Urho Kekkosen nimiin laitettu tokaisu siitä että sisäpolitiikka voi olla rempallaan kunhan ulkopolitiikassa on luottamus kohdillaan on kääntynyt päälaelleen. Ulkopolitiikka ei tule olemaan painopistealue uudessa Kataisen sixpack-hallituksessa. Uudessa puolta pidemmässä mutta perinteikkään ympäripyöreässä avoimessa, rohkeassa ja kannustavassa hallitusohjelmassa ulkopolitiikka on kolmannella sijalle (fuusioituna EU-asioihin, jotka ovat sen edellä); verrattuna Vanhasen kakkosen ohjelmaan, jossa ulkopolitiikka ja EU olivat sijoilla 1. Ja 2.

Ulkopolitiikka-osion avaa sen tärkeimmäksi katsottu ala-alue Eurooppapolitiikka. Hallitusohjelman retoriikka – sosiaalinen oikeudenmukaisuus kilpailukyvyn rinnalle – sekä politiikka ovat siirtyneet vasemmalle. Suomi sitoutuu ajamaan ’keinottelun’ vastaista rahoitusmarkkinaveroa niin EU:n kuin maailman tasolla. Neoliberaalin talouspolitiikan havannoitu rakenteellinen kriisi on Newtonin lakien mukaisesti saamassa arvoisensa vastareaktion, ainakin hallitusohjelman retoriikassa, sillä mikä tahansa rakenteellinen ongelmaan paneutuva ratkaisuyritys on pakostakin multilateraalinen, jolloin hallitusneuvottelujen poliittiset lehmänkaupat eivät välttämättä resonoi Berliinissä tai Brysselissä. Myös ’maataloustuotannon toimintaedellytyksistä on huolehdittava jatkossakin unionin kaikilla alueilla. ’Samana säilyy hallitusohjelman peruspositiivinen suhtautumistapa unioniin, sen laajentumiseen ja ’itäisen ulottuvuuden kehittämiseen’.

Seuraavaksi tulevat muut painopistesuunnat: Baltia ja lähialueet (tähän ’near abroadiin’ kuuluu jokseenkin käänteisironisesti myös Venäjä) ja uutena globaali toiminta, josta selviää hallituksen maailmanpoliittinen Zeitgeist. Pohjoismaalaisuutta korostetaan uudella tavalla myös puolustuksen saralla huolimatta sen nykyisestä tai potentiaalisesta kapasiteetista: ’(se on) ’luonnollinen pohjoismainen yhteistyöala, jota tulisi voimakkaasti kehittää.’ Onhan tämänkaltainen maailmanpoliittisesti neutraali yhteistyö kosher kaikille hallituspuolueille ottamatta huomioon heidän Nato-kantojaan, ja uusi-vanha ulkoministeri Erkki Tuomioja on perinteisesti korostanut nordismia. Ongelmana kuitenkin on se, että pohjoismainen puolustus- tai turvallisuuspoliittinen yhteistyö ei tällä hetkellä ole strategisesti, tai edes poliittisesti kovin merkityksellistä, vaan pohjoismaisen ulottuuvuden kehittäminen on enimmäkseen identiteettiin ja (puolue)ideologiaan pohjautuvaa ’feel good’ politiikkaa. Suomen ’pohjoismaalaista’ identiteettiä Tuomioja pitää pitkälti tuloksena sosialidemokraattien yhteistyöstä kansankodin ja muiden veljespuolueiden kanssa, ajalta jolloin Suomesta olisi voinut tulla ennemminkin Baltianmaa. Venäjän suhteen jatketaan positiivista suhtautumista resiprookkiseen viisumivapauteen –tätä kohtaa varmasti luetaan mielenkiinnolla Tehtaankadulla. Kansalaisyhteiskunnan edistäminen (joka lienee vähän haastavampaa) ja opiskelijavaihto mainitaan. Kootaan myös kansallinen Venäjä-toimintaohjelma.

’Globaali toiminta’ vaikuttaa kuin lukisi Alexander Stubbin syksyisiä puheita LSEssa ja Helsingin yliopistossa: keskeisenä ajatuksena on Fareed Zakarian popularisoima teesi siitä, että maailman valtatasapaino muuttuu BRIC-maiden ja muiden noustessa. Tähän olisi Suomen syytä sopeutua esimerkiksi ajamalla talousinstituutioiden (Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki) hallinnon muuttamista kehitysmaille edullisempaan suuntaan. Suomen viime vuosien suuri ulkopoliittinen projekti, YK:n turvaneuvostojäsenyyden lobbaus, mainitaan. Jo Eurooppa-osiossa esiintullut Tobinin vero mainitaan uudelleen.

