Eilen käytiin kiistatta tämän vuoden kansainvälispoliittisesti merkittävimmät vaalit. Voittajaksi selviytyi lopulta varsin kirkkaasti edellisten vaalien tapaan Barack Obama.  Ulkopoliittisesti Obaman valinta oli Suomelle kiistatta mielekkäämpi, kuten ulkoministeri Erkki Tuomiojan julkinen helpotus kuvasti. Vaalien jälkeiselle päivälle pohtimisen arvoinen kysymys kuuluu, mitä nyt?

Suomi, USA ja pohjoismainen yhteistyö

Ainoa konkreettinen seuraus Obaman uudelleenvalinnasta lienee, että Bruce Oreck on huojentunut mies, sillä hän voinee odottaa halutessaan jatkavansa suurlähettiläänä Helsingissä. Coloradolainen liikemies saattoi vaaliyönä seurata miten hänen kotiosavaltionsa äänesti Obamaa. Ensialkuun voi todeta itsestäänselvyyden: Suomen ja Yhdysvaltain välinen suhde on paljon tärkeämpi Suomelle kuin Yhdysvalloille, jossa Suomeen kiinnittävät huomiota ainoastaan ulkoministeriön Pohjola-deskin harvat diplomaatit. Suomelle Obaman uuden hallinnon ulkopolitiikassa yksi tärkeimmistä alueista on pohjoismainen puolustuspoliittinen yhteistyö. Yhdysvaltain ja Suomen väliset suhteet ovat pitkään olleet ystävälliset, vaikka erityisesti presidentti Tarja Halosen lausunto Irakin sodan lainvastaisuudesta 2003 haittasi maan suhteita. Suomen näkökulmasta presidentti Sauli Niinistöllä on tarvetta parantaa hieman etääntynyttä suhdetta Yhdysvaltoihin.

Suurin ja tärkein sara Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistyölle on Pohjolan puolustusyhteistyö (Nordic-Baltic Eight), sillä se on molemmille luontainen viitekehys.  Suomelle pohjoismainen puolustusyhteistyö on ensisijaisesti poliittista, identiteettiin nojaavaa, ja sitä harjoitetaan Naton puolustusinfrastruktuurin ulkopuolella, mutta Suomessa pitäisi ymmärtää, että sille on luontevaa olla operatiivisesti Nato-yhteensopiva ottaen huomioon, että Tanska, Norja ja Islanti ovat Nato-jäseniä ja se on keskeinen osa heidän turvallisuusjärjestelyitään. Ollakseen varteenotettava puolustuspoliittinen yhteistyöväylä, se myös tarvitsee Yhdysvaltain sitoutumisen projektiin.

Pohjolan puolustusyhteistyö onkin ennen muuta tapa sitoa Yhdysvallat Itämeren-alueen suojeluun tiivisti, USA:n laajempien turvallisuusmuutosten myötä, joiden taustalla ovat niin resurssien ja huomion keskittäminen Aasiaan sekä jossain määrin tulehtuneet suhteet Naton sisällä, jossa Yhdysvallat kokee eurooppalaisten liittolaistensa ottavan liian vähän turvallisuuspoliittista vastuuta. Ajatus Pohjolan puolustusyhteistyöstä on hyödyllinen tapa Yhdysvalloille sitouttaa kaksi sotilaallisesti liittoutumatonta maata Itämeren turvallisuusrakenteisiin. Yhdysvaltojen näkökulmasta Suomen puolustuskyvyn vahvistaminen, esimerkiksi JASSM-ohjuskauppojen, ja Suomen osallistuminen alueellisiin puolustusharjoituksiin, kuten Islannin ilmavalvontaan, on luonteva jatko.

