Yhdysvalloissa sanalla ”reparations” tarkoitetaan useimmiten orjuudessa eläneille tai heidän jälkeläisilleen suoritettavia vahingonkorvauksia. Vahingonkorvausten kannattajat katsovat orjuuden lisäksi myös rotuerottelun ja edelleen jatkuvan rakenteellisen rasismin aiheuttaneen pysyvän eriarvoisuuden tilan, josta ulospääsy vaati menneisyyden hyvittämistä. Tilannetta on verrattu saksalaisten päätökseen maksaa korvauksia holokaustin uhreille juutalaisvainoista. Erilaisia ehdotuksia tilanteen ratkaisemiseksi on tarjottu, mutta tämän hetken poliittisessa ilmapiirissä konsensuksen löytäminen vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Eriarvoisuuden pitkä historia, osa I

Nykypäivän keskustelu vahingonkorvauksista pohjautuu eriarvoisuuden pitkälle historialle Yhdysvalloissa. Afroamerikkalaisiin kohdistunut rasismi Yhdysvalloissa voidaan tiivistää orjuuteen, sitä seuranneeseen rotuerotteluun, eli niin sanottuun Jim Crow -aikaan, sekä nykyiseen eriarvoisuuteen, joka rakentuu kahden edeltävän luomalle epätasa-arvon pohjalle.

Vaikka orjuus keskittyi etelävaltioihin, afrikkalaisten pakkokuljetus hyödytti koko USA:n kansantaloutta sekä myös Euroopan teollistuvia markkinoita. Kun orjien maahantuonti kiellettiin vuonna 1808, salakuljetus kukoisti vielä Yhdysvaltojen sisällissotaan (1861–1865) saakka.

Sisällissodan alla eniten orjia oli Missisippissä ja Etelä-Carolinassa, joissa yli puolet väestöstä eli orjuudessa. Orjavaltioissa orjat olivat arvokkain yksittäinen varallisuuden lähde orjanomistajille, jopa arvokkaampaa kuin maanomistukset. Tämän vuoksi yritys kieltää orjuus koko maassa oli tuhoon tuomittu ilman väkivaltaista yhteenottoa.

Arviolta 200 000 afroamerikkalaista taisteli liittovaltion puolesta sisällissodassa. Vaikka perustuslain 13. lisäys kielsi orjuuden sodan jälkeen, monille se tarjosi korkeintaan hengähdystauon. Ensimmäinen mahdollisuus vahingonkorvauksiin nähtiin vielä sodan raivotessa, kun kenraali Sherman lupasi vapautensa saaneille orjille ”40 eekkeriä maata ja muulin”. Lupaukset jäivät kuitenkin valtaosin pitämättä, ja presidentti Lincolnin kuoleman jälkeen suurin osa maasta palautettiin entisille maanomistajille. Monet mustat palasivat töihin pelloille orjuutta muistuttaviin olosuhteisiin.

Osa II

Vahingonkorvauksissa ei ole kyse pelkästään orjuuden aiheuttamien tuhojen korjaamisesta. Lain puitteissa tapahtunut rotuerottelu jatkui vielä sata vuotta orjuuden päättymisen jälkeen. Jim Crow -aika päättyi vasta 1960-luvun kansalaisoikeustaistelussa saavutettuihin muutoksiin, mutta satoja vuosia kestäneen sorron jäljet näkyvät edelleen ja syrjintä on löytänyt tähän päivään asti uusia muotoja. Tämän vuoksi vahingonkorvausten puolestapuhujat katsovat, että menneisyyden hyvittäminen erilaisin tavoin on välttämätöntä aidon tasa-arvon saavuttamiseksi.

Yhdysvaltojen mustien vahingonkorvauksissa ei ole kyse vain orjuuden aiheuttamien tuhojen korjaamisesta, mutta myös sitä seuranneen rotuerottelun aiheuttamasta epätasa-arvosta. Klikkaa twiitataksesi!

Sisällissodan jälkeen Yhdysvalloilla oli tilaisuus uudelleenrakentaa yhteiskunta itsenäisyysjulistuksessa luvattujen vapauden ja tasa-arvon periaatteille. Tilaisuus jätettiin käyttämättä ja tilalle tuli rotuerottelu sekä myytti etelävaltioiden kunniakkaasta menneisyydestä. Konfederaatiolipusta valjastettiin rohkean vastarinnan symboli ja sen alla taistelleista sotilaista leivottiin sankareita.

