ja kansainväliseen lakiin yhtä vahvasti kuin EU. Tästä esimerkkeinä ovat kiistellyt Jugoslavian pommitukset, erimielisyydet Naton sisällä 2003 Irakin sodasta sekä Naton vähemmän demokraattinen jäsen Turkki. Muun maailman perspektiivistä Nato onkin usein näyttäytynyt (suurvallan) voimapolitiikkaa ajavana puolustusliittona, vaikka sillä on Euroopan sisällä ollut institutionaalista rauhaa rakentava vaikutus. Tämän vuoksi, Euroopan yhteisistä instituutioista Nato on se, johon Venäjän integroiminen kokonaan on aina ollut suhteellisen mahdotonta. Ottaen huomioon myös erimielisyydet siitä, missä määrin Yhdysvallat ja Saksa antoivat ymmärtää Neuvostoliitolle, ettei Nato laajentuisi itään, on ymmärrettävää miksi Nato ja Yhdysvallat on näyttäytynyt Venäjälle vihollisena myös kylmän sodan jälkeen.

Kylmänsodan jälkeisistä tapahtumista on muodostunut kaksi historiallista narratiivia, joiden ymmärtäminen on tärkeätä tämän päivän Venäjän ulkopolitiikkaa tarkasteltaessa. Länsimaisen narratiivin mukaan Euroopassa on luotu onnistunut turvallisuusjärjestys, johon Venäjä ei ole halunnut osallistua. Tästä osoituksena ovat Venäjän nationalistinen kehitys ja interventionismin kasvu. EU:n ja Naton laajentumisen tai Itä-Euroopan demokratisoitumisen merkitystä tässä kehityksessä ei pidetä suurena. Venäläisen narratiivin mukaan Länsi ei ole lupauksistaan ja Venäjän uudistumisesta huolimatta hyväksynyt Venäjää osakseen, vaan pyrkinyt päinvastoin heikentämään Venäjää kaikin yllä mainituin keinoin. Sen takia Venäjän ainoaksi mahdollisuudeksi ylläpitää omaa turvallisuutta on jäänyt moninapaisen maailman järjestyksen uudelleen luonti.

Venäjän ulkopolitiikka ja ”hybridi sodankäynti”

Pyrkimykset selittää Venäjän ulkopolitiikkaa perustuvat usein kansainvälisten suhteiden teorioihin. Realismin eri koulukunnat tulkitsevat Venäjän sotilaalliset toimet valtioiden välisenä luonnollisena valtakamppailuna. Sotilastoimet nähdään vastauksina Naton, EU:n ja länsimaisen demokratian leviämisen aiheuttamaan uhkaan ja/tai ennaltaehkäisevinä toimina, joilla on pyritty ylläpitämään vaikutusvaltaa etupiirissä ja uudelleen luomaan voimatasapainoa suurvaltojen välille. Myös taloudellisia uhkia ja mahdollisuuksia on esitetty selitykseksi, sillä sekä Georgia että Ukraina ovat Venäjän maakaasuviennille omalla tavallaan tärkeitä. Vaihtoehtoisesti ulkopolitiikkaa ohjaa valtion johtajaan, Putiniin kohdistuva uhka, joka muodostuu sekä kilpailevista valtaeliiteistä että Itä-Euroopan länsimielisten vallankumouksien inspiroimasta kansasta. Pelotteen luominen ei tämän selityksen mukaan kohdistunut ensisijaisesti ulkoisiin uhkiin vaan sisäisiin, eikä Ukrainan kohteeksi valikoituminen johtunut niinkään Lännen toimista, vaan Ukrainan (ja ennen kaikkea Krimin) sisäpoliittisesta merkityksestä Venäjällä.

Ukrainan kriisi on kuitenkin lisännyt Naton aktiivisuutta Venäjän etupiirissä ja asettanut Putinin ahtaalle sisäpoliittisesti talouspakotteiden, sotilasmenojen ja öljyn hinnan rokottaessa taloutta. Miksi omaa tai Venäjän etua tavoitteleva Putin olisi asettanut molemmat heikompaan asemaan? Selityksiä on etsitty sosiaalisesti rakennetusta todellisuudesta. Näin ollen Venäjän ulkopolitiikkaa voidaan tarkastella sen suurvaltaidentiteetin kautta. Tällä viitataan siihen, että venäläiset itse (sekä valta-eliitti että kansa) näkevät arvokkaana sen, että Venäjää kunnioitetaan ja kuunnellaan maailmalla. Kuten Thomas Berger toteaa, ”Politiikassa ei ole vain kyse siitä kuka saa ja mitä, vaan siitä, kuka ylipuhuu kenet, kun neuvotellaan todellisuuden luonteesta.” Toisin sanoen, se, että Venäjä on vaikuttanut muodostuneeseen todellisuuteen, on vähintään yhtä tärkeätä kuin se, että muodostunut todellisuus on Venäjälle suotuinen. Tästä kielii myös Putinin ennätyskorkea kannatus, Venäjän – realismin silmin – heikentyneestä asemasta huolimatta. Muutamista retorisista ylilyönneistä huolimatta, yhteistä selityksille on, ettei Venäjää nähdä Neuvostoliiton kaltaisena, vallankumouksellisena roistovaltiona, joka pyrkii kumoamaan kansainvälisen järjestyksen.

