Tieto iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Marraskuun 11. päivänä vuonna 1918 kaksi hyvin erilaista viestiä kantautui Saksasta Suomeen. Ehdottomasti kansainvälisesti tärkeämpi uutinen oli, että Saksa solmi aselevon ympärysvaltojen kanssa, saattaen loppuun yli neljä vuotta kestäneen maailmansodan, mutta Helsingistä katsoen suurempi uutinen tuli Hessenin prinssiltä, Friedrich Karlilta.  Yli kuukauden harkinnan jälkeen, Friedrich Karl ilmoitti harkinneensa ja hyväksyneensä Suomen eduskunnan kuninkaanvaalien tuloksen: suurella kiitollisuudella – kirjeessä luki – hän ottaisi tämän ”jalon, lahjakkaan, vakavan oikeustajun leimaaman kansan” kuninkuuden vastaan.

Itsenäisen Suomen ensimmäisen kuninkaan tie valtaistuimelleen ei ollut aivan niin mutkatonta kuin voisi ajatella. Ratkaisu valtionmuodosta oli alusta asti ollut geopoliittinen kysymys. Joulukuussa 1917 itsenäistynyt Suomi kärsi ankarasti verisessä vapaussodassaan, jonka seurauksena maa oli yksin ilman selviä ystäviä, selviä vihollisia vastaan. Monarkian toivottiin toimivan vahvana yhtenäisen valtion keskipisteenä, joka auttaisi estämään kapinan uusiutumisia ja varjelevan Suomen etuja; itse monarkin valinnan toivottiin saavan tälle orvolle kansalle tärkeitä kansainvälisiä ystäviä maan turvaamiseksi.

Luontevin vaihtoehto oli Saksan keisarihuone, joka lujittaisi saksalaisten aseveljien sitomista Suomen turvaksi jatkuvaa bolševismin uhkaa vastaan. Hohenzollern-suvun edustajia ei valitettavasti saatu Pohjolan isännäksi, mutta Hessenin kunniakasta aatelissukua suositteli myös sen historialliset siteet Iso-Britannian kuninkaalliseen perheeseen. Myös skandinaavisen kuninkaan mahdollisuutta pohdittiin, mutta muun muassa kielisyistä se vaihtoehto hylättiin. Geopolitiikassaan kuitenkin porvarilliset monarkistit, kuten valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvud ja nuorempi kansanedustaja Juho Kusti Paasikivi, olivat hieman jälkijunassa. Saksan hävittyä sotansa suomalaisten saksalaismielisyys muuttui nopeasti hyödyllisestä haitaksi – ei ollut suuri yllätys, että suomalaiset eivät olleet kovin innostuneita uudesta kuninkaastaan.  Epävarmuudesta huolimatta vuoden 1919 alussa Suomen tuleva kuningas saapui laivalla Turkuun, jossa muutama viikko myöhemmin hänet kruunattiin tuomiokirkossa. Näin nousi valtaan Kaarle I, Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua, Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevan ja Pohjolan isäntä.

Hankalat varhaisitsenäisyyden vuodet

Kaarle I:n (r. 1919-1940) ensivuodet olivat hyvin vaativia. Heikko ja köyhä uusi valtio joutui kamppailemaan sekä sisäpoliittisen epävakauden että vaativan maailmanpoliittisen tilanteen kanssa. Ulkopolitiikan toteutuksessa, Suomea heikosti puhunut Kaarle I nojasi vahvasti, monesti ruotsinkielisiin ja anglofiileihin, luottopolitiikkoihin. Tärkein näistä hahmoista oli pääministeriksi 1918 nimitetty tsaarinarmeijan upseeri, ja vapaussodan sankari, Carl Gustaf Emil Mannerheim. Saksalaismielisen suuntauksen epäonnistuessa Saksaan liiallisen positiivisesti suuntautuneet valtiomiehet kuten joutuivat siirtymään syrjään – Svinhufvudin tapauksessa lähettilääksi Wieniin, ja tulivat korvatuiksi maailmansodan voittaneisiin liittoutuneisiin positiivisemmin suhtautuneilla hahmoilla. Muutos kesti aikansa. Liittoutuneet tunnustivat Suomen valtion vasta yli vuoden odotuksen jälkeen. Myöhästynyt tunnustus, tuli  quid pro quo’na Suomen osallistumisesta yritykseen vallata Pietari takaisin vallankumouksellisilta yhteistyössä Britannian ja Ranskan tukeman valkokenraali Judenitsin kanssa syksyllä 1919; Pääministeri Mannerheimin aggressiivinen anti-bolševistinen ulkopolitiikka, ja tuki Itä-Karjalan ja Aunuksen heimosodille, voitti erityisesti ’kommunismin kehtoon kuristamista’ vaatineen Britannian sotaministeri Winston Churchillin ystävyyden.

