Väkivalta asuu valtiossa
Christopher Rowley | 24.02.2015
St. Paulin katedraali Lontoossa toisen maailmansodan pommitusten aikana. Kuva: Flickr
Helsingin Sanomissa julkaistiin sunnuntaina 15.2. teksti otsikolla “Aseeton vastarinta kuulostaa naiivilta, mutta olisiko se sittenkin paras tapa puolustautua?”, jossa toimittaja Lari Malmberg pohtii väkivallatonta vastarintaa maanpuolustuksen keinona. Malmbergin kolumnin kantava ajatus on, että väkivalta on paitsi seurauksiltaan haitallista, myös itsessään väärin. Tämän vuoksi tulisi hänen mukaansa Suomenkin puolustus rakentaa väkivallattomuuden periaatteelle. Vaikka väkivallattomuus on tavoitteena kannatettava, Malmbergin näkemys politiikan ja kansainvälisten suhteiden luonteesta on karikatyyri, jonka pohjalle on hankala rakentaa vastuullista turvallisuuspolitiikkaa. Pafistiseen maanpuolustukseen liittyy runsaasti niin eettisiä kuin käytännönkin ongelmia, kuten esimerkiksi tyrannian ja orjuuttamisen mahdollisuus. Tässä kirjoituksessa haluan kuitenkin kiinnittää huomiota valtion ja väkivallan väliseen suhteeseen. Väitän, että sota ja konfliktit ovat sitkeä ongelma, johon ei ole yksinkertaista, lopullista ratkaisua, sillä valtio ja väkivalta ovat ilmiöitä, joilla on yhteinen historia.
HS:n kolumnissa kääpiövillakoira Tatun räksytys toimii analogiana väkivaltaiselle puolustuspolitiikalle, jossa “pelko…sokais[ee] arviointikyvyn”. Taustalla piilevä oletus lienee siis, että myös ihminen on väkivallan logiikkaan turvautuessaan pelon ja vihan sokaisema. Tämä ajatus on lähellä yleisestä väittämää, jonka mukaan sodat johtuvat aggressiivisesta ja väkivaltaisesta ihmisluonteesta. En ryhdy tässä tekstissä arvioimaan kyseisen väittämän kanssa ristiriidassa olevaa antropologista tutkimusta, vaan pikemminkin haluan selventää modernissa kansainvälisessä yhteisössä tapahtuvan väkivallan yhtä perussyytä, nimittäin valtioiden roolia sotien synnyssä. Toki jos jotain ihmisluonnosta pitäisi sanoa, olisi huomattavasti perustellumpaa väittää, että nimenomaan ihmisen yhteisöllinen luonne aiheuttaa konflikteja.
Sodat ja konfliktit eivät nimittäin ole seurausta ihmisen väkivaltaisesta luonteesta, vaan suurilta osin siitä, että ihmiset asuvat poliittisissa yhteisöissä. Poliittisilla yhteisöillä tarkoitan tässä yhteydessä pääasiassa niitä poliittisia yksikköjä, jotka alkoivat hiljalleen muodostua niin kutsutun “neoliittisen vallankumouksen” myötä noin 12 000 vuotta sitten. Nämä yksiköt alkoivat erottua merkittävästi metsästäjä-keräilijäyhteisöistä siinä, että ne olivat pitkälle järjestäytyneitä, hierarkkisia, ja niillä oli kyky kartuttaa ylimääräistä vaurautta. Tätä ylijäämää oli mahdollista käyttää monin tavoin, kuten esimerkiksi tutkimukseen, monumenttien rakentamiseen tai eliittin vaurastuttamiseen, mutta myös väkivallan välineisiin: aseisiin ja sotilaisiin. Historian aikana poliittiset yhteisöt ovat käyneet läpi monta murrosta – kaupunkivaltioista imperiumeihin ja ruhtinaskunnista kansallisvaltioihin. Tällä hetkellä ihminen elää pääsääntöisesti kansallisvaltioissa – valtioissa, joiden rajojen sisällä asuu jokin tietty “kansa”. Tämä on tietysti hieman hupsu ajatus, jolla voi myös olla väkivaltaisia seurauksia.