Venäjän ulkopoliittisia tavoitteita ajatellen sen käyttämät ”hybridi-sodankäynnin” taktiikat vaikuttavat johdonmukaisilta. Osa vaikutuskeinoista on laillisia (propaganda), osa laittomia (trolli-armeijat ja uhkailut), osa puolisotilaallisia (kyberhyökkäykset yhteiskunnan palveluita vastaan) ja osa sotilaallisia (tunnistamattomia erikoisjoukkoja ja voimankäytöllä uhkailua). Yhteistä vaikutuskeinoille on se, että ne hyödyntävät demokratioiden sisäisiä ristiriitoja, kuten Viron ja Latvian venäläisvähemmistöjen kansalaisuuden puutetta, tai oikeistopopulististen puolueiden nousua ympäri Eurooppaa. Toinen yhtäläisyys on se, että vaikutuskeinot ovat suunniteltu konventionaalisesti vahvempaa osapuolta vastaan. Sen takia vaikutuskeinot pyritään pitämään sodan ja rauhan välisellä harmaalla alueella ja suoraa konfrontaatiota vältetään. Venäjä hyödyntää sitä, että kynnys vedota Naton viidenteen artiklaan on korkea ja Naton (ja EU:n!) sisällä vallitsee poliittisia erimielisyyksiä siitä, mikä on riittävä hyökkäys kollektiivisen puolustusvelvoitteen aloittamiseksi.

Kun Venäjä käyttää sotilaallisia voimakeinoja hybridivaikuttamisen tukena, se pyritään tekemään nopeasti, paikallisen ylivoiman turvin ja poliittisesti niin epävarmassa kontekstissa, ettei siihen ehditä ja/tai haluta reagoida. Tämän jälkeen tilanne rauhoitetaan diplomaattisesti, eskalaatiolta vältytään ja poliittinen vaikutusvalta säilytetään. Vaihtoehtoisesti sotilaallista voimaa ei käytetä hyökkäävästi, vaan estetään vastustajaa ylläpitämästä uhkaa, esimerkiksi kauas kantoisten ilmatorjuntajärjestelmien ja elektronisen sodankäynnin avulla. Venäjän merkittävistä sotilaallisista panostuksista huolimatta, Venäjän asevoimista ei ole suurkonfliktissa vastusta Natolle, sen sotilasmenot ovat alle puolet EU:n yhteenlasketuista sotilasmenoista, eikä Venäjä hae laajaa sotilaallista konfrontaatiota Lännen kanssa, vaikka matalan intensiteetin konfliktit palvelevatkin Putinin sisä- ja ulkopoliittisia tavoitteita.

Euroopan ja Suomen intressit sekä niiden turvaaminen

Miljoonan euron kysymys kuuluu, miten Euroopan liberaalin turvallisuusjärjestyksen pitäisi vastata Venäjän haasteeseen? Derek Averre näkee kaksi vaihtoehtoehtoa: 1) Eurooppa voi tulkita Venäjän vetäytymisen normeihin perustuvasta turvallisuusjärjestyksestä pysyväisluonteiseksi ja pyrkiä minimoimaan Venäjän vaikutusta asiakeskeisillä kahdenvälisillä sopimuksilla, sekä Naton sotilasvoimaan perustuvalla pelotteella. Tässä ”negative sum” tilanteessa ei pureuduta turvallisuusongelman juuriin, vaan pyritään hallinnoimaan sitä kylmää sotaa muistuttavalla eristysstrategialla, johon aina liittyy eskalaation riski. Tämä tarkoittaisi myös, että Venäjän tavoite muuttaa Euroopan turvallisuusajattelun paradigmaa olisi onnistunut.

2) Eurooppa voi laatia pitkän tähtäimen strategian hallinnoimaan keskinäistä turvallisuusriippuvuutta yhdessä Venäjän kanssa. Vaikka paluuta tilanteeseen, jossa Venäjä sopeutuu lännen johtamaan turvallisuusjärjestykseen, ei näytä olevan, Venäjän valtaeliitissä on myös elementtejä, jotka näkevät Venäjän modernisointitarpeen ja joilla on pitkä kokemus yhteistyöstä Euroopan instituutioiden kanssa. Ei siis ole mahdotonta kuvitella Etyjin ja uusien yhteisten instituutioiden kautta rakennettua normeihin ja keskinäiseen luottamukseen perustuvaa turvallisuusjärjestystä, johon kuuluu sekä Eurooppa että Venäjä. Tämä kuitenkin vaatii halua pureutua nykyisen turvallisuusongelman juuriin, neuvotella uudestaan keskeiset periaatteet ja normit, sekä korjata ne virheet, jotka ovat johtaneet Venäjän jäämiseen nykyisen länsimaisen turvallisuusjärjestyksen ulkopuolelle.

Täytyy muistaa, että Venäjän sisäpoliittinen kehitys riippuu myös siitä ulkopoliittisesta kontekstista, jossa se kokee olevansa. Tämä ei päde vain, jos tulkitsemme Venäjän ulkopolitiikkaa realismin silmin, vaan myös, vaikka sen ulkopolitiikka ohjaisi pääasiassa suurvaltaidentiteetti. Kuten muutkin sosiaaliset identiteetit, Venäjän kansallinen identiteetti ei ole staattinen tai yhtenäinen. Esimerkiksi Venäläisten asenteet Länttä kohtaan ovat muuttuneet Läntisten sotilaallisten interventioiden tahdissa ja 46 % Venäläisistä näki vielä viime vuoden lopussa länsimaisen demokratian olennaiseksi osaksi Venäjän kehitystä. Putinin identiteetti politiikasta huolimatta, Eurooppa voi siis vaikuttaa Venäläisten sosiaalisen identiteetin rakentumiseen, esimerkiksi tekemällä koko Euroopasta viisumivapaan alueen Venäläisille – ja näin pitkällä tähtäimellä vähentää identiteettiin perustuvan konfliktin välttämättömyyttä.

Suomen kannalta normeihin ja yhteisiin instituutioihin perustuva turvallisuusjärjestys, johon kuuluu myös Venäjä, vaikuttaa selvästi houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Suomen tulisikin pyrkiä siihen, että Venäjän ja Euroopan välit kehittyvät Averren toisen vaihtoehdon mukaisesti. Tämä näkyy Suomen ulkopoliittisissa linjauksissa, joissa puhutaan aktiivisesta vakauspolitiikasta, jonka tavoitteena on lieventää vastakkainasetteluita. Tätä tavoitetta palvelee Venäjän sisällyttäminen alueelliseen yhteistyöhön Itämeren alueella ja muiden ”positive-sum” interaktioiden luominen. Samalla tulisi välttää luomasta Venäjästä viholliskuvaa, sekä toimia, jotka Venäjällä tulkitaan aggressiivisiksi.