Vihamielinen suhtautuminen Neuvostoliittoon, ja arvaamattoman itäisen naapurin pelko leimasivat alusta lähtien Suomen ulkopolitiikkaa. Neuvostoliitto muodosti sekä ulkoisen – puna-armeijan muodossa – että sisäisen uhan, sinne paenneiden tuhansien suomalaisten kommunistien ja vannoutuneiden tasavaltalaisaatteen kannattajien myötä. Itärajan toiselle puolelle syntyi vuonna 1920 Edvard Gyllingin johtama Suomen sosialistinen kansantasavalta, joka vaati kuningashuoneen kaatamista ja kansanvallankumousta. Reunavaltiopolitiikan keinoin Suomi pyrki, tosin heikolla menestyksellä, heikentämään Neuvostoliittoa ja kehittämään sotilasyhteistyötä Baltian maiden kanssa. Suomi pyrki myös luomaan ’pohjoisen ulottuvuuden’ Ranskan Keski-Euroopan liittolaisjärjestelmälle, mutta hanke kaatui siihen että Ranska (sekä Tsekkoslovakia) pitivät Saksaa ensisijaisena uhkana itselleen Neuvostoliiton sijaan. Sen sijaan pitkäaikainen ulkoministeri Rudolf Holsti onnistui paremmin konsolidoimaan Suomen suhdetta Iso-Britanniaan. Vapaakauppasopimuksella oli valtava merkitys Suomen puuteollisuudelle, kuten myös hyvälle Britannian-suhteelle. Suomen kuningatar Margaretan läheinen sukulaisuussuhde Windsorin kuningashuoneeseen auttoi antamaan tärkeää hyväksyntää lännessä maalle, joka oli alkujaan Saksan satelliittivaltio.

Maailmansotien välinen Suomi erottautui Itä-Euroopan muista uusista heikoista demokratioista, joilla oli taipumus päätyä autoritaarisiksi regiimeiksi, länsimielisten ammattisotilaiden ja virkamiesten johtamana herrasmiesvaltiona. ”Meidän kalevalainen tiemme on evoluutio, eikä revoluutio” kuten kuningas Kaarle totesi avatessaan vuoden 1929 valtiopäivät. Pääministeri, (vuodesta 1933 lähtien) sotamarsalkka, kreivi Mannerheimin asema korostui entisestään Kaarle I terveyden heikentyessä 1930-lopulla. Suomen demokraattisen puolueen (SDP) johtama tasavaltalaisoppositio, joka vaati siirtymistä parlamentaariseen valtiosääntöön, ei koskaan pystynyt vastaamaan Kansallisesta kokoomuspuolueesta ja Ruotsalaisesta puolueesta koostuneen porvarillisen liiton hegemoniaan, joka perustui tasavaltalaisuuden ja kommunismin yhteisiin lähteisiin perustuvaan propagandaan.

Ainoan uhan porvarillisen liiton asemalle muodostikin oikeistolainen Lapuan liike, joka kommunisti- ja tasavaltalaisuhkaan vedoten vaati kruununprinssiksi Kaarlen vanhempaa poikaa Vilppua nuoremman Väinön sijaan. Kai Donnerin kaltaisia Kuninkaallisen Karjala-Seuran intellektuelleja, yleisesikuntapäällikkö kenraali K. M. Walleniuksen tapaisia Saksassa koulutettuja upseereja, ja Vihtori Kosolan johtamia pohjalaisia talonpoikia yhdisti kaikkia syvä epäluottamus kreivi Mannerheimiin henkilöityvää anglosaksista liberalismia kohtaan. Talven 1932 Mäntsälän kapina kuitenkin epäonnistui, hallitusmuoto säilyi muuttumattomana ja kruununperillisenä pysyi Väinö. Saksalaismielisen Svinhufvudin yksiselitteinen tuki lailliselle hallitukselle auttoi kukistamaan kapinan ja edesauttamaan Ukko-Pekan paluun kuninkaan luottamukseen. Prinssi Vilppu pakeni Saksaan, ja menestyi kohtuullisesti sikäläisessä politiikassa. Kuningasperheen musta lammas, toisin kuten hyvä ystävänsä Windsorin herttua, ei edes vanhoilla päivillään Monte Carlossa luopunut vaatimuksestaan kotimaansa kruunuun.