Transatlanttisten suhteiden parantamisesta mainitaan polittinen ja taloudellinen ulottuvuus, muttei sotilaallista. Kuten Verkkouutisten Olli Nurmi kirjoittaa, yhdeksi Tuomiojan akilleenkantapääksi – tai helposti uusiutuvaksi rasitusvammaksi – voi muodostua Suomen Yhdysvaltain-suhde, jonka parantaminen ja korostaminen Bushin hallinnosta kroonista Amerikka-allergiaa sairastaneen Tuomiojan ministerivuosien jälkeen oli tärkeää 2007 lähtien Kokoomukselle, joka halusi päästä vihdoin profiloitumaan ulkopoliittisesti.Toisaalta tällä kertaa Yhdysvalloissa on vallassa demarien sikälainen keskustaoikeistolainen sisarpuolue, jonka presidentti on huomattavasti suositumpi sekä Suomessa että Euroopassa, eikä vähiten siksi, että neokonservatiivisen Bushin hallinnon unilateralistinen ulkopoliittinen linja on vaihtunut takaisin Clintonin vuosien multilateralismiin ja konsultointiin. Samaten kokenut  sammakkolausuntoautomaatti saattaa taas kompastua myös epädiplomaattisiin Israel-kantoihin (The Jerusalem Post on ehtinyt jo muistuttaa tästä kritisoivasti blogikirjoituksessa).

Kauppapolitiikka-osio avataan avoimen maailmantalouden uskontunnustuksella protektionismi ja rajojen sulkeminen tuomittaen. Kaupan ja kehityksen vuorovaikutusta köyhyyden vähentämisessä korostetaan. Uutta ovat ’vapaa ja reilu kauppa’, yhteiskuntavastuu ja esimerkiksi työmarkkinaosapuolten mainitseminen. Seuraavassa kehityspolitiikka-jaksossa otetaan huomioon kehityksen linkki turvallisuuspolitiikkaan ja kriisinhallintaan, mutta tunnutaan unohtavan kauppapolitiikan ja kehityksen yhteys. Kansalaisyhteiskunta kyllä mainitaan, mutta suomalaisyritykset unohtuvat. Suomi edistää demokratiaa ja kestävää kehitystä, mutta entä markkinatalous? Varmaa lienee kuitenkin että vuorineuvokset saivat nyt hyvän Pepsodent-hymyisen myyntimiehen kauppavaltuuskuntamatkoilleen. Kuitenkin myös Stubbilla lienee totuttelemista perin korporatistiseen vienninedistämiseen, jossa pääpaino on ollut maissa joissa demokratia ja markkinatalous eivät ole kovinkaan vakiintuneita. Tasapainottelu ihmisoikeuksien ja kauppaintressien välillä voi osoittautua hankalaksi ja saada aikaan negatiivista lehtikirjoittelua, kuten Tienanmenin verilöylyn jälkeen Koiviston Pekingiin lähettämälle Pertti Salolaiselle kävi.

Silmiin pistää potentiaalinen ristiriita toisaalta alueellisen puolustuksen ja asevelvollisuuden, että laajan turvallisuuskäsityksen ja kriisinhallinta-aktiivisuuden samanaikainen korostaminen. Onko rauhanturvaamisen suurvallaksi pyrkiminen ollenkaan uskottavaa kun puolustusvoimat varustautuu samanaikaisesti vanhan ajan suursotaan? Hallitusohjelman teksti sulkee Nato-oven takalukkoon tulevaksi neljäksi vuodeksi, mikä tulee aiheuttamaan operatiivisia, poliittisia ja strategisia vaikeuksia maalle, joka haluaa suurempaa roolia kriisinhallinnassa. Vaikka operaatioita usein käydään YK:n poliittisen mandaatin alaisuudessa, NATO:n rooli operatiivisesti on korvaamaton Balkanissa, Afganistanissa  ja Libyassa.

