(Huomioithan, että tämä artikkeli on 12 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Poliittinen realismi ja Syyria-keskustelun alastomat keisarit

Sunnuntaistrategisti | 14.08.2012

 

The Ulkopolitist käynnistää syksynsä käsittelemällä jälleen Syyriaa. Aihetta on käsitelty ennenkin – osansa allekirjoittaneen kritiikistä ovat saaneet mm. Rauhanjärjestö Sadankomitean Eekku Aromaa ja Ulkoministeri Erkki Tuomioja – mutta YK:n ja Arabiliiton Syyria-lähettiläänä toimineen Kofi Annanin äskettäinen ero tuo konfliktin takaisin ulkopoliittisen keskustelun pinnalle. Suomessa Annanin ero näkyi kahdella tapaa: ensiksi, spekulaatiot Martti Ahtisaaren mahdollisesta nimityksestä erityislähettilääksi palasivat dominoimaan Syyria-keskustelua (esimerkit täällä, täällä, täällä and täällä). Vähemmälle mediahuomiolle sitä vastoin jäi suomalaisen kansainvälisen politiikan professorin ja entisen ulkoministerin Keijo Korhosen nimetön kirjoitus Lapin Kansassa, jonka tarkoituksena oli laajentaa julkista keskustelua Syyrian tilanteesta.

Korhonen esittää kirjoituksessaan kolme väitettä: YK ei ole pystynyt ratkaisemaan Syyrian tilannetta, koska siihen sekaantuminen ei ole turvallisuusneuvoston jäsenten etujen mukaista; Syyrian valtiorakenne on äärimmäisen ongelmallinen; ja sisällissodat ovat yleensä pitkäkestoisia ja verisiä. Korhonen korostaa kirjoituksessaan, että Syyria tulisi jättää omilleen: ”Aseellinen puuttuminen Syyrian sotaan olisi kaikille suurvalloille liian kallista, liian arvaamatonta ja liian vaarallista.” Tämä kirjoitus käsittelee Korhosen väitteistä ensimmäistä.*

Kolumnissaan Korhonen tulkitsee oikein, että YK on epäonnistunut tehtävässään – ainakin tähän mennessä. Tämä luo mielenkiintoisen kontrastin konfliktista käytävään julkiseen keskusteluun Suomessa: huolimatta YK:n epäonnistumisesta, järjestön legitimiteettiä ainoana hyväksyttävänä toimijana konfliktin ratkaisemisessa ei ole juurikaan kyseenalaistettu, eikä vaihtoehtoisia mekanismeja esitetty. Harva on myöntänyt, ettei organisaatiolla ole juuri mahdollisuutta edistää Syyrian konfliktin ratkaisua – sanktioiden, sotilastarkkailijoiden ja toistuvien dialogikehoitusten vaikutus Syyrian konfliktin kehitykseen on ollut, ja tulee mitä todennäköisemmin jatkossakin olemaan, äärimmäisen rajallinen ilman merkittävää muutosta eri osapuolten suhtautumisessa toisiinsa tai sotilaallisessa kapasiteetissa. Tämän lisäksi harva on huomioinut, ettei Venäjän ja Kiinan toistuva kritisointi, niin oikeutettua kuin se onkin, juuri paranna tilannetta Syyriassa tai tee konfliktin päättymisestä todennäköisempää. Vaikka Kiina ja Venäjä lakkauttaisivat kansainvälisen paineen alla tukensa Assadin hallinnolle, se ei itsessään vielä kuitenkaan riitä, vaan sen jälkeen kansainvälisen yhteisön on löydettävä toimiva mekanismi Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi.