On monia syitä sille, miksi juuri pitkälle järjestäytyneiden poliittisten yhteisöjen olemassaolo on maailmanrauhalle niin myrkyllistä. Aloitetaan valtioista itsestään: niissä on pakko harjoittaa jonkinlaista vallan ja resurssien jakamista, koska kumpaakaan ei ole rajattomasti. Tästä seuraa varsin suurella todennäköisyydellä se, että jokin ihmisryhmä on tyytymätön tapaan, jolla asiat yhteisössä on järjestetty. Tämä tyytymättömyys puolestaan voi purkautua väkivaltaisesti, ja johtaa kapinaliikkeiden tai sisällissotien syntymiseen. Demokraattisuus ja vauraus vaikuttavat vähentävän erimielisyyksien ajautumista väkivaltaisiksi, mutta tälläkin hetkellä maailmassa taistellaan aseellisesti kymmenissä sisällissodissa ja väkivaltaisissa kapinoissa. Aseellisia konflikteja voi onneksi ehkäistä ja pyrkiä ratkomaan neuvottelujen avulla, mutta joissakin tapauksissa pitkään jatkunut riisto tai miehitys, vieraantuminen hallitsevasta tahosta, tai vaikkapa radikaalit erot ajattelutavoissa (esimerkiksi uskonnon vuoksi) ovat toistaiseksi ylitsepääsemättömiä ongelmia. Edes Suomessa – yhdessä maailman rauhallisimmista valtioista – ei edellisen sisällissodan päättymisestä ole kulunut sataakaan vuotta.
Valtio – ja erityisesti kansallisvaltio – sisältää myös ajatuksen radikaalista erottelusta, rajojen vetämisestä ja ulkopuolisesta erilaisuudesta. Kansallisidentiteetti ja rasismi ovat paljon läheisemmin kytköksissä, kuin mitä moni haluaisi myöntää. Suomessakin monin paikoin myrkyllisen maahanmuuttokeskustelun lomassa tämä käy usein inhottavan selväksi. Kolumnissaan Malmberg kirjoittaa, että “suurimmalle osalle ihmisistä riittäisi onnelliseen elämään rauha, ruoka ja rakkaus”, mutta unohtaa mainita, että monille ihmisille tämä tarkoittaa rauhaa ulkopuolisista, ruokaa omien parissa ja rakkautta tietynvärisiä ihmisiä kohtaan. Positiivisilla vaateilla saattaa usein olla piilevä, negatiivinen vastinpari.
Kansainvälisellä tantereella valtioiden yhteiselo vasta sotkuiseksi muuttuukin. Vaikka kansainvälinen yhteisö ei suinkaan ole Hobbesin kuvailema luonnontila, vaan pikemminkin normien ja arvojen värittämä intressien ja identiteettien pelikenttä, ei valtioiden “yläpuolista suvereenia” tosiaan ole pystytty luomaan. Syyt tälle ovat valitettavan ilmeisiä: ihmiset eivät ole halunneet luoda maailmanvaltiota, joka kykenisi pakottamaan valtiot toimimaan rauhanomaisesti. On vaikea kuvitella, minkälaista elämä maailmanvaltiossa olisi, mutta se ei välttämättä olisi lainkaan niin ruusuista, kuin mitä kolumnissa povataan. Jos pelkästään Euroopan unioni herättää vakavia kysymyksiä demokratiavajeesta, niin mitenköhän olisi itsemääräämisoikeuden laita maailmanvaltiossa?
