Viime syksynä, kun turvallisuusneuvostokampanjan kirvelevä tappio oli vielä pahin mahdollinen skenaario, ja viime viikkoina kovalla liekillä palanut puolustuspoliittinen keskustelu korkeintaan toimituksen jäsenten villeimmissä unelmissa, The Ulkopolitist tenttasi osana puoluejohtajien haastattelusarjaa RKP:n puheenjohtaja Carl Haglundia ulkopolitiikasta ja Suomen roolista maailmassa. Haastattelu on toinen artikkelisarjassa, jonka tarkoituksena on syvällisemmin kartoittaa Suomen keskeisten ulkopoliittisten toimijoiden ja keskustelijoiden ajatuksia ulko- ja maailmanpolitiikasta niin teorian kuin käytännön tasolla. Edellisellä kerralla haastattelussa oli Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö.

Maailmanpolitiikka ja Suomi

UPT: Miten RKP hahmottaa maailmanpolitiikkaa?

CH: Tätä kysymystä voi lähestyä monella eri tavalla. Ideologinen tulokulma on tietenkin se, että meidän liberaalit arvot vaikuttavat meidän tapaan katsoa maailmaa. Ihmisoikeudet, oikeudenmukainen globalisaatio, demokratia ja vapaa kauppa ovat ydinkäsitteitä, joiden toteutumista haluaisimme nähdä maailmassa, vaikka käytännössä maailma on tietysti kaukana siitä. Tämä tarkoittaa osaltaan sitä, että Suomen, joka mielestäni kykenee edustamaan kaikkia näitä monella hyvällä tavalla, ja laajemmin EU:n tulisi toimia demokratian, ihmisoikeuksien, vapaan kaupan ja reilun globalisaation edistämiseksi aktiivisesti. Tämä on meidän peruslähtökohta, joka heijastuu kaikkeen meidän toimintaan ja myös ulkopoliittisiin näkemyksiimme.

RKP:llahan on aika pikät perinteet ulkopolitiikassa – vaikka olemme pieni puolue, on puolueemme viitejäseniä ollut merkittävissä tehtävissä Suomen ulkopolitiikassa. Aikoinaan RKP:lla oli uskottava profiili ulkopolitiikassa ja tulimme paljon julkisuuteen ulkopoliittisten kannanottojen kautta. Vuosien mittaan tämä profiili on kuitenkin hieman kuihtunut. Viimeisen 20 vuoden aikana tämä [osaaminen] ei ole kuulunut meidän profiiliin ja tässä tavoitteeni puheenjohtajana onkin nostaa meidän [ulkopoliittista] profiilia.

UPT: Mikä on Suomen rooli tai asema maailmassa? Kuinka paljon Suomella on painoarvoa?

CH: Meidän painoarvo tulee siitä, että olemme arvostettu maa. Lähtökohtaisesti meillä ei ole huonoja suhteita mihinkään maahan, niin kuin monella muulla maalla. Sotilasliittoon kuulumattomana maana meillä on myös tietty etu eräissä asioissa. Rauhanturvaamisessa, kriisinhallinnassa ja rauhanvälityksessä meillä on hyvä imago, joka on pitkän tähtäimen oikealla työllä ansaittu siitä, että Martti Ahtisaari, Elisabet Rehn ja muut ovat kunnostautuneet kansainvälisesti [alan tehtävissä]. Me olemme kansainvälisesti arvostettu kansa, jolla ei ole rasitteita – tämä on meidän vahvuus. Paikka YK:n turvaneuvostossa tekisi Suomelle hyvää, koska se johtaisi siihen, että Suomi joutuisi muodostamaan kantoja kriisiin jos toiseen. Tämä johtaisi vääjäämättä myös siihen, että Suomessa olisi käytävä enemmän ulkopoliittista keskustelua.

Pohjoismainen viitekehys

UPT: Siirrymme pohjoismaiseen viitekehykseen. Millaisena näette sen tulevaisuuden esim. puolustusyhteistyössä?