Yhteistyöhön pyrkivä Suomalainen ulkopolitiikka, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Suomen pitäisi olla puolustuspoliittisesti vahva. Hybridivaikuttamisen taktiikat uhkaavat myös Suomea ja meillä on oltava uskottavat puolustuskeinot niitä vastaan. Se vaatii vahvan siviiliyhteiskunnan ja demokratian ylläpitämistä ja suurten sisäisten ristiriitojen välttämistä. Samalla poliisin keinoja puuttua verkossa tapahtuvaan häirintään ja uhkailuun voidaan lisätä, esimerkiksi laajentamalla verkkotiedusteluvaltuuksia. Myös vahva tietoturvallisuus niin siviili- kun sotilashallinnon tiedonkulussa ja vastustuskyky elektroniselle sodankäynnille korostuu.

Puolustusvoimilta hybridisodan taktiikat vaativat kykyä luoda nopeasti selkeä tilannekuva mahdollisesti alkavasta vieraasta sotilaallisesta vaikuttamisesta sekä kykyä estää se lyhyellä varoitusajalla. Tämä toteutetaan pääasiassa ammattisotilaiden operoimien meri- ja ilmavoimien sekä hiljattain perustettujen erikoisjoukkojen avulla. Konfliktin eskaloitumisen estämiseksi Suomella on oltava myös uskottava puolustus laajemman konfliktin varalle. On siis ylläpidettävä kyky ja halu tuottaa vastustajalle kestämättömiä tappiota konventionaalisessa sodankäynnissä alueellisen puolustuskyvyn säilyttämiseksi.

Suomen Nato-jäsenyyden vaikutukset

Tehdyn selvityksenkin mukaan Suomen (ja Ruotsin) liittyminen Natoon romuttaisi Suomen ja Venäjän väliset suhteet lyhyellä tähtäimellä. Epäselväksi jää, miksi ne paranisivat pidemmällä tähtäimellä? Sille ei tarjota muuta selitystä, kuin että Venäjä on ennenkin (väärin tulkitusti) hyväksynyt Naton laajentumisen. Tämä osoittaa kapeakatseisuutta myös yllä käsiteltyä Venäjän ulkopolitiikkaa ja sen taustoja sekä Euroopan ja Venäjän välisten suhteiden tulevaisuusnäkymiä kohtaan.

Naton turvallisuusdoktriini perustuu Yhdysvaltojen projisoimaan pelotteeseen ja siten Suomen Nato-jäsenyys tukisi Averren ensimmäisen skenaarion toteutumista kahdella tavalla: Toisaalta se vahvistaisi Venäjän käsitystä siitä, että Eurooppa on aggressiivinen ja haluaa eristää Venäjän. Näin se heikentäisi Venäjän maltillisempien voimien identiteettinarratiivia ja tukisi nationalistista kehitystä, jonka mukaan Venäjällä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin puolustaa omia intressejään voimatasapainon ylläpitämisen kautta. Toisaalta se vahvistaisi Euroopan kykyä eristää Venäjä. Näin halukkuus tehdä Averren toisen vaihtoehdon vaatimia diplomaattisia ponnisteluita heikkenisi, ainakin Länsi-Euroopan maissa, joita Venäjän voimapolitiikka ei kosketa yhtä läheisesti.

Suomen (ja Ruotsin) tilanne pelotteeseen ja voimatasapainoon perustuvassa turvallisuusmallissa olisi kuitenkin heikko, sillä sekä Eurooppa että Yhdysvallat joutuisivat tekemään asiakeskeisiä sopimuksia Venäjän kanssa, joihin mitä luultavimmin liittyisi (implisiittisiä) kompromisseja Venäjän etupiiristä. Tämä näkyy jo nyt Baltian maiden turhautumisessa Naton kyvyttömyyteen ja/tai haluttomuuteen estää hybridivaikuttamista heihin ja monen länsieurooppalaisen maan varauksellisuudessa tukea muita Nato-maita sotilaallisesti. Kysymysmerkiksi jää myös, miten Yhdysvallat priorisoi tulevaisuudessa myönnytyksiä Euroopassa verrattuna myönnytyksiin Aasiassa.

Vaikka voimatasapainoon perustuva turvallisuusjärjestys onkin ollut tehokas välttämään suurkonflikteja, se on samalla tehnyt matalan intensiteetin konflikteista todennäköisempiä. Tästä esimerkkinä ovat Venäjän hybridivaikuttamisen taktiikat. Onkin kyseenalaista, millä tavalla Naton konventionaaliset sotavoimat lisäisivät Suomen puolustuskykyä hybridivaikuttamista vastaan, ottaen huomioon, että Naton VJTF-joukkojenkin käyttö vaatisi suhteellisen hitaan kansainvälisen poliittisen prosessin, jonka lopputulos harmaan alueen vaikuttamiskeinoja vastaan on epävarma. Vaikuttaa siltä, että Suomen puolustuskyky hybridivaikuttamiskeinoja vastaan olisi parempi ilman Natoa, kiitos nykyisen laajan turvallisuusajattelun.

Se, mitä Nato-jäsenyys kiistatta tarjoaa Suomelle, on merkittävästi suurempaa pelotetta suurkonfliktin varalle. Kysymys kuitenkin kuuluu, aiheuttaako Venäjä Suomen suvereniteetille tänään niin suuren uhan, että sen maksimaalinen turvaaminen Natoon perustuvan pelotteen avulla kannattaa, vaikka se lisäisi vastakkainasettelua ja Suomen haavoittuvuutta hybridivaikuttamiselle sekä heikentäisi mahdollisuutta luoda Euroopan ja Venäjän välille yhteisiin normeihin ja instituutioihin perustuvaa turvallisuusjärjestystä?


