James Bond lienee globaalin populaarikulttuurin tunnetuimpia brändejä. Ei ollut yllättävää, että 007 oli valjastettu Charles Dickensin ja Winston Churchillin seuraan ylläpitämään ’Cool Britannia’ henkeä Lontoon olympiakisojen avajaisiin. Kuitenkin BBC:n tuottama video, jossa Bond ja kuningatar Elisabeth matkaavat Buckinghamin palatsista kisastadionille on hauska juuri koska faktan ja fiktion rajat hämärtyvät sen aikana. Uusimman Bond-elokuvan ensi-illan inspiroimana The Ulkopolitist pohtii puolihumoristisesti mitä James Bond kertoo kansainvälisen politiikan luonteesta. Lopuksi käydään läpi lyhyesti uutta Skyfall-elokuvaa, ja siitä mitä sen teemat kertovat kuluneesta vuosikymmenestä.

Bond-elokuvien maailma kertoo toisaalta muutoksesta ja pysyvyydestä kansainvälisessä politiikassa. Yhtäältä muutos on ollut valtava. Ensimmäinen Bond-elokuva, Dr. No, julkaistiin 1962, jolloin maailma oli lähimpänä koskaan supervaltojen välistä ydinsotaa Kuuban kriisin yhteydessä. Seuraavana vuonna julkaistu From Russia with Love on monella tapaa klassisin ’ensimmäisen kylmän sodan’ aikaisista Bond filmeistä. Sen juoni sijoittuu ensimmäistä kertaa supervaltojen tiedustelupalveluiden välisen kamppailun kontekstiin Istanbulin eksoottisen itämaisessa maisemassa, johon palataan taas kerran uusimmassakin Bondissa. Huolimatta suurvaltojen välisistä eturistiriidoista, Bond ja tämän tapaama kaunis neuvostodiplomaatti löytävät rauhallisen yhteiselon periaatteen sekä henkilökohtaisella että yhteiskuntajärjestelmien tasolla yrittäessään selvitä kamppailussa KGB:n luopioita vastaan, jotka tekevät töitä ylikansalliselle rikollisjärjestölle. Vaikka Pravda leimasikin Bondit porvarillisen maailman väkivaltaisen hedonistisen rappion symboleiksi, niin Neuvostoliitto alkoi pian tuottamaan itse vastaavanlaisia vakoojatarinoita itäblokkia varten.

Kylmän sodan maailman kaksinapaisuus ja pelko supervaltojen välisestä ydinsodasta tulee ilmi hyvin The Spy Who Loved Me -elokuvan (1977) juonesta, jossa Bond yhdessä –yllättäen hyvin kauniin– KGB-majurin kanssa tutkii brittiläisten ja neuvostoliittolaisten ydinsukellusveneiden katoamista. The Living Daylights vuodelta 1987 on paitsi ehkä paras vanhemmista Bond-elokuvista niin myös mainio ajankuvaus vuoden 1979 Afganistanin miehityksestä konventionaalisesti alkavan ’toisen kylmän sodan’ aikakaudesta. Elokuvassa Bond seikkailee KGB:n palveluksessa olevan sellistin kanssa  kommunistisessa Tsekkoslovakiassa päätyen aina Afganistaniin asti avustamaan länsivaltojen tukemia mujahedeeneja taistelussa neuvostomiehittäjiä vastaan. Elokuvassa ei vielä näy Mihail Gorbatsovin ’uuden ajattelun’ mukanaan tuoma kylmän sodan lieventyminen. Kuitenkin on huomattava että siitä huolimatta että Bond-elokuvat vahvistavat kylmän sodan mentaliteettia ja käsitystä bipolaarisesta maailmasta niin Neuvostoliitto ei ole missään elokuvassa varsinainen vihollinen. Korkeintaan osa Neuvostoliiton armeijasta tai tiedustelupalvelusta on korruptoitunutta ja ryhtynyt osaksi kansainvälistä rikollisjengiä, jota vastaan Bond sitten taistelee, yleensä ’hyvän’ ja kauniin venäläisen naispuolisen sidekickinsä avustamana.

