Vuonna 1873, Euroopan kohdatessa mantereenlaajuista vallankumouksellista liikehdintää, Venäjän Aleksanteri II, Itävalta-Unkarin Frans Joosef I, ja Saksan Vilhelm I solmivat liiton omien keisarikuntiensa suojaamiseksi vallankumoukselliselta toiminnalta solmimalla kolmikeisariliiton. Vaikka alueelliset ja valtiolliset kontekstit 1800-luvun lopun Euroopan ja 2000-luvun alun Lähi-idän välillä ovat hyvin erilaisia, on mielenkiintoista kuinka arabikevät on tuonut Lähi-idän monarkit yhteen moderniin keisariliittoon.

Arabimonarkioiden yhteentuleminen arabikevään aikana on ollut monella tapaa merkittävä kehitys. Ensinnäkin, sen avulla arabimonarkiat ovat pitkälti onnistuneet välttämään arabitasavaltojen kohtaamaa vallankumouksien aaltoa. Vaikka monarkioissa on esiintynyt mielenosoituksia, vaatimuksia hallintojärjestelmän muuttamiseksi ei ole juurikaan esitetty. Toiseksi, arabikevään tuottama valtatyhjiö ja alueellinen epävakaus on vahvistanut eräiden kuningashuoneiden, erityisesti Saudi-Arabian ja Qatarin, haluja edistää ja ylläpitää kuvaa kaikkien monarkioiden vakaudesta: Saudi Arabia on muun muassa jakanut suuria tukipaketteja Jordanialle, Omanille sekä organisoinut sotilaallisen intervention Bahrainiin, mihin osallistuivat myös Arabiemiraatit sekä Jordania.

Lähi-idän kuningaskuntien suhteellinen vakaus arabikevään aikana ei ole vailla ironiaa ottaen huomioon niiden haavoittuvuuden viime vuosisadalla. Vaikka alueella on vielä kahdeksan monarkiaa – Jordania, Marokko, Kuwait, Bahrain, Saudi-Arabia, Qatar, Oman ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat – alueen kuningaskunnista monet ovat kaatuneet 1900-luvulla modernin Lähi-idän muotoutuessa: Libyassa, Egyptissä, Jemenissä ja Irakissa kuninkaat on vaihdettu presidentteihin 1950- ja 1960-luvuilla arabinationalismin ja tasavaltalaisuusaateen ideologisessa ryöpytyksessä.

Jo 1980-luvulla arabimonarkioiden vakaus on yllättänyt monet tarkkailijat (ks. Nazih Ayubin Over-stating the Arab State) luoden monarkioiden ”poikkeuksellisuutta” (monarchical exceptionalism) korostavalle teorialle paljon huomiota. Kiteytettynä poikkeuksellisuuden teoriaa kannattavat pitävät monarkioita vakaina, koska niillä on kolme merkittävää etua: monarkit nauttivat tasavaltalaiskollegoitaan suurempaa suosiota ja legitiimiyttä; monarkioiden hallintojärjestelmä mahdollistaa paremmin uudistuksien toteuttamisen; ja heidän resurssirikkautensa mahdollistaa kansalaisten sitouttamisen poliittisen järjestelmään  ja etäännyttämisen politiikasta. Ottaen huomioon, että monarkioista yksikään ei ole kaatunut arabikevään aikana – kun taas tähän mennessä neljän eri tasavallan presidentit ovat saaneet lähtöpassit – voidaan kysyä, onko arabimonarkioiden poikkeuksellisuudessa perää?

Tämä näkökulma kärsii monista ongelmista. Ensiksi, kuningaskuntien hallitsijoiden suosiota on käytännössä mahdotonta mitata maissa, jossa vapaata lehdistöä ei ole ja hallitsijoiden kritisointi on suorasti kielletty, kuten Jane Kinninmont väittää arabimonarkioita käsittelevässä artikkelissaan. Väitteitä suosion merkityksestä kuningashuoneiden säilyvyydelle on näin ollen äärimmäisen vaikea todentaa; arabikevään aikana on sitä vastoin huomioitava, kuinka kuningashuoneita vastaan kritiikkiä esittäneitä aktivisteja on vangittu  ainakin Kuwaitissa, Arabiemiirikunnissa, Omanissa, ja Bahrainissa. Yhtä ongelmallisia ovat myös väitteet kuningaskuntien legitiimiydestä, joka usein pohjautuu heimositeisiin tai uskonnolliseen oikeutukseen. Niin heimositeiden kuin uskonnollisen oikeutuksen korostaminen nähdään usein osana arabien ”kulttuuris-poliittista DNA:ta”, joka korostaa monarkioiden legitiimiyttä ja näin ollen selittää myös mielenosoitusten puutteen. Mutta kuten Sean Yom toteaa artikkelissaan Foreign Policyssä, etnosentristen ongelmien – kuten oletuksen, että arabit arvostavat uskonnollisia tai heimopohjaisia itsehallitsijoita kontekstista riippumatta – lisäksi mielenosoitusten puute tai rajallisuus ei tarkoita monarkioiden nauttivan korostetusta legitiimiydestä: tuolla mittarilla jokainen Lähi-idän valtio olisi legitiimi romahtamiseen asti.