Teksti myös mainitsee puolustusvoimien ryhtyvän välittömiin rakenteelliseen uudistuksiin (read:säästöt). Puolustusvoimien menoista höylätään 200 miljoonaa, joskin ei kerrota mistä kohtaa täsmäälleen.  Viittaus ’Siilasmaan raporttiin’ mahdollisesti tarkoittaa lyhymmän asepalvelusajan karsimista neljään kuukauteen (Soininvaara, Haglund), jota kautta säästyisi noin 60 miljoonaa.  Samaten säästöjä täytynee saada lakkauttamalla aluepoliittisista syistä ylläpidettyä turhan laajaa varuskuntaverkkoa. Se että Dragsvik ei varmastikaan tule ensimmäisenä puolustusministeri Wallinin leikkauslistalla saanee aikaan paljon melua perussuomalais-keskustalaisessa oppositiossa, joka tulee suremaan jonkun maaseutuvaalipiirin yhden suurimman työnantajan poismenoa. Pohjoismaat, EU, ja Nato mainitaan syrnergiaetujen toivossa. Yksityiskohtana Suomi arvioi kantaansa rypäleasesopimukseen vuosittain. Sotilaat tulevat lobbaamaan kovasti ettei sopimusta voida vahvistaa, jos halutaan säilyttää uskottava puolustus ja saada säästöjä.

Ensimmäistä kertaa mainitaan erikseen myös ulkoasiainhallinnon kehittäminen. Edustustoverkkoa tullaan muuttamaan uusien realiteettien suuntaan á la Astana. Pohjoismainen synergia mainitaan – ja tämä voi kerrankin toimia toimia, ja kauppapolitiikka on uusi fokus Britannian liberaalikonservatiivien hengessä. Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä kuinka suurta uudistutumista saadaan traditionaaliseen byrokratiaan kun ulkoministeriksi on jälleen kerran palannut kappale radikaalia 1970-lukua.

Hivenen kiusallinen salkkujako ulkosuhteiden kanssa tulee paitsi madaltamaan suomalaisen ulkopolitiikan profiilia niin myös lukitsemaan muutokset Merikasarmilla. Vaikka kehitysyhteistyöministeri Heidi Hautala tulee hallitsemaan leijonanosaa ulkoasiainhallinnon alan määrärahoista kehitysapurahojen muodossa, niin hallinnon kassanyörejä valvoo ulkoministeri Tuomioja, jonka vastuulle UM:n hallinnollinen osasto kuuluu.  Kaikista kevyimmän salkun saanut, Väyryseksi alennettu, eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Stubb pääsee hallitsemaan vain kauppapoliittista osastoa sekä – Kataisen todennäköisesti ulkoistaessa osan pääministerin Eurooppa-asioihin liittyvästä työmäärästä – valtioneuvoston kanslian Eurooppa-sihteeristöä. Uusi huomattavan korkean profiilin (viime eurooppa-ministeri oli Astrid Thors, jos joku vielä muistaa) ja kevyen salkun eurooppaministeri jatkaa profiloitumistaan Suomen herra EU:na. Jo edellisessä ohjelmassa ollut caveat siitä, että kansalaisten euroskeptisyys otetaan huomioon, on saanut huomattavan enemmän merkitystä tässä tilanteessa. Stubb saanee hyvää ulkopoliittista julkisuutta ja myy kansalaisille ajatusta EU:n tarpeellisuudesta silmällä pitäen 2014 Europpa-vaaleja ja sen jälkeistä pääministeripuolueelle läänitettyä komissaarinsalkkua.

Vaikka Stubb ja Tuomioja ovatkin varmasti eri linjoilla niin kauppapoliittisesti, kuin ajatuksissaan Yhdysvalloista niin Merikasarmin sisäilman lämpötila voinee vain nousta ministeri Väyrysen pakatessa omakuvansa ja yhdessä yössä luetun Dostojevskin tuotannon muuttolaatikoihin.  Stefan Wallin joutuu kovan haasteen eteen leikatessaan puolustusvoimia, joiden tulee suoriutua myös tulevaisuudessa kahdesta ristiriitaisesta tavoitteesta vähemmällä rahalla. Toisaalta tehtävä antaa Rkp:n puheenjohtajalle mainion alustan korostaa sekä Suomen kansainvälisyyttä että tehdä omaa puoluettaan hyödyttävää aluepolitiikkaa. Kuitenkaan lienee turha luulla että tylsänturvallisesta unelmavävy Wallinista voisi tulla samanlainen mediailmiö ja koko kansan suosikki kuin viimeisimmästä Rkp:läisestä puolustusministeristä Elisabeth Rehnistä.

Perusvireen ulkopolitiikalle henkilökemioista riippumatta tullevat antamaan merkittävät säästöt sekä UM:ssa että puolustushallinnossa. Retorisessa tasolla dynaamisen ongelmanratkaisija luomu-Suomen ulkopolitiikka tulee käytännön tasolla palaamaan nuukuuden aikaan. Mutta onhan pettuleipä perin innovatiivinen ja perisuomalainen ratkaisu, joka tuo lisämakua Suomi-brändiin.

–Mies ulkosuomalainen, Sunnuntaistrategisti, Synkeä yksinpuhelu