Kommentit

Käsitän olevani asiasta olennaisesti samaa mieltä kuin EV ja haluaisin vielä syventää tämän aihepiirin käsittelyä. (Vaikka tähänastisesta keskustelusta onkin jo lähes vuosi, niin itse tilannehan on yhä kesken.) Uutena lähestymiskulmana asioihin ottaisin esiin kysymyksen tavoitteiden ja keinojen välisestä suhteesta: onhan yksi kysymys, millaisen itänaapurin EU uskaltaa toivoa parhaassa tapauksessa ajan mittaan saavansa, ja toinen kysymys, miten tähän tulokseen ajatellaan todennäköisimmin päästävän. (Tämänsuuntaisia ajatuksiahan oli jo EV:n tekstissäkin, mutta niitä ei nähdäkseni jatkokeskustelussa ruodittu, joten sikäli tämä on yritys päästä jatkamaan keskustelua uuteen suuntaan.) Prof. Koskenniemen tekstistä tuli hyvin esille mm. EU-Euroopan erityinen kansainvälisten normien tärkeyden korostus. Jos tämä nyt siis on se EU:n ydinparadigma, niin sehän nähdäkseni hävittäisiin nimenomaan siinä tapauksessa, että Venäjä-pakotteista luovuttaisiin, vaikkei Venäjä korjannutkaan niiden asettamiseen johtaneita toimiaan. Tällöin EU olisi siirtynyt jonkinlaisen realistis-pragmaattisuuden malliin: "vaikka Venäjä rikkoikin lupauksensa ja otti voiman oikeudekseen, niin tärkeintähän on, että sen kanssa on yhä mahdollista kehittää tuottavia kauppasuhteita". Näin katsoen vaikuttaisi siltä, että koska juuri paradigmasta kiinnipitäminen on johtanut Venäjään kohdistettuihin nykyisiin EU-sanktioihin, niin osittainenkin niistä luopuminen, ilman että niiden asettamiseen johtaneet edesottamukset on peruutettu, merkitsisi sitä, että EU olisi "hävinnyt Venäjälle paradigman muutoksen". Tämä ei toisaalta tarkoita luopumista ajatuksesta, että idässä voisi vielä joskus olla sellainen naapuri, joka ei (jatketuilla) toimillaan vedä sanktioita päälleen – pikemminkin päinvastoin: jos sanktioista yksipuolisesti luovuttaisiin, niin sehän juuri signaloisi julkista toivottomuutta Venäjän kehittymishalun ja/tai -kyvyn suhteen.


[…] puitteista, läntisyyden käsitteestä, ohjuspuolustuksesta sekä Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä ja pohjoismaisesta kontekstista käsin. Tietenkään nelijalkaista jakkaraa unohtamatta. Useat […]


Hei Joel ja kiitos vastauksestasi. "Näin ollen voimme mielestäni olla antamatta periksi Venäjän konkreettisille intresseille (esimerkiksi Ukrainassa) ja samalla jatkaa win-win suhteiden rakentamista." Oletan tarkoitat tällä suurin piirtein nykyisen kaltaisen Venäjä-politiikan jatkamista? Minun näkemykseni mukaan tällä politiikalla ei päästä tavoiteltuun lopputulokseen ja se perustuu juuri siihen Venäjän (ja voimapolitiikan) väärin ymmärtämiseen josta kommentissani puhuin. Tarkemmin sanottuna, minun mielestäni Venäjän ja lännen tavoitteet ovat toisensa poissulkevat. Ne eivät voi toteutua yhtäaikaa. On mahdotonta liikkua ja olla liikkumatta yhtä aikaa. Ymmärrän, että et jaa tätä näkemystäni. Käsityksemme Venäjän tavoitteista ja siitä mitä se on valmis tekemään niihin päästäksensä ovat ilmeisesti melko erilaisia, ja juuri siksi päädymme erilaisiin johtopäätöksiin. Luullakseni tarkastelemme asiaa muutenkin hieman eri tulokulmasta. Oma mielenkiintoni ja intressini perustuu vallitsevaan konkreettiseen tilanteeseen enkä ole niinkään kiinnostunut siitä akateemisena tutkimuskohteena. Käytännössä on tultava toimeen epävarmuuksien kanssa ja tehtävä johtopäätöksiä varovaisuusperiaatteella (mikä tarkoittaa tietysti myös pahimpiin vaihtoehtoihin varautumista). Tutkija ei luonnollisestikaan voi toimia samoin. Oman näkemykseni tarkempi perustelu vaatisi vähintään blogikirjoituksen, eikä minulla ole pakonomaista tarvetta olla "oikeassa", joten jätän asian tähän :) Ehkä voimme olla samaa mieltä siitä, että olemme eri mieltä :) -EV