Korhonen liioittelee kuitenkin sitä, ettei turvallisuusneuvoston jäsenillä olisi intressejä Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi. Länsimailla, ja erityisesti Yhdysvalloilla on omat geopoliittiset syynsä Bashar al-Assadin regiimin syrjäyttämiseksi: se muun muassa poistaisi Hizbollahilta vastarintaliikkeen merkittävimmän poliittisen tukijan, ja epäisi Iranilta maan viimeisen arabiliittolaisen, heikentäen myös Israelin vastaista rintamaa. Parhaassa tapauksessa tämä saattaisi jopa johtaa ystävällismielisen (ja kiitollisen) hallinnon syntyyn Syyriassa, edistäen myös rauhanprosessia Israelin ja Syyrian välillä.** Yhtälailla länsimaiden intresseissä – kuten progressiivisemmat realistit argumentoivat – on ylläpitää niitä arvoja, jotka tekevät vastaavanlaisten kansanmurhien suorittajista hylkiöitä kansainvälisen yhteisön silmissä. Syyrian tapaus näyttää selvästi, että vastaavanlaisten konfliktien luoma epävakaus harvoin pysyy valtion rajojen sisäpuolella, vaan heijastuu alueelle, joka ei ole hyvästä erityisesti geostrategisesti tärkeillä alueilla kuten Lähi-idässä.

Näiden intressien tavoittelemiseksi tarvitaan kuitenkin selkeät laskelmat siitä, mitä kustannuksia tai haittoja intressien tavoittelemiseksi vaaditut toimet – kuten aseellinen interventio – aiheuttavat. Kuten tunnettu realisti Stephen Walt argumentoi, voimankäytöllä on hyvin usein seurauksia, joita ei joko voida tai kyetä ennustamaan etukäteen. Hyvinä esimerkkeinä tästä on mm. Iranin alueellisen vaikutusvallan nousu Lähi-idässä Afganistanin ja Irakin sodan seurauksina, al-Qaidan ”uudelleensyntyminen” Irakin konfliktin ympärille sekä Malin ongelmat Libyan operaation seurauksena. Mikäli Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi käytettäisiin aseellista voimaa, sillä voisi olla arvaamattomia seurauksia niin Syyriassa kuin laajemmalti Lähi-idässä. On myös erittäin vaikea ennustaa, minkälainen hallinto Syyriaan tulisi Assadin jälkeen, joten aseellisen intervention hyödyistäkään ei ole täyttä varmuutta. Toiveet sujuvasta siirtymästä Assadin jälkeisessä Syyriassa ovat lähinnä toiveajattelua.  Syyrian konflikti on paljastanut pinnan alla piilleet jännitteet – vaikka konfliktia ei tulisi ymmärtää puhtaasti sektaarisena – jotka tulevat todennäköisesti jatkumaan myös konfliktin päätyttyä.

Näin ollen myös väite siitä, ettei Syyrian konfliktia voitaisi ratkaista suurvaltapoliittisten intressien puutteesta johtuen, paljastuu ongelmalliseksi. Venäjän kohdalla esimerkiksi voidaan väittää, että maa pyrkii aktiivisesti puuttumaan Syyrian tilanteeseen turvaneuvoston diplomatian kautta, koska maan kokee ajavansa etuaan omaksumalla politiisen linjan, joka pyrkii maksimoimaan Venäjän vaikutusvallan kansainvälisissä kysymyksissä. Kiinan intresseissä puolestaan on heikentää kansainvälisiä normeja, jotka mahdollistavat ulkovaltojen laillisen tai normatiivisen puuttumisen maiden sisäisiin ongelmiin. Yhdysvaltain kohdalla voidaan väittää, että maalla on merkittäviä intressejä Assadin syrjäyttämiseksi, mutta maa kärsii sotaväsymyksestä, joka korottaa sisäpoliittista hintaa Syyrian interventiolle, eivätkä alueelliset (Syyrian sisällä sekä Levantin alueella) seuraukset näytä lupaavilta. Onkin varsin selvää, että Syyrian tapauksessa suurvallat näkevät intressinsä eri lailla, joka heijastuu niiden Syyria-politiikassa. Aseellisen intervention suorittaminen on kuitenkin arvaamatonta ja siitä koituvat hyödyt epävarmat. Tästä johtuen erityisesti Yhdysvalloissa on käyty kiivasta keskustelua aseellisen intervention suotavuudesta, tarpeellisuudesta ja seurauksista.