Avoin väkivalta jatkui. Vuoden 1921 Oklahoman joukkomurhan kaltaisista tapahtumista tuli arkipäivää. Tulsassa aseistautuneet joukot hyökkäsivät mustien tulsalaisten kimppuun polttaen koteja, kirkkoja ja kouluja maan tasalle. Kuolleiden määrä laskettiin kymmenissä, mahdollisesti jopa sadoissa.

New Deal -uudistukset olivat jälleen tilaisuus paikata menneisyyttä. Poliittisesti ohjelma oli menestys presidentti Franklin D. Rooseveltille, sillä aiemmin republikaaneja äänestäneet afroamerikkalaiset alkoivat siirtyä demokraattien puolelle kiihtyvällä tahdilla. Apu ei kuitenkaan jakautunut tasapuolisesti varsinkaan etelässä.

Vietnamin sodan varjossa käyty kansalaisoikeustaistelu repi Yhdysvallat nykypäivää muistuttavan kahtiajaon partaalle. Jokaista tasa-arvon askelta edelsi väkivaltainenkin vastustus. Keskustelu vahingonkorvauksista virkosi uudestaan Malcolm X:n ja Queen Mother Mooren kaltaisten mustan nationalistiliikkeen johtohahmojen ansiosta.

Osa III

Päällisin puolin asiat olivat paremmin syvän etelän ulkopuolella. Afroamerikkalaisten muuttoliike Chicagon ja New Yorkin kaltaisiin suurkaupunkeihin aiheutti kuitenkin voimakkaan vastareaktion valkoisessa väestössä. Mustille maksettiin huonompaa palkkaa ja tarjottiin kehnoja lainoja sekä olematonta terveydenhuoltoa. Myös asumismahdollisuuksia rajoitettiin.

Tänäkin päivänä sosiaalinen liikkuvuus on osoittautunut käytännössä paljon teoriaa hankalammaksi. Suurkaupungeissa asutaan edelleen erillään, ja vähemmistöjen asuttamilla alueilla taloudelliset edellytykset keskiluokkaan kohoamiseksi ovat heikommat. Jengiytyminen ja päihdeongelmat ovat epätasa-arvon luonnollista seurausta.

Vahingonkorvaukset ovat aina toisinaan nousseet puheenaiheeksi. Vuonna 1989 John Conyers esitteli lakiehdotuksen vahingonkorvauksia tutkivan komission perustamiseksi. Toistuvista yrityksistä huolimatta ehdotus ei ole tähän päivään mennessä edennyt kongressin äänestettäväksi.

Joillain mittareilla katsottuna afroamerikkalaisten asema on tietenkin parantunut. Yksittäiset menestystarinat ovat yleisempiä, ja esimerkiksi mustien kongressiedustajien määrä on ollut kasvussa. Tilastot eivät kuitenkaan juuri tue väitettä siitä, että rotujen välinen kuilu olisi kurottu umpeen, mitattiin sitä sitten tuloeroilla, vankimäärillä, koulutuksella, köyhyydella tai elinäiänodotteella.

Teoriasta käytäntöön

On tärkeää huomioida, että vahingonkorvauksista puhuttaessa kyse ei ole pelkästään kylmästä käteisestä. Amerikkalaisen yhteiskunnan peruspilari on varallisuuden kerääminen, joka on kautta historian tehty afroamerikkalaisille valkoisia vaikeammaksi. Monen puolestapuhujan mielestä vahingonkorvausten tärkein funktio olisikin luoda järjestelmä, joka tasoittaisi vuosisatojen syrjinnästä juontuvia rotujen välisiä eroja työelämässä, koulutuksessa, yrittäjyydessä ja asumisessa. Kiteytetysti vahingonkorvauksissa ei ole siis kyse rahasta, vaan yrityksessä pakottaa kokonainen kansakunta käsittelemään avoimesti omaa menneisyyttään.

Vahingonkorvauksista puhuttaessa kyse ei ole pelkästään kylmästä käteisestä vaan halusta luoda järjestelmä, joka tasoittaisi vuosisatojen syrjinnästä juontuvia rotujen välisiä eroja. Klikkaa twiitataksesi!

Vuonna 2015 perustetun National African-American Reparations Commissionin 10-vaiheinen ohjelma on asettanut tavoitteekseen muun muassa saada virallinen anteeksipyyntö Yhdysvaltain hallitukselta, auttaa vastuullisesti toimivia afroamerikkalaisia maanviljelijöitä ja yrittäjiä, antaa taloudellista apua afroamerikkalaisille opinahjoille, apurahoja tai lainoja edullisia asuinolosuhteita tarvitseville, afroamerikkalaisen kulttuuriperinnön vaalimista sekä syrjivän rikosoikeusjärjestelmän aiheuttamien vahinkojen korjaamista.