Hei EV ja kiitos kommentistasi! Ehkä tämä viimeinen kappale viittaamastani Kristi Raikin artikkelista avaa hieman sitä paradigman muutosta, joka mielestäni olisi hävitty, jos annamme Venäjän sanella turvallisuuskulttuurimme ajattelutavan: ”To conclude with a broader look ahead, the current EU–Russia tensions can be viewed as a paradigmatic clash between liberal and realist worldviews. The EU has aimed to build its Eastern policies on the liberal ideas of shared norms and a win–win game of interdependence. It has clashed with a major power engaged in competition over spheres of influence. When these approaches collide, liberalism struggles to remain valid. If the ideational framework of geopolitical realism becomes the dominant lens for understanding EU–Russia relations, the EU will have lost the paradigmatic battle. A key question for the longer term future is whether the realist, geopolitical reading of Russia’s foreign policy reflects an enduring understanding of Russian–Western relations, or whether – in line with constructivist thinking – a different kind of Russia, with a different kind of foreign policy and relationship to its neighbours, is considered possible and attainable. A reassessment of EU–Russia relations has to address questions about whether democratization of Russia is still seen as a possible future scenario, and how to achieve a peaceful and cooperative relationship if Russia continues to reject and oppose liberal ideas. In the current heated (geo)political context, further scholarly work on the ideational coordinates of Europe’s relations with Russia is more necessary than ever.” Kyseessä ei siis mielestäni ole pelkästään konkreettisista (voima)poliittisista intresseistä, vaan hyvin paljolti siitä, miten ajattelemme kansainvälisiä suhteita ja turvallisuutta ylipäätänä. Näin ollen voimme mielestäni olla antamatta periksi Venäjän konkreettisille intresseille (esimerkiksi Ukrainassa) ja samalla jatkaa win-win suhteiden rakentamista. Kuten yhdessä edellisessä kommentissa argumentoin, suvereniteetin kunnioittaminen on arvo, joka myös Venäjällä pidetään tärkeänä (vaikke absoluuttisena, kuten ei lännessäkään). Tämä näkyy esimerkiksi Venäjän pyrkimyksistä perustella sekä Georgian että Ukrainan interventiota (vaihtehtoisen) humanitaarisen intervention periaatteen mukaisesti. Kuten Betcy Jose kirjoittaa: ”Russian vetoes to intervention in Syria demonstrate a resistance to a version of R2P endorsed by the United States and its allies and strong support for the more established norm of nonintervention. However, it is clearly does not find the norm of nonintervention absolute, as illustrated by the Georgian and Ukrainian cases. The humanitarian arguments Russia put forth for intervention in Ukraine may be targeted to domestic and regional audiences that also resist more dominant ideas of humanitarian intervention. Russian ideas on humanitarian intervention may be more limited, based on the anticipatory humanitarian interests of a state’s own citizens, occurring in the intervener’s backyard, and where sovereign rights are somewhat ambiguous. In this way, rather than suppressing the norm of humanitarian intervention, Russia may be trying to shape it to reflect its normative preferences. In its effort to reposition itself in the global arena, Russia may be drawing not just on its material capacities but also on its abilities to shape the global normative structure.” http://duckofminerva.com/2014/03/ukraine-a-tale-of-dueling-humanitarianisms.html


Hei tweaklerish! Kiitos taas vastauksestasi ja hyvästä huomiosta voimatasapainosta. Olen täysin samaa mieltä siitä, että instrumentaalinen KV-lain tulkinta ja sen noudattaminen ei perustu ainoastaan voimatasapainoon, vaikka se, kuten sanot, on tärkeä elementti siinä. Tässä olisin voinut olla selkeämpi. Toinen instrumentalismia ja formalismia erottava tekijä on kuitenkin se, että instrumentalistit painottavat lain seurauksia kun puolestaan formalistit lain muodostumisen ja noudattamisen prosessia kun he arvioivat lain legitimiteettiä. Kärjistäen, instrumentalistin mielestä KV-lain tulkinta, joka johtaa hyvään lopputulokseen on oikeutettu, riippumatta prosessista, kun puolestaan formalisti näkee prosessin ja sen noudattamisen itseisarvona, joka ylläpitää sääntöperäistä kansainvälistä järjestystä. Näiden koulukuntien erot tulevat erityisen selvästi esille, kun joudumme arvioimaan mainitsemiasi suvereniteetin ja ihmisarvojen periaatteita vastakkain. Onko esimerkiksi humanitaarinen interventio ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää oikeutettu vai ei? Taas pelkistäen, instrumentalisti sanoisi luultavasti kyllä, formalisti ei. 1990 jälkeen varsinkin Yhdysvaltojen interventiot ovat vahvistaneet instrumentaalista tulkintaa luomalla de jour käytäntöjä siihen nojautuen. (Manner) Eurooppa puolestaan on pyrkinyt vahvistamaan formaalia tulkintaa esimerkiksi ICC:n kautta, jonka perustamisasiakirjat Yhdysvallat ja Venäjä ovat allekirjoittaneet, mutta eivät ratifioineet. Euroopan yrityksistä huolimatta, voidaan sanoa, että instrumentaalinen tulkinta on vahvistunut ja sillä on ollut merkitystä myös Euroopan turvallisuusjärjestykseen. On mielenkiintoista minkä koulukunnan mukaan sekä Euroopassa että Venäjällä on tulkittu ETYK:ni Helsingin päätöskirjaa (johon taidat viitata vuodella 1975), joka myös sisältää suvereniteetin ja ihmisarvon kunnioittamisen periaatteet. Vaikuttaa siltä, että vuoteen 1999 Kosovon kriisin asti formaali tulkinta oli dominoiva sekä Euroopassa että Venäjällä, kun puolestaan sen jälkeen tulkinnat ovat yhä enemmän perustuneet instrumentalismiin. Tämä ei ole puolustus Venäjän toimille Georgiassa ja Ukrainassa, vaan kommentti siitä, miten Yhdysvaltojen johtama instrumentaalinen KV-lain tulkinta on johtanut maailmaan, jossa KV-sopimusten, sääntöjen ja normien kunnioittaminen on alistettu niistä saataviin lopputuloksiin; ja näiden lopputulosten hyveet ovat huomattavasti perspektiiviriippuvaisempia kun (mahdollisimman universaaliin) formalismiin perustuva oikeutus. Näin ollen, sanoisin, että se sääntöperusteinen normatiivinen järjestys, joka palvelee Suomen kaltaista pientä valtiota, tulisi olla nimenomaan formalismiin perustuva. Ja varsinkin suvereniteetin osalta, sille on sekä Euroopassa että Venäjällä vahvemmat perinteet kun Yhdysvalloissa. Voisiko tuleva sääntöperäinen turvallisuusjärjestys Euroopan ja Venäjän välillä voisi perustua vahvempaan formaaliin tulkintaan suvereniteetin kunnioittamisesta, jota ei alistettaisi instrumentaaliselle humanitääriselle interventiolle? Tuntuu siltä, että suvereniteetin kunnioittamisen osalta Euroopalla ja Venäjällä jotain saumaa päästä yhteisymmärrykseen, mutta siitä, mikä on oikeutettu humanitaarinen interventio, tuskin on.