Miksi sitten ihmiset haluavat elää tämänkaltaisissa poliittisissa yhteisöissä, jos ne kerran ovat väkivaltaisia kuvitelmia? Väitän, että vastaus löytyy nimenomaan itsemääräämisoikeudesta. Ihmisillä vaikuttaa olevan perustavanlaatuinen tarve saada kokea osallisuutta ja yhteisöllisyyttä sekä päästä vaikuttamaan jollakin tapaa yhteisöä ja yksilöä koskeviin asioihin. On erittäin surullista, että niin usein kokemus yhteisöstä purkautuu väkivaltaisena muita yhteisöjä kohtaan – johtui se sitten resurssipulasta, muita alistavasta ideologiasta tai esimerkiksi eliitin intresseistä. Ratkaisu ongelmaan tässä maailmassa ja ajassa ei kuitenkaan ole luopuminen mahdollisuudesta puolustautua toisten poliittisten yhteisöjen väkivallalta. Itsemääräämisoikeuteen täytyy olennaisena osana kuulua mahdollisuus oikeutetusti vaatia muita kunnioittamaan sitä – tai tuomita niitä, jotka eivät muiden itsemääräämisoikeutta kunnioita.
Malmbergin tekstissä poliittisen yhteisön puolustamista ei puolestaan joko nähdä tarpeeksi tärkeänä tai, kuten Suomen tapauksessa, väkivallan keinoin saavutettavana asiana. Malmberg vetoaa itsekin seurausetiikkaan ja väittää, ettei väkivallalla voi synnyttää mitään hyvää. Esimerkiksi Suomesta hän toteaa, että ”[e]i kai kukaan usko, että kansallinen puolustuksemme kestäisi Venäjän hyökkäyksen”. Tässä piilee hieman kummallinen ajatus: väkivalta on hyväksyttyä, jos se toimii – eli kunhan ihmisiä tapetaan tarpeeksi tehokkaasti. Itse jotenkin näkisin – YK:n peruskirjan 51. artiklan hengessä – että poliittisen yhteisön puolustaminen, ääritapauksissa väkivaltaisestikin, tulisi olla oikeutettua.
Ajatus toimivasta kansalaisvastarinnasta on kuitenkin valitettavan epäerealistinen. Malmberg huomauttaa, Sharpin ajatuksia väkivallattomasta vastarinnasta mukaillen, että valta on suhde, eikä väkivalta siten voi toimia pitkällä tähtäimellä tyrannian välineenä. Valitettavasti se voi toimia riittävän hyvin. Yksi viime vuosisadan merkittävimmistä poliittisista filosofeista, Hannah Arendt, suhtautui hänkin skeptisesti väkivaltaan politiikan välineenä, mutta kirjoituksissaan väkivallasta silti muistutti, että sen avulla pienikin määrä hallitsijoita voi pakottaa ihmisiä alistumaan tahtoonsa. Väkivaltaan ei valitettavasti tarvitse uskoa, se toimii ilmankin. Tietysti on mahdollista, että miehittäjä tai sortaja luopuisi ennen pitkää aikeistaan, mutta millä hinnalla sen pitäisi antaa tapahtua?
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö myös “meidän” (mitä ikinä se sitten tarkoittaakin) tulisi viisastua. Viisauden alku voisi tässä tapauksessa olla joidenkin tosiasioiden tunnustaminen, kuten sen tosiasian, että poliittisen yhteisön jäsenyys voi varmasti olla monimuotoinen, -etninen ja -kielinen ilman, että sen tarvitsisi johtaa väkivaltaan tai vihaan. On myös selvää, että joissakin yhteisöissä väkivaltaa esiintyy enemmän kuin toisissa: vaikuttaa toistaiseksi siltä, että pluralistiset ja demokraattiset valtiot ovat rauhanomaisempia niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Kansainvälisten instituutioiden merkitystä on myös korostettava – monesti nimittäin ajatellaan, että niitä on kiittäminen viimeisten 70 vuoden verrattaisesta rauhallisuudesta kansainvälisessa politiikassa.
Rauhaan tulee siis totta kai pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin. Siitä huolimatta, ja vaikka kansallisvaltio vain kuvitelmaa onkin, on tuolla kuvitelmalla varsin todellisia vaikutuksia. Niin kauan kuin elämme niiden alaisuudessa – ja haluamme ihmisinä elää poliittisissa yhteisöissä – jää ratkaisuksi korostaa väkivallattomia keinoja, mutta samalla varautaua väkivaltaisiin konflikteihin.
Niin, paitsi ydinasein. Ne ovat pääsääntöisesti todella, todella huono ajatus.
Lisättävää?
Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.