Ennakkotapauksia vahingonkorvauksista on jonkin verran paitsi muualta maailmasta niin myös yksittäistapauksina myös Yhdysvalloista. Jo ennen emansipaatiota jotkut harvat orjanomistajat tiettävästi vapauttivat orjiaan ja maksoivat näille korvauksia.

Vuonna 2001, 80 vuotta Tulsan tapahtumien jälkeen, Oklahoman osavaltion valtuuttama komissio suositteli raportissaan vahingonkorvauksien maksamista 125 edelleen elossa olleelle uhrille. Myös menehtyneiden uhrien jälkeläisiä katsottiin voitavan auttaa esimerkiksi stipendien tai kehitysavun muodossa. Oklahoma ei kuitenkaan korvauksia ole maksanut.

Virginiassa puolestaan tarjottiin vuonna 2005 stipendejä uudelleenkouluttautumiseen henkilöille, jotka olivat 1960-luvulla suljettu koulutusjärjestelmän ulkopuolelle Virginian kieltäydyttyä noudattamasta korkeimman oikeuden päätöstä lakkauttaa oppilaitosten rotuerottelu. Koska nämä henkilöt olivat jo pitkälti yli keski-iän, kädenojennuksesta oli vain harvalle hyötyä käytännössä.

2000-luvulla useampi osavaltio on virallisesti pyytänyt anteeksi osallisuuttaan orjuuteen. Vaikka kauniilla sanoilla ei kateta pöytää, niin tätä voidaan pitää jonkinlaisena varovaisena askeleena kohti laajempaa vastuunkantoa. Ainakin Kalifornia, Maryland ja Illinois ovat perustaneet vahingonkorvauksien mahdollisuutta tutkivia komissioita. Vuonna 2019 Georgetownin yliopiston opiskelijat korottivat omia lukukausimaksujaan perustaakseen rahaston yli 200 orjan jälkeläisille, joiden myyntiin laitos oli osallistunut.

Nämä osittaiset onnistumiset ovat pitäneet vahingonkorvaukset paitsi otsikoissa myös tutkijoiden mielenkiinnon kohteena. Viime vuosina on tutkittu monien amerikkalaisten suuryritysten osallisuutta orjuuteen. Se on myös avannut uuden rintaman vahingonkorvauksien puolesta kampanjoiville. Yrityksille esitetyt vaatimukset ovat kuitenkin enimmäkseen kaatuneet tuomioistuimissa, sillä moraalisesta stigmasta huolimatta näiden toimet ovat tapahtuneet oman aikansa lain puitteissa.

Asiaa tutkineet A. Kirsten Mullen ja William Darity Jr. ovatkin sitä mieltä, että poliittiset keinot olisivat oikeusistuimia tehokkaampi tie vahingonkorvausten edistämiseksi. Liittovaltiotasolla demokraattienemmistöinen kongressi on ollut haluton edistämään asiaa. Syyt tähänkin löytyvät politiikan arkitodellisuudesta.

Vahingonkorvauksia vastaan

Äänestäjien keskuudessa vahingonkorvaukset eivät nauti suurta suosiota. Lähes kaksi kolmasosaa yhdysvaltalaisista vastustaa niitä. Demokraattipuolueen enemmistö kongressissa näyttää välivaalien lähestyessä huteralta, eikä kiinnostusta nostaa epäsuosittua aihetta tikunnokkaan juuri ole.

Äänestäjien keskuudessa vahingonkorvaukset eivät nauti suurta suosiota. Syitä vastustukseen on monia. On selvää että vahingonkorvaukset maksaisivat paljon rahaa. Klikkaa twiitataksesi!

Syitä vastustukseen on monia. On selvää että vahingonkorvaukset maksaisivat paljon rahaa. Vuosisatoja jatkuneelle syrjinnälle on lähes mahdotonta lätkäistä hintalappua, mutta arviot vaihtelevat noin 2–20 biljoonan dollarin paikkeilla, mikä saattaisi lisätä Yhdysvaltojen jo ennestään kasvavaa velkataakkaa. 

Perustavanlaatuiset asenne-erot selittävät vahingonkorvausten epäsuosiota etenkin valkoisten keskuudessa. On helppoa osoittaa Barack Obaman, Oprah Winfreyn tai LeBron Jamesin kaltaisia menestyneitä afroamerikkalaisia ja väittää, että järjestelmä toimii. Että menestyksen ovet ovat avoinna kaikille, jotka ovat tarpeeksi ahkeria ja määrätietoisia. Tällaiset asenteet pitävät sisällään suomalaisestakin yhteiskunnasta tuttuja rasistisesti värittyneitä mielikuvia, joissa toiset etniset ryhmät nähdään toisia laiskempina.