Pauli Räsäselle: "..otaa sieltä resurssit ihmiskunnan haltuun, kuten entinen yhdysvaltain ulkoministeri on jo esittänyt." lainaa venäläisen propagandan kukkasta. Kyseessä on 'vuohia tuijottelevien miehien' Madeline Albrightin ajatuksista etälukemalla hankkima tieto. Samaan aikaan sekä herättää hilpeyttä että surettaa, että tämä hölynpöly on lähtenyt elämään omaa elämäänsä.


Toteat containment vaihtoehdosta, että: "Tämä tarkoittaisi myös, että Venäjän tavoite muuttaa Euroopan turvallisuusajattelun paradigmaa olisi onnistunut." Minusta moinen päätelmä on kyseenalainen. Olisi perin omituista, jos Venäjän tavoitteenasettelu olisi näin abstraktia, ts. "Muutetaan Euroopan turvallisuusajattelun paradigmaa". Tällöinhän heidän kannaltaan mikä tahansa muutos tarkoittaisi tavoitteen saavuttamista. Huomattavasti uskottavampaa on, että Venäjä nimenomaan tavoittelee sitä, että se voi jatkaa voimapoliitiikkaansa ja että länsi jatkaa kompromissien ja neuvotteluratkaisujen etsintää. Juuri tästä syystähän se operoi hämärällä vyöhykkeellä. Jos länsi ryhtyisi voimakkaasti patoamaan Venäjän toimintaa, se olisi merkki Venäjän epäonnistumisesta - ei onnistumisesta. Minusta on ylipäänsä ongelmallista, että Venäjän toiminnan rationaalisuutta ja sen onnistumista tai epäonnistumista arvioidaan länsimaisten silmälasien lävitse. Venäjä on mm. kerta toisensa jälkeen osoittanut, ettei se priorisoi esim. toimintansa taloudellisia seuraamuksia tavalla joka on länsimaalaisittain "rationaalista". Venäjällä ei myöskään ole sellaisia moraalisia pidäkkeitä joita länsimaalaiset tarkkailijat pitävät (väärin) universaaleina ja olettavat siksi myös Venäjän pitävän niitä tärkeinä. Länsimaisista arvioista paistaa myös läpi se, ettei lännessä ymmärretä aikaskaalaa jolla Venäjä toimii ja arvioi tavoitteidensa saavuttamista. Venäjän totaalisen väärinymmärtämisen selvin merkki (minun mielestäni) on se, että kuvitellaan lännen myöntyväisyyden ja kompromissihalukkuuden lopettavan Venäjän aggressiivisen toiminnan tai antavan Venäläisille positiivisen kuvan lännestä ja siten edesauttavan sikäläisen yhteiskunnan uudistumista (lännelle mieluisempaan suuntaan.) Rene Nyberg totesi Kultarannassa, että Venäjällä kaikki politiikka on valtapolitiikkaa. Tämä on puheiden tasolla lähes kaikille selvää, jopa triviaalia, mutta minusta näyttää, että vain harvat ovat vaivautuneet miettimään mitä se todella tarkoittaa. Puhutaan kyllä Venäjän voimapolitiikasta, mutta kun Venäjän toimia arvioidaan, argumenteista paistaa lävitse, että sanasta on kuultu vain jälkimäinen osa "politiikka",


Hei, kiitoksia vastauksesta! Pistetään Koskenniemi lukuun. Ehkä tässä olisi hyvä vielä erotella kansainvälisten suhteiden sovinnaissääntöihin väistämättä perustuvan järjestyksen luonne (neutraali tulkinta) sekä toisaalta Eurooppaan vuosina 1975-1990 luotu jakamattoman turvallisuuden ja ihmisoikeuksien kunnioituksen kulmakivikseen ottanut sääntöperustainen järjestys (normatiivinen tulkinta). Sellainen kansainvälisten suhteiden realismin esittämä tulkinta, jossa järjestys perustuu _pelkkään_ voimatasapainoon, ei itse asiassa ole kovin realistinen kuvaus maailmasta, kuten moni realisti itsekin on tunnustanut (esimerkiksi englantilaisen koulukunnan klassikoissa voimatasapaino on vain yksi kansainvälistä järjestystä ylläpitävä primääri-instituutio muiden joukossa). Voimatasapaino kuitenkin on eräänlainen newtonilaisen mekaniikan maailmankuvasta ammentava metafora, joka kyllä sinänsä voi kuvata jotain tiettyjä kansainvälisten suhteiden ylätason säännönmukaisuuksia kohtalaisesti, joskin tällöinkin varsin yleisellä tasolla. Joka tapauksessa vaikutamme olevan samoilla linjoilla siitä, että 1) Euroopan turvallisuusarkitehtuurin perustana toimiva sääntöperustainen järjestys on kovan paineen alla sekä 2) Suomen kaltaisen valtion näkökulmasta sääntöperustainen järjestyksen ylläpitäminen olisi ensiarvoisen tärkeää. Tämän järjestyksen yksi perustavista tekijöistä tulee jatkossakin olla jokaisen valtion suvereeni oikeus valita omat turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa, kunhan ne ovat lähtökohtaisesti tehty defensiivisten intentioiden pohjalta.


