Geneven metsät, Hiroshima ja Tohtori Outolempi
taivaanrannanmaihari | 19.10.2011
Mies ulkosuomalainen kirjoitti The Ulkopolitistissa maanantaina suomalaisesta turvallisuuspolitiikasta ja suomalaisten suhtautumisesta ydinaseisiin. Ydinaseet ovat kaikessa kauheudessaan kiehtova aihe ja tänään puhutaankin kylmästä sodasta, Tohtori Outolemmestä ja ihmisistä.
Ajatuksia ydinaseista allekirjoittaneessa herätteli Walk in the Woods –näytelmä, jota esitetään The Tricycle –teatterissa Lontoossa. Näytelmä kertoo kahden aseneuvottelijan keskusteluista Geneven metsämaisemissa kylmän sodan aikana ja kuvaa loistavasti tuon ajan ydinase-eetosta – aikaa, jona Thomas Schellingin sanoin kaksi supervaltaa ”tanssi tuomion kielekkeellä toisiinsa kahlittuina”.
Andrei, leikkisä mutta läpeensä kyyninen neuvostoliittolainen neuvottelijaveteraani, haluaa ystävystyä vastaparinsa kanssa – puhua Mikki Hiirestä ja kantrimusiikista, mistä tahansa muusta kuin poliittisesti tuhoon tuomituista tai täydellisen merkityksettömistä asevähennyksistä. Joan, vastapariaan sinisilmäisempi, vakavampi ja nuorempi amerikkalaisnainen, pyrkii tekemään kaikkensa neuvottelujen raiteilla pitämiseksi –amerikkalaisen rauhan vuoksi, totta kai.
Näytelmän dramaturgisia ansioita suurempi vaikutus on sen poliittisella sanomalla ja ajankuvan pistävyydellä. Andrein suun kautta kuullaan osuvia huomioita aseistariisunnan turhuudesta ja kosmeettisuudesta: ”Kun aloitimme tämän prosessin, meillä oli yhteensä joitakin satoja ydinaseita – – Nyt, kolme vuosikymmentä ja 13 sopimusta myöhemmin, meillä on yhteensä 50 000 ydinkärkeä.”.
Toden totta, kylmän sodan päättyessä supervalloilla oli yhteensä noin 70 000 ydinkärkeä joissa oli yhteensä räjähdysvoimaa noin 20 000 megatonnin edestä. Vertailun vuoksi Hiroshimaan 6. elokuuta 1945 tiputetussa pommissa oli räjähdysvoimaa noin 0.013 megatonnia. Vuonna 1989 oli maailmassa siis ydinaseita puolentoista miljoonan Hiroshiman edestä – enemmän kuin tarpeeksi kaiken elollisen tuhoamiseksi jopa ilman katastrofaalisia jälkivaikutuksia.
En itse elänyt päivääkään kylmän sodan aikana, ja on usein vaikeaa ymmärtää sitä pelon ja paranoian ilmapiiriä joka tuolloin vallitsi. Ehkä jopa huolestuttavampaa kuin pelko on sen puute – kuinka kylmähermoisesti Herman Kahnin kaltaiset kylmän sodan analyytikot kykenivät maalailemaan kuvia ”siedettävistä tappioista”, ”rationaalisista toimijoista” ja ”laskelmoidusta uhasta”.
Vaikka kylmä sota onkin takanapäin ja ydinaseiden määrä tippunut alle puoleen sitten sen kahdeksankymmentäluvun huippuvuosien, on irrationaalisuuden ja virheiden riski vielä varsin todellinen. Ydinaseet olivat niin tuhoisa ase, ettei mikään järkevä valtio niitä olisi koskaan voinut käyttää – voitto ydinsodassa olisi menettänyt merkityksensä. Tänä päivänä vaivaakin maailmaa pelko esimerkiksi ydinaseiden joutumisesta epävaltiollisten toimijoiden tai fundamentalistien käsiin: monikansallista ideologiaa, kuten Al-Qaidaa ei voi pommittaa, eikä se välttämättä toimi haluamamme logiikan mukaisesti – esimerkiksi itsemurhaiskujen tapaukessa.
Populäärikulttuurin parista löytyykin toinen mainio satiiri, nimittäin Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, Stanley Kubrickin mestariteos vuodelta 1964. Elokuvan nimikkohahmo, Dr. Strangelove, on tuhon tohtorin arkkityyppi, sekopäinen mutta laskelmallinen kylmä soturi. Elokuvan keskeinen sanoma liittyy ihmisen epärationaalisuuteen ja virheiden mahdollisuuteen ydinaseiden värittämässä, yltiörationaalisessa maailmassa.
Ydinaseet ovat synnyttämässä myös uutta alueellista kylmää sotaa Lähi-Idässä Saudi-Arabian ja Iranin välille. Vaikka hiljattain paljastunut salamurhajuoni on jännittävä episodi maiden välisissä suhteissa, käydään todellinen valtapeli ydinasekentällä. Jos ja kun Iran onnistuu ydinasekarkotteen hankkimaan, muuttuu alueen valtatasapaino huomattavasti. Pieni, tiiviisti asutettu Israel tulee kokemaan Iranin varsin konkreettisena eksistentiaalisena uhkana, Saudi-Arabia joutuu altavastaajan asemaan keskinäisessä valtakamppailussa ja Yhdysvallat käytännössä menettää loputkin mahdollisuutensa käyttää sotilaallisia keinoja Irania vastaan.
En koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä lähes rajatonta kekseliäisyyttä millä ihmiset tuottavat yhä luovempia tapoja tappaa toisiaan. John Keegan kertoo kirjassaan A History of Warfare sodan olleen osa jo esihistoriallisten ihmisten elämää, ja British Museumin seinät ovat koristeiden ja vaasien lisäksi pullollaan aseita. Sota ja väkivalta tuntuvat olevan osa ihmiskulttuuria siinä missä rakkaus ja myötätuntokin, mutta nyt – ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa – ihminen on luonut aseen joka pystyy tuhoamaan ihmiskulttuurin kokonaisuudessan ja päättämään historian kulun. Ydinaseita ei kuitenkaan voi tehdä keksimättömäksi. Voi vaan siis toivoa, että ne keksitään tarpeettomiksi.