Suomessa vastaavaa keskustelua ei ole nähty, mikä on valitettavaa. Korhosen kanssa on helppo olla samaa mieltä, että Suomessa julkinen keskustelu kaipaisi useampaa näkökulmaa, erityisesti ottaen huomioon YK-diplomatian tehottomuuden Syyrian tapauksessa. Julkisen Syyria-keskustelun pohjalta on vaikea ymmärtää, että tilanteen ratkaisemiseksi on olemassa myös YK:n ulkopuolisia vaihtoehtoja, joita ei tulisi automaattisesti rajata keskustelun ulkopuolelle – myös näiden vaihtoehtojen tuomat hyötyt ja haitat ansaitsevat julkista pohdintaa. Kuten Korhonen tekstissään toteaa, myös Suomessa tulisi kuunnella ihmisiä, jotka sanovat ettei keisarilla ole vaatteita.

* näin ollen äärimmäisen ongelmallinen ja orientalistinen väite ylikansallisten identiteettien suhteesta modernin valtion ongelmiin Lähi-idässä jää toiseen kertaan.

** tätä ei tulisi tulkita siten, että nämä geopoliittiset syyt olisivat ainoa ajuri Yhdysvaltain Syyria-politiikalle, tai ettei kansainvälisellä yhteisöllä olisi vahvoja moraalisia syitä Assadin syrjäyttämiseksi.


Kommentit

Kiitos postauksesta, hyvä puheenvuoro!


Pahoitteluni että olen johdatellut tätä kommentaaria hieman sivuraiteille viestin alkuperäisestä, hyvin tärkeästä aiheesta, mutta vielä muutama tarkentava pointti realismista teoriajoukkona ja mahdollisena käytännöllisen tulkinnan osana. Tässä suuressa Realismin tarinassa olen valmis ymmärtämään jonkun simppelin yksikkötason ja systeemitason Realismien erottelun. Tällainen typologisointi voi olla ihan hyödyllinen, varsinkin jos siihen lisätään hyppysellinen käytännöllisyyttä, esimerkiksi näiden realismien hyökkäävien ja puolustuksellisten vivahteiden muodossa (itse asiassa offensiivisen ja defensiivisen realismin erottelua pidän huomattavasti hedelmällisempänä kuin abstraktia toimija-rakenne -jakoa). Mutta tällaisen teoriajoukon arvo tulkitaan viime kädessä käytännön apuvälineenä. On olemassa hieno raja sen välillä, niputetaanko todellisuutta johonkin valmiiseen teoriajoukkoon, vai tuodaanko käytäntöjä ymmärrettäväksi joidenkin käsitteellisten apuvälineiden avulla. Mielelläni näen realismin eri muotoja käyttettävän jälkimmäisessä muodossa muiden mahdollisten selitys- ja ymmärtämistapojen rinnalla. Varsin usein tämä käytännöllinen aspekti kuitenkin alistetaan maailman valmiiksi selittämiselle - käytännöt siis pelkistetään johonkin puolivalmiiseen oppiin. Puolivalmiiseen siksi, että kyseiset opit, joilla pyritään hahmottamaan monimutkaisia kulttuurisia ja inhimillisiä elemtenttejä sisältäviä tapahtumia ja prosesseja, joutuvat käytännössä jatkuvasti tukeutumaan ad hoc selityksiin ja teorioiden hienosäätämiseen. Tämäkin olisi ihan ok, jos teoreettisesta fundamentalismista luovuttaisiin (usein tämän tyyppinen lähestymistavan paljastaa jonkin vastakkaisena pidetyn katsomuksen kategorisena kieltämisenä). Kyse on tietysti myös siitä, minkälaisen tieteenfilosofisen - tai halutessamme tieteensosiologisen - kannan otamme. Itse suosisin hyvinkin pragmaattista otetta. Mutta jos haluaa suosia kovaan tieteelliseen arvokkuuteen pyrkivää, hypoteesista liikkeelle lähtevää selittämistä, ei realismiksi nimettyjen oppien jatkuvasti paisuvaa kirjoa voi pitää hyvänä kehityksenä. Ongelmat alkavat muodostua siinä vaiheessa, kun alkuperäisiä varsin yksinkertaisia ja tällä tavalla 'teoreettisesti kauniita' oppeja aletaan kasvattamaan laidoilta ilman, että ollaan valmiita tarkastamaan ytimessä olevia lähtökohtia. Teoriasta alkaa tulla sisäisesti ristiriitainen, eräänä oireena käytännöllisten ja tieteellisten selitysmallien sotkeutuminen toisiinsa. Ristiriitaisuus ei välttämättä ole ongelma, jos irtaudutaan teoreettisesta fundamentalismista kohti pragmaattisemaa, keskustelevampaa otetta. Ongelmaksi se sen sijaan nousee, jos tieteellisen selittämisen ja teorian rooli otetaan todella vakavasti - realismin kaikenkarvaiset muodot ovat malliesimerkki siitä, miten occamin partaveitsi pahimmillaan (tai parhaimmillaan, riippuen tieteenfilosofisesta kannasta) voi tylstyä. Tylsä partaveitsi on kuitenkin hyvä juttu, kun tutkitaan politiikan maailmaa. Silloin on kuitenkin vain haitallista esittää veistelevänsä todellisuuden lihaisaa ilmaa terävällä partaveitsellä - progressiivinen realismi on käytännössä opportunistista ulkopolitiikkaa (en kai sentään ole missään vaiheessa väittänyt, että KAIKKI realismi olisi opportunistista ulkopolitiikka. Puhe oli vain tästä progressiivisesta realismista, joko Nyen tarkoittamassa mielessä tai missä tahansa mielessä.), eikä realismi-tarran päälleliimaaminen tähän tuo mitään lisäarvoa. Kaikenkarvaisten realististen maailmanselitysten joukossa tällainen label voi tuoda lisäarvoa, mutta tällöin vaadin kyllä käyttäjältä aidosti rakentavaa ja pragmaattista, mihin monien kansainvälisen politiikan noviisien oppifundamentalismi sopii heikosti (tosin siinä oppii kyllä diskursseille kivasti).