Kylmän sodan loppu muutti myös Bondit. Osittain. Tomorrow Never Dies (1997) ja Die Another Day (2002) sijoittuvat molemmat Itä-Aasiaan, Etelä-Kiinan merelle ja Korean niemimaalle. Juoni on kuitenkin perin samanlainen; globaalin rikollisjärjestön johtaja haluaa manipuloida olemassaolevia geopoliittisia konflikteja omien, perin megalomaanisten, intressiensä edistämiseksi. Neuvostoliitto on vain muuttunut Kiinaksi ja erikoistehosteet vähän massiivisemmiksi. Kuten David Earnest ja James Rosenau ovat kirjoittaneet Foreign Affairsissa, Bond-elokuvien juonia on leimannut alusta asti se että vastapuoli ei ole ollut valtio, vaan transkansallinen ei-valtiollinen toimija. Vaikka herrat vähän liioittelevat asioita artikkelissaan, lienee asiallista sanoa että Bond-elokuvien klassinen juoni on vieläkin ajankohtainen.

Kolmessa seitsemästä kylmän sodan jälkeisistä Bond-elokuvista pahis yrittää kiristää kansainvälistä yhteisöä varastamalla ydinaseita suurvallalta. Toisaalta toiseksi uusin Bond filmi Quantum of Solace (2008) kehitti perinteistä kerrontaa sijoittumalla Latinalaiseen Amerikkaan, ja kertomalla luonnonvarakonfliktista köyhässä maassa. Mielenkiintoista tämän vuosituhannen Bondeissa on ollut se että ne eivät ole eksplisiittisesti käsitelleet islamilaisen terrorismin uhkaa ja siitä johdanneita politiikkoja länsimaissa. Ne ovat pitäytyneet perinteisessä kerronnassaan, jossa pahiksella ei ole muuta aatetta kuin ahneus tai kosto. Tämä lienee perin ymmärrettävää jo käytännön syiden takia. Lienee turha kysyä millainen vaikutus kassavirtaan olisi Bond-elokuvalla, jossa vastapuoli olisi Al Qaidan tapainen järjestö (tai millaisia levottomuuksia tällaisesta elokuvasta voisi syntyä).

Tässä mielessä uusin filmi, Skyfall, on mielenkiintoinen lisä sarjaan koska siinä nostetaan ensimmäistä kertaa esiin New Yorkin ja Washingtonin syyskuun 11. päivän ja Lontoon heinäkuun 7. päivän terrori-iskujen jälkeinen valvontayhteiskunta, jossa terrorivaroituksista on tullut suurkaupungeissa jopa arkipäiväisiä. Elokuvassa myös pohditaan lyhyesti mutta eksplisiittisesti kysymyksiä siitä miten julkista ja minkälaisen demokraattisen valvonnan alaisena tiedustelupalvelun kaltaisen salamyhkäisen organisaation toiminnan tulisi olla. Skyfall nostaa itse esiin sen että Bond-elokuvien klassinen juoni, jossa kasvoton ja epärationaalinen vihollinen haastaa kansallisvaltion, vaikuttaa kovin ajankohtaiselta ottaen huomioon nykyhetken pelkomme. Tämän tematiikan huomioon ottaen elokuvan viimeisen kohtauksen ancien regime henki ja filmistä huokuva brittipatriotismi ovat mielenkiintoisia valintoja. Wikileaks-kohun vaikutukset kansainväliselle politiikalle ovat myös aistittavissa elokuvan juonesta ja ehkä jopa itse roolituksessa. Elokuva myös tuo mielenkiintoisella tavalla esiin sen että tämänpäivän turvallisuusuhkakuvat ovat usein lähellä kotoa eivätkö eksoottisissa maissa sijoittamalla tapahtumat ensi kertaa pääosin Britanniaan, käyttämällä Lontoota ja sen arkista metroverkkoa kerrannassaan.

Kaiken kaikkiaan Skyfallissa on useita mielenkiintoisia piirteitä, jotka tekevät leffasta katsottavan paitsi Bond-fanille myös tavalliselle kansainvälisen politiikan seuraajalle, jolla ei ole turhan valikoivaa elokuvamakua. Vaikka elokuva on epätasainen, niin useat sen episodeista ovat palkitsevia. Kirjeenvaihtajallenne uusin Bond toi mieleen (ei missään tietyssä järjestyksessä) spagettiwesternit, Quentin Tarantinon produktiot, Hannibal Lecterin, BBC:n Sherlock sarjan, Monarch of the Glen saippuasarjan sekä Macauley Culkinin tähdittämät Yksin kotona -elokuvat.