Kuningaskuntien uudistuskyvyn korostamisessa on niin ikään omat ongelmansa. Monet arabimonarkioista ovat toteuttaneet – tai pikemminkin suorittaneet – uudistuksia lähinnä kohdatessaan vastoinkäymisiä, todellisten poliittisten uudistuksien jäädessä rajallisiksi, koska haluja niihin on rajatusti. Poliittiset uudistukset esimerkiksi Jordaniassa, Bahrainissa ja Kuwaitissa eivät ole pureutuneet kuningaskuntien todellisiin poliittisiin ongelmiin, mikä ilmenee maiden mittavissa ja toistuvissa mielenosoituksissa. Tämä osaltaan heijastaa myös sitä, etteivät öljyvauraat monarkiat – puhumattakaan köyhemmistä kuningaskunnista – ole täydellisesti onnistuneet etäännyttämään kansalaisia politiikasta.  Pikemminkin vaihtuvat hallitukset ovat muodostaneet erillisen suojakerroksen monarkialle uudistusta vaativien mielenosoitusten torjumisessa (Jordaniassa on nähty viisi eri hallitusta arabikevään aikana; oppositiopuolue PJD:lle on annettu vastuu reformeista ilman valtaa toteuttaa niitä).

Paljon huomiota on kiinnitetty etenkin öljynviennistä saatujen tulojen merkitykseen Persianlahden yhteiskunnallisen vakauden takaajana – toisin sanoen, rentierismin toimivuuteen – jota on esitetty merkittävänä syynä siinä siihen, ettei arabikevät ole rantautunut Persianlahden kuningaskuntiin. Yleisellä tasolla rentierismi on kuitenkin tuottanut hyvin erilaisia ja vaihtelevia tuloksia. Qatarin ja Arabiemiraattien kaltaiset rikkaat monarkiat ovat kyenneet köyhempiä tasavaltalaisserkuksiaan vapaammin jakamaan vaurautta varmistamaan eri ryhmien sitomiseksi poliittiseen järjestelmään. Toisaalta, sama strategia on toiminut huomattavasti heikommin Bahrainissa ja Kuwaitissa, jossa vauraus ei ole estänyt yksinvaltijuuden rajoitusta vaativien laajojen kansalaisliikkeiden syntymistä. Tämä heijastuu myös arabikevään protestiliikkeissa monarkioissa: sekä rikkaat, että köyhemmät monarkiat ovat pyrkineet ratkaisemaan kohtaamaansa kansalaistyytymättömyyttä talouspakettien avulla – maiden sisällä ja myös muille valtioille – mutta rahan menestys on ollut vaihtelevaa. Taloudelliset keinot ovat toimineet tapauksissa joissa sosioekonomiset vaikeudet ovat olleet keskeisiä, kuten  Omanin, Jordanian ja Marokon mielenosoituksissa, mutta ei niinkään Bahrainin, Kuwaitin tai Saudi-Arabian tapauksissa, joissa pääkiistanaiheet ovat poliittisia.

Monarkioiden poikkeuksellisuutta korostavan näkökulman ongelmat kuitenkin ehkä parhaiten paljastaa ylipäätänsä arabikevään aikana nähty tarve Lähi-idän ”keisariliittolle”.  Kuten arabitasavallatkin, arabimonarkiat ovat suhtautuneet arabikevään nostattamaan protestihenkeen vakavana turvallisuusuhkana. Vaikka yksikään kuningas ei ole kaatunut, on monarkioissa nähty arabikevään kirvoittamia mielenosoituksia, joiden perimmäiset syyt löytyvät maiden pitkäaikaisista sisäisistä ongelmista.

Monarkioiden valmius yhteistyöhön vakautensa ja hallintojärjestelmänsä turvaamiseen on merkittävä kehitys, muttei ilman ennakkotapauksia: arabinationalismin ja tasavaltalaisuusaatteen huippuhetkinä monarkiat niin ikään hakivat turvaa myös toisistaan (Arab Federation, GCC), vaikka myös ulkoisten tukijoiden rooli oli tärkeä. Imperialistinen Iso-Britannia ja Ranska ovat kuitenkin historiaa, eivätkä arabimonarkioiden ulkoiset tukijat ole enää yhtä valmiita auttamaan niitä kontroloimaan sisäisiä poliittisia uhkia. Tämän sai todeta arabikevään aikana Ranskan kanssa läheisissä väleissä oleva Tunisia, sekä Yhdysvaltain liittolaiset Egypti ja Bahrain. Sen sijaan, ja tämän johdosta, monarkiat ovat hakeneet turvaa toisistaan. Näyttääkin, että arabimonarkiat ovat viimeisen kahden vuoden aikana tiedostaneet ennakkotapauksen tärkeyden: yhden monarkian kaatuminen on uhka kaikille. Tämän seurauksena monarkiat itse ovat vahvasti pyrkineet näyttämään, ylläpitämään ja edistämään näkemystä omasta poikkeuksellisuudestaan.