Rakenteellinen realismi ei ole ainoa realismin muoto, vaikka se onkin saanut eniten kritiikkiä ja huomiota osakseen. Esimerkiksi eräiden Englannin koulukunnan edustajien realismi ottaa huomioon sisäpoliittisen dimension, kuten myös uusklassinen realismi - joskaan jälkimmäiseen en kovin läheisesti ole ehtinyt tutustumaan. Kaikki - tai edes suurin osa - "realistista" ulkopolitiikkaa ei ole opportunismia.


"On hyvä muistaa, että realismissa on teoriana ja “ulkopoliittisena maailmankatsomuksena” myös paljon tilaa moralistisen politiikan arvostelulle." Varmasti näin. Itse tosin ihmettelen mitä 'realismia', joko kv-pol teoreettisesta perinteestä johdettuna tai sitten vaan ihan up-käytäntönä, tuosta sitten enää jää jäljelle. Eikö voitaisi vain puhua yleisestä sisäpoliittisin motiivein johdetusta ulkopoliittisesta opportunismista. Realismi -labelin informaatioarvo tuossa nähdäkseni kärsii, oli opista sitten mitä mieltä tahansa. Ja mitä Nyen kommentaariin tulee, niin tietyllä tavallahan hänen hahmottelema policy-linja toki virittelee (tai hän kenties näkisi mielellään heijastelevan) jotain laajempaa maailmankatsomuksellista muutosta. Toki tällainen muutos heijastuisi aikanaan myös siihen, miten jokin käytännöistä keinotekoisesti ulkopuoliseksi julistettu valtavirtateoria töllistelee maailmansa objektiivisesta merkitysavaruudestaan?