Kiristyvässä maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomen kuningaskunnalla oli edessään hankalia valintoja. Suomi yritti korostaa pohjoismaista monarkismiaan vastapainona aggressiivisen Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton paineille, mutta kehitys jäi puolitiehen koska suhteet Ruotsiin eivät ikinä olleet toipuneet vuoden 1918 toisena Oolannin sotana tunnetusta rajakahakasta, jossa Suomi Saksan Itämeren-laivaston tukemana oli tehnyt lopun ruotsalaisvapaaehtoisten tukemasta ahvenanmaalaisesta separatismista. Vailla selviä liittolaisia, Suomea ei mikään pelastanut talvisodan syttymiseltä. Kuten Max Jakobson kirjoittaa Diplomaattien talvisodassa Suomen kohtalosta ei päätetty 1939 Helsingissä, vaan Berliinissa ja Moskovassa. Tosin Saksan suhtautuminen etupiirisopimukseen oli alusta asti ristiriitainen, johtuen Hitlerin tulevista suunnitelmista Neuvostoliiton suhteen, ja Hermann Göringin sekä prinssi Vilpun johtaman humanitaarisen – kuuluisan ’Finnlands Sache ist unsere Sache’ sloganin alla operoineen – komitean kautta annettu huomattava apu esti Suomen puolustuksen luhistumisen joulukuussa 1939. Karjalan menetyksen ja valtavan evakkohaasteen lisäksi kansakunnan traumaa lisäsi kuningas Kaarle I dramaattinen kuolema 1940 huhtikuussa, Helsingin rautatieasemalla pääministeri Mannerheimin käsivarsilla.

Kuningas Väinö I: monarkian vaaranvuosista huippuhetkiin

Kruununprinssi Wolfgang (r. 1940-1989) tai suomalaiseltaan nimeltään Väinö, oli lähetetty Suomeen heti isänsä kanssa.  Hän oli vain 20-vuotias isänsä noustessa Suomen kuninkaaksi, mutta hän pyrki ymmärtämään tulevaa valtakuntaansa paljon tehokkaammin ja ahkerammin kuin isänsä.  Hän meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa, ja oppi puhumaan suomen kieltä lähes aksentitta (vaikka se pitkän koulutuksen vaatikin).  Nuorena miehenä hänen poliittinen ambitionsa ilmeni vahvasti, ehkä turhankin vakavasti. Huonot välit isänsä korostamiin vanhan kannan poliitikkoihin kuten Mannerheimiin tai Svinhufvudiin – jonka johdosta, vaikka hän olikin kruununperillinen, Väinöllä oli rajallinen asema maansa politiikassa.

Kaarle I:n kuolema ja sotatila loivat kansallisen identiteetin lähteen, jota suvereenilla suomenkielellään Väinö hyödynsi valikoiduissa radiopuheissa. Harva suomalainen ei ole koulussa kuunnellut kuningas Väinön – jälkikäteen sodan jälkeen – nauhoitettuja puheita, jossa tämä oli todennut Summan taistelun jälkeen että ’Harvoin niin monet ovat niin suuressa kiitollisuudenvelassa niin harvoille”. Talvisodan jälkeen Suomen kuningashuoneen selviytyminen oli heikossa tilanteessa.  Talvisota lujitti maan sisäistä poliittista koheesiota monarkistit ja tasavaltalaiset yhdistäneen asevelihengen myötä, vaikka asetti talouden hyvin heikkoon tilanteeseen; sotasankari Mannerheimin asema poliitikkona oli lähes voittamaton. Jatkosodan aikana Väinö I oli pakkolomalla Pohjanmaalla kuten pitkä eduskuntakin, ja maata hallitsivat Mannerheimin, Svinhufvudin, Waldenin ja Tannerin pieni piiri. Mannerheim-Ribbentrop sopimus oli kova loppu miehelle, joka eniten vaikutti kuningashuoneen selviytymiseen Suomessa. Tämä Mannerheimin uhraus Suomen itsenäisyydelle auttoi Väinöä samalla pääsemään eroon vakavimmasta poliittisesta kilpailijastaan. Uusin historiankirjoitus on kyseenalaistanut Väinön ja hovin nuoremman oppipojan Urho Kaleva Kekkosen passiivisen sivustakatsojan roolit Mannerheimin ja seitsemän muun sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ja teloituksessa Katajanokan vankilassa 21. helmikuuta 1946.