Näytää vahvasti siltä, kuin olisi toteutumassa,maamme kannalta epäedullisin skenaario geopolittisissa maailmassa. Juhannuksen aikoihin, kun meillä oltiin bregsitin lumoissa,Venäjä ja Kiina sopivat,Putinin vierailulla mittavia talous ja puolustus sopimuksia. Haitalliseksi maallemme tilanne tulee jos ja kun maamme itärajasta tulee kahden eri valtapiirin raja,jolloin olemme automaattisesti ns länsimaisen arvoyhteisön marginaalissa ja vaarassa totaliseen syrjääntymiseen,on näet muistettava kansallisen menestykseme olevan paljolti riippuvaista menneisyydessämme eri muodoissa olevasta venäjästä. Markku Kuisman teos Venäjä ja Suomen talous kertoo enemmän tapahtumien kulusta varsinkin taloudellisen vuorovaikutuksen olennaisuudesta maamme menestykselle. Esimerkiksi , jos tuolloin Kekkosen pääministerikautena olisimme oleet rähmälään läntisten, lähinnä beittien ja osan yhdysvaltain hallintoa edessä, meillä ei olisi nyt öljy eikä terästeollisuutta, koska molempien hankkeiden kohdalla lännestä tuli meille useita nootteja. Paras ja maallemme edullisin kehitysreitti olisi kansakuntien euroopan muodostuminen atlantilta tyynellemerelle, silloin olisimme lähempänä Pariisin, Berliinin ja Mokovan akselia, siis lähempänä euroopan ytimiä. Brittien europpan unionista eroaminen voi avata reitin jopa tälle kehitystielle.,onhan aglosaksinen yhteiskuntakäsitys varsin poikkeava meille tutummasta Hegelin ajatuksille pohjautuvasta europpalaisesta valistuksesta. Se ilmiö,jolla Venäjän valtaregimi pystyy vähäisimmistä sotilallisita ja taloudellisita resursseistaan huolimatta pärjäämään on Heidegerin nimeämä ja inhoama kermaperseporvarillisus, europpalaisita on tullut vaurastuesaan mukavuuden halusia,he eivät tahdo kokea taloudellisia menetyksiä, joita fyysinen sota väistämättä tuotaa. Toiisaalta taas liberalistisen kapitalismi tuotaa suorastaan luonnonvoimaisesti sellaiset olosuhteet, jossa se tuotaa keskuuteensa turhautuneen luusereden muodostaman erittäin katkeran ja vihasen alaluokan, joka on valmis, oman kunniankoodostonsa velvoittamana vaikka mihin urotöihin, jos sitä ei kohdisteta ulkoisten mitättömyksien kimpun, se kohdistaa tuhovoimansa, edellämainittuihin kermaperseporvareihin. Ruotsalais- arjalainen laajentumis ja elintila politikka oli ja on siitä hyvä esimerkki historiassa,ei siis pelkästään saksalainen. Samoin ns amerikan löytäminen ja se alkuperäis äestön tuho,oli tuota samaa europpalaista barbariaa parhaimmilaan. Kun seuraa suomalaisen iltapäivälehdistön nykyistä mielialavalmistelua venäjän demonisoimisessa, seuraava sakel on luonteva, mitätöidä heidän ihmisarvonsa ja otaa sieltä resurssit ihmiskunnan haltuun, kuten entinen yhdysvaltain ulkoministeri on jo esittänyt. Kuten jo edellä mainitusta havaitan tästä eteenpäin oikeastan kaikki on mahdollista, ihmisiksi oleminen taitaa tarkoitaa juuri sitä.


Hei! Kiitos paljon kommenteistasi. On ilo kuulla, että kirjoitus on herättänyt ajatuksia ja kritiikkiä, se on enintä mitä kirjoittajana voin toivoa. Koitan seuraavaksi selventää molempia esille nostamiasi kysymyksiä, olen nimittäin lopputuloksesta, eli kolmannen vaihtoehdon etsimisestä täysin samaa mieltä. Olennaista on mielestäni selventää mitä sääntömääräisellä turvallisuusjärjestyksellä tarkoitetaan. Tästä voidaan nähdäkseni tehdä ainakin kolme tulkintaa, riippuen siitä, miten näemme kansainvälisen lain ja sen oikeutuksen noin ylipäätänsä: 1) Jos olemme realisteja, KV-laki nähdään usein instrumentaalisena, eli poliittisia päämääriä palvelevana työkaluna. Kansainvälisen lain oikeutus ja syy miksi valtiot noudattavat sitä perustuu siis voimatasapainoon. Jos osapuolet eivät näe lain noudattamista mielekkäänä ja voimatasapaino sallii sen rikkomisen, so be it. Venäjä ja Yhdysvallat tulkitseva kansainvälistä lakia pitkälti tämän koulukunnan mukaan ja sen takia väittäisin, että jos Euroopan (ja Suomen) turvallisuusjärjestys perustuu pääasiassa Natoon (Averren 1 vaihtoehdon mukaan), myös mahdollinen tuleva sääntöperäinen järjestely Venäjän kanssa nähtäisiin molemmin puolin perustuvan tähän tulkintaan. 2a) (Manner) Euroopassa tulkitaan kuitenkin kansainvälistä lakia ja täten myös sääntöperäistä turvallisuusjärjestystä enemmän universaalin formalismin perspektiivistä. Tämän näkemyksen mukaan KV-lain oikeutus kumpuaa kansainvälisistä instituutioista, joiden kautta on demokraattisesti kodifioitu kansainvälisen yhteisön tahto ja arvopohja. Tämä tekee lakien noudattamisesta itseisarvon, riippumatta voimatasapainosta. Tämä on nähdäkseni se tulkinta, jota Venäjä nyt on haastamassa ja johon tuskin on paluuta. Universaalia formalismia on kuitenkin kritisoitu siitä, että se ei itse asiassa ole universaali, vaan Eurooppalaisen arvomaailman yleistys ja hegemonisointi. Toisin sanoen, kansainvälisen lain oikeutus perustuu vaan "sivistyneen", eli länsimaisen kansainvälisen yhteisön yhteisymmärrykseen. 2b) Viimeisen vaihtoehdon mukaan kansainvälistä lakia ei tulisikaan ymmärtää edellisen, jossain määrin epäaidon universaalin formalismin kautta, vaan mahdollisimman aidon ja mahdollisimman universaalin formalismin kautta. Tämän tulkinnan mukaan voimme rehellisesti erottaa enemmän tai vähemmän universaaleja tulkintoja, joiden oikeutus kumpuaa laajemman kansainvälisen yhteisön yhteisymmärryksestä. Ymmärtääkseni tämä on se tulkinta mahdollisesta tulevasta Euroopan ja Venäjän välisestä sääntöperäisestä turvallisuusjärjestyksestä, jota myös Averre ehdottaa. Joten kyllä, olen samaa mieltä siitä, että Averren toinen vaihtoehto olisi myönnytys sille, että Eurooppalaisiin arvoihin perustuvaa turvallisuusjärjestystä ei ole onnistuttu yleistämään. Mutta samalla 2b) vaihtoehdon tavoittelu ei hyväksyisi Venäjän (ja Yhdysvaltojen) instrumentaalista tulkintaa. Nähdäkseni Minsk2 ja Euroopan talouspakotteet antavatkin hyviä insentiivejä suvereniteetin kunnioittamiseen perustuvalle aidosti sääntöpohjaiselle 2b-vaihtoehdolle. Tämä olisi luonteva lähtökohta Euroopan ja Venäjän yhteisymmärryksessä jo puhtaasti maantiedosta johtuen. Mitä puolestaan tulee Suomen ulkopolitiikan sitomiseen "positive sum" interaktioiden varaan, niin ei se minunkaan mielestä ole itseisarvo tai ainoa tavoite. Suomen strategia vahvistaa pelotetta Nato-vaihtoehdon avoinna pitämisellä on siinä mielessä ihan järkevää. Kuten sanot, Suomessa on haluttu ylläpitää ulkopolitiikan liikkumavara, jotta pystytään luomaan sekä positiivisia että negatiivisia interaktioita eri suuntiin. Liikkumavaran ja pragmatismin säilyttäminen on mielestäni Suomessa vähintään yhtä vahva kansallinen arvo, kuin Ruotsissa liittoutumattomuus (vai ovatko ne toisillensa synonyymejä?). Joka tapauksessa, uskottavan pelotteen ylläpitäminen on minunkin mielestä olennaista, kun hallitsemme nykyistä tilannetta Venäjän kanssa, mutta ehkä meidän samalla kannattaa pitää silmällä tulevia, laajempia kehityskulkuja ja vaikuttaa myös niihin mahdollisuuksiemme mukaan? Pelkkä pelote on mielestäni taktinen työkalu, jota voimme rakentaa myös ilman Natoa. Natoon liittyminen tai siitä pois jääminen on puolestaan strateginen ja poliittinen päätös, jolla myös annamme äänemme sille, miltä Euroopan ja Venäjän välisten suhteiden tulee näyttää. Mutta nyt! Oikeen hyvää juhannusta kaikille! :) Ps. Tässä Martti Koskenniemen, vuonna 2004 antama puhe yllä kuvatuista kansainvälisen lain koulukuntien temmellyksistä historian saatossa: http://www.helsinki.fi/eci/Publications/Koskenniemi/MFlorence.pdf Yhtä ajankohtainen tänään kun silloin!