Transatlanttiset suhteet ja Tyynenmeren vuosisata

Itämeren ympärille rakentuvan turvallisuuspoliittisen yhteisön yhteistyön mielekkyys varmasti lähentää Suomea ja Yhdysvaltoja seuraavan neljän vuoden aikana, mutta on kuitenkin muistettava, että USA:n ulkopoliittiset tavoitteet ja toimintatavat eivät tule aina sopimaan yhteen omien toiveidemme kanssa. Eurooppalaisilla valtioilla ja Yhdysvalloilla on perinteisesti hyvin erilaiset käsitykset muun muassa voimankäytön hyväksyttävyydestä sekä valtion etujen ajamisesta ulkopolitiikassa. Seuraavan neljän vuoden aikana Yhdysvaltain ulkopolitiikan toimintatavat eivät hyvin todennäköisesti tule muuttumaan. Lennokkien käyttö, Afganistan sekä Pakistan tulevat varmasti aiheuttamaan tulevaisuudessakin eripuraa.

Mielenkiintoista on myös nähdä, miten Yhdysvaltain ulkopoliittisen painopisteen siirtyminen Aasiaan eli ns. ”Pivot to Asia” tulee kehittymään, ja miten siihen reagoidaan vanhassa maailmassa. Obaman hallinto teki Aasiasta ulkopoliittisen pääprioriteettinsa ensimmäisen  kauden jälkimmäisellä puolella, maan pyrkiessä vähentämään jalanjälkeään Lähi-idässä ja lisäämään sitä Aasiassa. Tilanne on kuitenkin muttunut sitten em. periaatepäätöksen: Aasian potentiaalisten talousmahtien kehittyminen on hidastunut, ja Kiinan kehittyminen seuraavaksi globaaliksi supervallaksi näyttää vähemmän varmalta kuin neljä vuotta sitten. Toisaalta arabikevät ja sen jälkeiset tapahtumat – viimeisimpänä vaalidebateissakin puitu Yhdysvaltoihin kohdistunut lähetystöisku – sekä Iranin ydinkiistan pitkittyminen ovat osaltaan pakottaneet fokusta takaisin Lähi-Idän alueelle.

Aasian geopoliittista nousua ennustettiin viimeksi 1990-luvun alussa, jolloin transatlanttisten liittolaisten väliset suhteet heikentyivät Persianlahden sodan jälkeen. Clintonin hallinnon ulkoministeri Warren Christopher mm. osoitti Yhdysvaltain tuohtumusta eurooppalaisiin liittolaisiinsa korostamalla Aasian merkitystä, ja maan Aasian liittolaisten käyttäytymistä USA:ta kohtaan. Tuolloin Aasian nousun kuitenkin katkaisi vuonna 1998 käynnistynyt talouskriisi.

Nähtäväksi siis jää, miten paljon Yhdysvallat kiinnittää huomiota Aasiaan seuraavan presidentin kaudella, ja minkä verran se tapahtuu Euroopan kustannuksella. Ongelmia transatlanttisessa yhteisössä toki riittää. Washingtonista katsottuna Euroopan kykenemättömyys omien velka- ja talouskriisiensä ratkaisemiseksi on haitallista – asia, josta Obama huomautti läpi vaalikampanjansa – ja myös lähes koko mannerta vaivaava asevoimien alasajo on synnyttänyt varsin aiheellista kritiikkiä lähes koko Obaman ensimmäisen kauden ajan. Euroopan lähes totaalinen poliittinen lamaantuminen euro-kriisin seurauksena ei ole vähentänyt ongelmia. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Euroopan ongelmat eivät ole ratkeamassa itsekseen, joka saattaa tarkoittaa sitä, että Washingtonin on pakko kiinnittää huomiota yhä enemmän kriisiytyneeseen ”vanhaan maailmaan,” varsinkin Venäjän koetellessa itä- ja pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittisia rajoja.

Bushin perintönä imagohaitta

Presidentti Obaman uudelleenvalinta ei sytytä läheskään yhtä suurta intoa kuin hänen valinta neljä vuotta sitten. Tylyksi todellisuuksi on osoittautunut Yhdysvaltojen ulkopoliittisten intressien jatkuvuus.  Toisaalta, näiden intressien jatkuvuus myös tietää sitä, että yhdistävät ja erottavat tekijät Suomen ja Yhdysvaltojen välisissä suhteissa eivät suuresti muutu.  Mielenkiintoisin kysymys seuraavalle neljälle vuodelle onkin, miten George W. Bushin presidenttikausien unilateralismin muokkaamat mielikuvat öykkäröivästä suurvallasta heikkenevät poliittisessa valtavirrassa, jos laisinkaan.