Tästä huolimatta kuningaskunta hädin tuskin selviytyy toisesta maailmansodasta ja pelko siitä että liittoutuneiden valvontakomission Andrei Zhdanov olisi lietsonut kommunisteja tekemään Väinölle samoin kuten Bulgarian kuningas Borikselle tai Romanian Mikaelille ensimmäisenä askeleena kansandemokratian perustamiselle ei ollut tuulesta temmattu. Väinö päätyi nopeasti siihen että ainoa tapa millä monarkia ja Suomi voisi selviytyä tästä uhasta oli huomioimalla Neuvostoliiton intressit ja pyrkimällä voittamaan naapurin suurvallan luottamuksen. Vanhan koulukunnan monarkisti ja edellä mainittu Urho Kekkonen auttoivat Väinöä toteuttamaan tämän ulkopolitiikan täyskäännöksen ja toimivat eduskunnassa Väinön vaikutuskanavina kasvavaa tasavaltalaisaatetta vastaan. Suomen asemaa skandinaavisena monarkiana, mutta sellaisena joka ymmärtää Neuvostoliittoa, yritettiin alleviivata ja suhteet Ruotsin kanssa paranevat vihdoin.

Sodanjälkeisinä vuosina vahvistunut SDP ei ollut koskaan hylännyt ajastusta kuningashuoneen anakronistisuudesta. Pääministeri K. A. Fagerholmin johtamana puolue ehdotti 1961 syvästi politisoitunutta kruununperimyslakiehdotusta, jonka mukaan lapsettomuuden tapauksessa kuningashuone lakkautettaisiin. Kuitenkin vain muutama viikko tämän jälkeen Neuvostoliitto jätti nootin Suomen hallitukselle jossa kyseenalaistettiin Fagerholmin hallituksen sitoutuminen rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikkaan ja ehdotettiin luottamusta herättäviä ja Pohjolan vakautta edistäviä YYA-sopimukseen liittyviä sotilaallisia konsultaatioita. Nootti rapautti nopeasti Fagerholmin hallituksen – ja sitä myötä sen tasavaltalaisen agendan – kansansuosion ja johti poliittisen kriisiin, jossa kuningas Väinö ennenaikaisten eduskuntavaalien jälkeen nimitti pääministeriksi Kekkosen. Vaikka Kekkosen-Väinön linja johtikin Suomen hataran ulkopoliittisen aseman vakiintumiseen, niin sen hintana kotimainen keskustelukulttuuri rappeutui tiukentuvien lèse majesté pykälien alla.

Tämä kaksiulotteinen ilmiö, josta Länsi-Saksassa puhuttiin väinöttymisenä, johti 1970-luvulle tultaessa asetelmaan, jossa kuningashuoneen kunnian loukkaamisella tai Suomen ulkopoliittisen linjan arvostelemisella (jotka usein tulkittiin samaksi asiaksi tuomioistuinten tuomesta) saattoi helposti tuhota lupaavan uran. Kuninkaan valtaoikeudet mahdollistivat melkein jatkuvan valtiopäivien hajottamisen, ja pääministeri (vuodesta 1973 lähtien) kreivi Kekkosen johtamat virkamieshallitukset, jotka selviytyivät maaseutua suosivaan vaalipiirijakoon perustuvan monarkistisen porvariston niukkaan enemmistöön eduskunnassa. Aika kautta leimannut suomalaiskonservatiivien ja Neuvostoliiton epäpyhä allianssi, jonka tarkoituksena oli estää SDP:n nousu, huipentuu Porkkalan palautukseen 1973 joka hajottaa tasavaltalaisopposition yritykset kaventaa kuninkaan valtaoikeuksia poikkeuslain avulla. Ety-kokous vuonna oli 1975 kuningas Väinön ulkopoliittisen linjan huippuhetki ja symboloi sekä kuningashuoneen aseman että Suomen puolueettomuuden vakiintumista. Väinö oli kuitenkin jo 78 vuotta, ja hänen luottoministerinsä kreivi Kekkonen 75 vuotta. Kummankin terveys heikkeni kovaa tahtia 1980-luvun alussa ja kuninkaan terveydestä tulee valtionsalaisuus. Tilannetta ei parantunut että 1982 kuolleen Kekkosen seuraajaksi pääministeriksi nimitettiin vakavasta alkoholismista kärsinyt Ahti Karjalainen. Suomen 1980-luku muistetaan synkkänä aika ja epävakaana kassakaappisopimuksiin ja saunailtoihin perustuvana välimenokautena, jota dominoi porvarillisen liittouman puheenjohtajaksi ja ulkoministeriksi 1982 noussut Paavo Väyrynen.