Muutama pikainen ajatus näin juhannuksen edellä. Tämä oli kaikkinensa mielenkiintoinen, defensiivisen realismin sekä perinteisemmän liberalismin oppeja monin paikoin yhdistelevä artikkeli. Siinä on useita pohtimisen arvoisia, selkeästi ja johdonmukaisesti esitettyjä argumentteja. Myös Naton sisäisiä jännitteitä ja käymisvaihetta käsitellään otteella, jossa vältetään aihepiiriin käsittelyssä usein tavattava suostutteleva ja kokonaisuuden eheyttä korostava "parhain päin" -tyylinen luenta. Näen kuitenkin argumenteissa nopealla perehtymisellä pari ongelmaa: 1) Venäjän haasteeseen vastaamisen vaihtoehdoista (myös) jälkimmäinen - ja ennen kaikkea se - johtaa tilanteeseen, jossa Venäjän Euroopan turvallisuusarkitehtuurin keskeisille sääntömääräisille periaatteille esittämä revisionismi tulee hyväksytyksi, oikeutetuksi tai vähintään hiljaisesti "ymmärretyksi". Ensimmäinen lännelle kirjoituksessa Averren kautta hahmotettu strategiavaihtoehto - eräänlainen containment 2.0. - ei myöskään väistämättä johda tilanteeseen, jossa "Venäjän tavoite muuttaa Euroopan turvallisuusajattelun paradigmaa olisi onnistunut." Tässä strategiamallissa eittämättä korostettaisiin lännen puolelta sen nimenomaista tilapäisyyttä ja, kuten Averre toteaa, turvattomuuden negatiivisen kierteen hallintaa poikkeustilana. 2) Toinen ongelma, sikäli kun tulkitsen kirjoitusta oikein, liittyy argumenttiin Suomen (ja oletettavasti myös Ruotsin) Nato-jäsenyydestä. Itse johtopäätös esimerkiksi Venäjän tiettyjen identiteettinarratiivien vahvistumisesta Suomen jäsenyyden myötä voi kyllä hyvin osoittautua todeksi. On kuitenkin ongelmallista sitoa Suomen mahdollisuus valita omat institutionaaliset turvallisuuspoliittiset kytköksensä puhtaasti, laajemman sinänsä käytännön seurauksiltaan spekulatiivisten "positive sum" järjestelyiden vangiksi Tällaiselle pidättäytymiselle voi löytyä muita syitä (esim. Ruotsissa vetoaminen ulkopoliittiseen perinteeseen), mutta tällaisen kohtalonyhteyden muodostaminen suurvaltapolitiikan suhdanteiden välineeksi ei nähdäkseni edustaisi käytännöllisesti viisasta ulkopolitiikkaa. Voin tosin tässä kohdin tulkita kirjoitusta väärinkin. Suomen virallinen toimintamallihan on tällä hetkellä hyödyntää Nato-jäsenyyden hakemisen mahdollisuutta jo nyt yhtenä vakauspolitiikan ehdollisesti pakottavana elementtinä. Tämä kaiketi on sitä toiminnanvapauden maksimointia. Ehkä tässä mielessä tulisi vielä etsiä kolmatta tietä, jossa yhdistyisi elementtejä sekä "positive sum" että "negative sum" -vaihtoehdoista.


Lisättävää?

Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.