Kyllähän länteen sataa arvovaltapisteitä ihan ilman soft poweriakin. Se, että lännen good guys voivat roikkua moralistisessa hymistelyssänsä tietäen, että bad guys eivät anna sen kuitenkaan toteutua, takaa, että kaikki voivat säilyttää kasvonsa. On kovin paljon yksinkertaisempaa tarjota "ihmiskunnan omatuntona" "an extra £5 million in non-lethal practical assistance" (W. Hague) jollekin kuvitteelliselle "legitiimille Syyrian kansan edustajalle" (H. Clinton) kuin lähteä intervention tielle paikkaan, jossa ei tosiasiassa nytkään ole mitään "hyvän puolen" edustajaa - puhumattakaan, että siellä olisi sitä enää siinä vaiheessa, kun interventio ottaisi tulta. Mutta onhan se jotenkin sööttiä, että Yhdysvallat on jälleen löytänyt kavereita muslimifundamentalisteista ja Eurooppa "uskoo dialogiin" SNC:n eurooppalaisten intellektuelliaktivistien kanssa (onhan folkhem ehkä opettanut Abdelbaset Saydallekin oikeanlaista suvaitsevaisuutta). Ihan niin kuin olisimme nähneet tämän ennenkin? On hyvä muistaa, että realismissa on teoriana ja "ulkopoliittisena maailmankatsomuksena" myös paljon tilaa moralistisen politiikan arvostelulle. Se on joko haitallista itsessään siirtäessään painopisteen intressin kannalta epäoleellisuuksiin tai pelkkä maski todellisille intresseille, so. yksi politiikan keino. Todellista pelisilmää on osata tasapainoilla näiden välillä. Toisaalta silloin kun intressit ovat hukassa (ja sisäpolitiikka painaa päälle), moralismi tarjoaa oivan tavan rakentaa sisältöä koko toiminnalle. Kaikkihan me ollaan hyvisten puolella...


Väittäisin, että on vaarallisen yksinkertaistavaa ajatella, että epäonnistuminen Syyrian konfliktin ratkaisemisessa lisäisi länsimaiden arvovaltapisteitä ("soft poweria" varmaan ajoit takaa)? Länsivallat eivät tietenkään saa yhtä kovaa kritiikkiä osakseen, mutta osissa Lähi-itää ja Syyriaaa mietitään, miksi kansainvälinen yhteisö (lue: länsivallat) jälleen kerran kääntää selkänsä muslimeiden kärsimykselle (edellisenä voimakkaana esimerkkinä Bosnia). Tämä ei luonnollisesti tee interventiosta kannattavaa, mutta ei pitäisi ajatella, ettei diplomaattisen status quon jatkaminen loisi myös useita haittoja länsimaille (kuten esimerkiksi suojeluvastuun tai laajemmin kansainvälisesti turvallisuutta edistävien normien eroosiota). On another note, progressiivinen realismi liittyy ulkopoliittiseen maailmankatsomukseen (ei niinkään realismiin kansainvälisen politiikan teoriana, jota ei välttämättä tulisi ylenkatsoa noin halveksuvasti). Oheinen Joe Nyen kirjoitus kannattaa tsekata asian tiimoilta. http://www.project-syndicate.org/commentary/progressive-realism