Eikä niukkuus tietenkään ole pelkästään vähemmistöjä riivaava ongelma. Vuonna 2020 köyhyysrajan alapuolella eläviä valkoisia oli enemmän kuin mustia amerikkalaisia, joskin heidän kohdallaan oli kyse oli vain noin kahdeksan prosentin osuudesta koko etnisestä ryhmästä, kun taas afroamerikkalaisten kohdalla vastaava luku oli noin 19 prosenttia. 

Prosentuaalisesti  suurin köyhyysrajan alla elävä ryhmä koostui alkuperäiskansoista, joilla on myös omat erinomaiset syynsä etsiä vahingonkorvauksia. Osa poliittisesta vastustuksesta selittyykin sillä, että myönteinen korvauspäätös aloittaisi uusien kanteiden tulvan. Pelkona on, että vahingonkorvaukset loisivat lisää eriarvoisuutta etnisten ryhmien välille. Koska vahingonkorvaukset maksettaisiin viime kädessä suurelta osin veronmaksajien pussista, joutuisivat esimerkiksi menneisyyden syrjintään syyttömät maahanmuuttajat mukaan talkoisiin.

Suomessakin juuri vieraillut republikaanijohtaja Mitch McConnell perusteli vastustustaan sillä, ettei kukaan elossa olevista amerikkalaisista ole syyllinen ”alkuperäiseen syntiin”. Tämä on tietenkin totta, mutta on ristiriitaista, että sisällissodan veteraanien jälkeläisille maksettiin eläkkeitä vielä vuoteen 2020 asti, vaikka viimeinen tiettävästi sodassa taistellut henkilö kuoli jo 1950-luvulla.

Kompromissia etsimässä

Menneisyyden muistaminen on usein valikoiva prosessi. On helpompaa unohtaa historian häpeälliset hetket ja keskittyä muistelemaan niitä osia, jotka tekevät meidät ylpeäksi omasta menneisyydestämme. Kyse ei myöskään ole pelkästä mukavuudenhalusta, vaan myös tietoisesta tavasta rakentaa kansallismielisyyttä.

Lähes kaikki amerikkalaiset ovat yhtä mieltä siitä, että orjuus oli suuri vääryys ja moraalinen rikos. Sama koskee laillisen rotuerottelun aikaa. Rasismin koetaan olevan vakava ongelma yhteiskunnassa, mutta sen syyperistä on vahvoja erimielisyyksiä. Merkittävä osa amerikkalaisista on sitä mieltä, ettei rakenteellinen rasismi ole ongelma, vaan kyse on Buffalon taannoisen ampumavälikohtauksen kaltaisista yksittäisistä tapauksista. Tässäkin asiassa mielipiteet jakautuvat melko ennalta-arvattavasti poliittisten leirien kesken.

Vahingonkorvausten suhteen tilanne ei näytä lupaavalta, mutta kenties tie eteenpäin ei kuitenkaan ole tukossa. Jos aitoa halua korjausliikkeeseen löytyy, myös kompromisseja on tarjolla. Yksi mielenkiintoinen ja taloudellisesti vähemmän kuormittava tapa maksaa vahingonkorvauksia voisi olla taloustieteilijä Darrick Hamiltonin ehdottama niin sanottu ”baby bonds” -menetelmä, jossa valtio maksaisi köyhyydestä kärsiviin perheisiin syntyville lapsille säästöjä parempaa tulevaisuutta varten. Säästöjen määrä riippuisi perheen tuloista, mutta voisi yhdessä korkojen kanssa nousta jopa muutamaan tuhanteen dollariin vuodessa. Ohjelman kokonaiskustannusten on arveltu olevan jotain 60 ja 100 miljardin väliltä, mikäli se otettaisiin käyttöön maanlaajuisesti.

Tällainen maltillisempi ratkaisu yhdistettynä siihen, että vahingonkorvaukset nähtäisiin pelkän rahan sijasta myös rehellisenä dialogina kansakunnan menneisyydestä, avoimena keskusteluna historiasta, jossa virheet myönnetään, niitä pyydetään anteeksi ja pyritään yhdessä parempaan tulevaisuuteen, voisi toimia askeleena eteenpäin. Ikävä kyllä on täysin mahdollista, että nykyisessä polarisoituneessa poliittisessa keskustelussa tällainenkin idea olisi liian radikaali toiselle osapuolelle, ja liian konservatiivinen toiselle.

____

Kirjoittaja: Niko Mikael Korhonen

Editointi: Tuulikki Olander, Ilmari Reunamäki

Kielenhuolto: Ida Andersson