Kuninkaat Väinö II ja III: kohti skandinaavista monarkiaa

Wolfgangin yliaktiivisen kuningaskauden jälkeen oli onni, että kuninkaaksi nousi tämän väritön vanhin poika Heikki – Väinö II (r. 1989-1999), joka vanhalla iällään antoi hitaasti pääministerien siirtyä keskiöön eikä häntä kiinnostanut vallankysymykset. SDP nousee ensi kertaa valtaan Mauno Koiviston johdolla, ja Suomi siirtyy de facto parlamentaariseen järjestelmään ja vakaisiin koko vaalikauden kestäviin enemmistöhallituksiin. Väinö II on etäinen kuningas, maassa jota hän ei koskaan oppinut kunnolla  tuntemaan tai rakastamaan; kuningas antoi perustuslaillisten monarkiamielisten muokata vahvasti Suomen sisäistä ja ulkoista politiikkaa. Monarkia ei enää jaa kansakuntaa. Suomi liittyi suoralta kädeltä Euroopan unioniin ja Natoon, pyrkimyksenään eurooppalaistaa maa joka oli jäänyt liiaksi itä-Eurooppaan.

Samaa perinnettä jatkaen kuningas Väinö III (r. 1999 – ) ottaa edustustehtävänsä tosissaan. Suomalainen seuraelämän huipentuu kesäkuun toisena lauantaina vietettävään kuninkaan viralliseen syntymäpäivään, jota juhlistetaan sotilasparaatilla, ulkoilmassa vietettävillä charmanteilla kansanjuhlilla muiden pohjoismaalaisten kansallispäivien tapaan sekä tietysti kuninkaan syntymäpäivän iltavastaanotolla Linnassa. Omistautuneena eurooppalaisena monarkkina, hän ajaa vapaa-ajallaan kuningashuoneen ja kansakunnan parasta etua Monacossa, juhlissa, joista tavallinen kansa voi lukea Kunkku-viikkolehdestä. Väinön henkilökohtaisten suhteiden Silvio Berlusconin, Nicolas Sarkozyn ja Gerhardt Schröderin kaltaisten renesanssivaltiomiesten kanssa, huhutaan antavan Suomelle kokoaan suurempaa vaikutusvaltaa myös Brysselin käytävillä. Nuoren Väinön astuessa valtaan on Suomi tukevasti asemoitunut asemoitunut länteen Nokian vetämän talouskasvun porskuttaessa.  Kuninkaallisessa osaomistuksessa olleen viestintäyhtiön G3-verkon rakennussuunnitelmaan Burundissa liittynyt sijoitusskandaali ei loannut teflon-Väinön mainetta, vaikka toimitus- ja rahoitusjohtajat tuomittiin hovioikeudessa pörssirikoksista ja  työehtolainsäädännön rikkomisesta.

Viime vuosien sisäpoliittisesti vakavimman kohun, jonka nähtiin mahdollisesti vaikuttavan monarkian asemaan, aiheutti 2003 eduskuntavaalien alla hovista pääministeriehdokas Anneli Jäätteenmäelle vuodatetut salaiset asiakirjat koskien pääministeri Paavo Lipposen keskusteluita Yhdysvaltain presidentti Bushin ja varapresidentti Cheneyn kanssa. Vuodon nähtiin olevan kuninkaan räikeä yritys palata takaisin merkittävämmäksi poliittiseksi vallankäyttäjäksi, vaikka teorioita eläteltiin myös siitä, että joku hovin sisällä olisi yrittänyt suolata kuninkaan kavennetun perustuslain toivossa. Tämän skandaalin, strippiklubikuvien ja osin myös Björn Wahlroosin ja Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaan kanssa tehtyjen metsästysmatkojen tuottaman kansan ja sen poliittisten edustajien kyllästymisen takia Väino III:n aikakauden perintönä on entistäkin seremoniallisempi monarkki, joka viettää enemmän aikaa Kallessa kuin Linnassa.