Artikkelissa on kaikki vastauksen ainekset siihen, miksi Syyrian kriisin ratkaisua ei ole kovin kernaasti alettu hakemaan YK:n turvallisuusneuvoston umpisolmua kauempaa. Ainoastaan johtopäätös jäi tekemättä. Alueellisesti Syyria on Israelin ja Iranin välissä huomattavasti tulenarempi sotilaallisen intervention kohde kuin esimerkiksi Libya. Ja tämä toki artikkelissa todettiinkin. Tästä tietysti seuraa se, että intervention kynnys nousee. Kiinan ja Venäjän materiaaliset sekä toisaalta periaatteelliset intressit antavat heille syytä vastustaa interventiota suoraan. Yhdysvalloille tämä sopii - interventiota, johon ei kenties halun lisäksi olisi liiemmin ylimääräisiä varojakaan (hajanainen oppositio tekisi lisäksi Libya-tyyppisen operaation humanitaarisesti varsin riskaabeliksi) ei ehkä kovin innokkaasti oltaisi suunnittelemassakaan. Samalla länsivaltojen plakkariin sataa kuitenkin pehmeitä arvovaltapisteitä*, jota suitsutetaan vaatimuksilla siviilien suojelusta turvallisuusneuvoston ummehtuneissa kokouksissa. Vastaavasti Venäjälle ja Kiinalle sopii omat 'sisäiset kysymykset' huomioiden hyvin tämä pelitilanne, jossa saa taas vähän pistää kapuloita rattaisiin hieman käsistä karanneelle suojeluvastuuhypelle. YK:n niputtaminen jonkinlaiseksi monoliitiksi ei myöskään ole rakentava lähtökohta. YK:n ongelmat ovat tiedossa, mutta niiden lähde tuskin on YK:ssa tai sen ideaaleissa. * Vai että progressiiviset realistit, kaikkea sitä kuulee - nämä realistit ovat oppeinensa siinä mielessä kovin söpöjä, että yrittävät selittää kutakuinkin kaiken teoriansa sisälle sillä seurauksella, että teoria menettää viimeisetkin selitysvoimansa rippeet. Ikään kuin muutaman maalaisjärkisen nyrkkisäännön päälle liimattua lähestymistapaa olisi pakko tekohengittää muuttamalla sen sisältöä jollain käsitteellisillä kikoilla heti, kun todellisuudessa tapahtuu jotain pintapuolisesti sen alkuperäisiä lähtökohtia vastaista kehitystä. Ei tämä peli kuulkaas vetele. Mutta söpöä se kyllä on, [vai onko tämä progressiivinen realismi vain jokin 'label' jollekin jenkkien käytännön FP-porukalle?]


Kiina ei vastusta kunhan turvataan kiinan edut.


Jos asia jätetään YK:lle, ja annetaan Venäjän ja Kiinan torpedoida kaikki yritykset kriisin ratkaisemiseksi, Venäjä ja Kiina voivat vain hävitä. Assad ei voi pysyä vallassa ikuisesti, ja syyrialaiset kyllä muistavat Venäjän ja Kiinan roolin. Jos yritetään jonkinlaista väliintuloa ilman YK:n mandaattia, Venäjä ja Kiina voivat vain voittaa, koska länsimaille seuraa väistämättä kaikkea ikävää.


Alexander Stubbin jakama toive turvaneuvostopaikasta tuskin määrittää Suomen ulkopoliittisen keskustelun parametreja - ulkoministerinä ollessaan hän sitä vastoin tuntui olevan innokas laajentamaan keskustelua, vaikka lopputulos jäikin vähän laihaksi. Yhden miehen voimalla ei ulkopoliittista keskustelua valitettavasti voi muuttaa, vaikka olisikin ulkoministeri. Suomen tämän hetkisestä hallituksesta Ulkoministeri Tuomioja on korostanut kannanotoissaan, että YK:n ulkopuolisia ratkaisuja (käyttäen kiertoilmaisuna "aseellisia ratkaisuja") ei missään tapauksessa pohdita. Mutta kuten kirjoituksissani pohdin, tästä herää kysymys, kuinka järkevää on rajata ulkopoliittisten vaihtoehtojen pohdinta edes keskustelun tasolla, varsinkin jos priorisoitu vaihtoehto ei näytä toimivan?


Mutta kun se ei käy! On yksi YK, vain YK ja yksin YK. Aleksanteri Tumppi on saanut meidät niiiiiiiin lähelle turvaneuvostopaikaa, että vihjailut muusta kuin YK'sta saavat maanpetturuuden piirteitä. Suomi kun on niin pieni maa, että meille mahtuu vain yksi totuus kerrallaan.


Lisättävää?

Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.