CH: Henkilökohtaisesti minulla on suuria toiveita tämän suhteen ja kunnianhimotaso on korkealla. Ensi vuonna [2013] minulla on ilo ja kunnia toimia NORDEFCO-puolustusyhteistyöfoorumin puheenjohtajana. Hallitusohjelmassa olemme todenneet, että Suomen tavoitteena on syventää ja tiivistää pohjoismaista puolustusyhteistyötä. Pohjana syventämiseen ja tiivistämiseen meillä on pohjoismainen solidaarisuusjulistus sekä Stoltenbergin raportti, joka aikoinaan toi aika paljon raikkaita ideoita. Toiveenani on, että NORDEFCO-toiminnalle voitaisiin luoda visio siitä, mikä on se tavoitetila, johon tähdätään. Tässä yhteydessä kyseeseen voi tulla etenkin materiaalinen yhteistyö – jota meillä jo on – ja sen myötä saavutettava tehokkuus ja kustannussäästöt yhteishankintojen ja –huollon kautta. Tämä myös edistäisi yhteistä harjoittelua ja koulutustoimintaa. Henkilökohtaisesti en myöskään poissulje sitä, että harkittaisiin enemmän myös puolustuspoliittista yhteistyötä – ts. yhteistä pohjoismaista puolustusta – päinvastoin. Haasteeksi muodostuu tietenkin kolmen Pohjoismaan Nato-jäsenyys, mutta varsinkin Ruotsin kanssa vain taivas on kattona ja tämä kortti tulisi katsoa. Olemme tilanteessa, jossa voimavarat tulevat olemaan vähäiset ja tämä yhteistyö voisi luoda osaltaan mahdollisuuksia tulevaisuudessa.

Tämä on pitkällä tulevaisuudessa, ja [siksi] tämä on niitä keskusteluita, joita meidän tulisi käydä. Puolustuspolitiikasta, kuten ulkopolitiikasta, puhutaan Suomessa vähän. Puolustusministeriöltä kysytään viikottain teknisluonteisia asioita, mutta Natosta ei käydä mitään syvällisempää keskustelua, ei myöskään sen vaihtoehdoista – puolustuspoliittinen keskustelu puuttuu, sen sijaan puolustuksen rakenteet ja materiaalihankinnat ovat median fokuksessa.

UPT: Onko suomen- ja ruotsinkielisillä kotimaisilla medioilla eroa suhteessa puolustuspoliittisen keskustelun puutteeseen?

CH: Ei minun mielestäni. Luen kymmenen lehteä päivässä – puolet suomeksi, puolet ruotsiksi – ja lisäksi myös kansainvälisiä lehtiä. Minusta suomalaiset lehdet ovat samaa [ryhmää], enkä näe niiden välillä eroja tässä mielessä.

UPT: Entä ero suomalaisen ja ruotsalaisen median välillä – pitääkö eräänlainen klisee Ruotsin avoimemmasta poliittisesta keskusteluympäristöstä paikkansa?

CH: Ruotsin poliittisessa kulttuurissa on ilmiö, jota voisi kutsua termillä världssamvete (vastuu/omatunto maailmasta, toim.suom.). Kun maailmalla tapahtuu vääryyksiä, niin ne ovat heti esillä Ruotsin mediassa ja poliittisessa keskustelussa. Ruotsalaiset päättäjät nousevat barrikaadeille ottamaan kantaa näihin asioihin, kun taas Suomessa – vähän kärjistäen – riidellään hallintouudistuksesta. Minun näkemykseni on, että ulkopoliittinen keskustelu ja fokus on Ruotsissa suurempaa. Världssamvete ei rajoitu vain poliitikkojen keskuuteen, se on osin myös kulttuurikysymys. Tämä näkyy myös siinä, että Ruotsille on itsestäänselvää, että kehitysapuna maksetaan vähintään 0.7% BKT:sta, kun taas Suomessa 0.7% pääseminen tuntuu olevan mahdottomuus. Voisi uskoa, että kansainvälisessä taloudessa elävä kansa ymmärtäisi, ettei kansainväliselle toiminnalle voi antaa varsinaista hintalappua ja unohtaa ne hyödyt, mitä Suomi siitä saa.

Suomi, EU ja Nato

UPT: Euroopan ulkosuhdehallintoa (EUH) ei tähän mennessä ole voitu pitää menestyksekkäänä. Mikä on EU:n rooli tai potentiaali ulkopolitiikassa?

CH: Tähän mennessä EUH ei ole vielä osoittautunut kovin hyödylliseksi. Minulla on se käsitys, että tietyissä kriiseissä esim. Pohjois-Afrikassa ja Haitin maanjäristyksen yhteydessä EUH on toiminut hyvin koordinoivana elimenä kriisiavun välittämisessä. EUH ei ole onnistunut kuitenkaan markkinoimaan niitä asioita, joissa se on onnistunut. Toivon itse, että pitkällä tähtäimellä EUH tuo meidän ulkosuhdehallintoon [uusia] mahdollisuuksia, kuten esim. yhteisiä pohjoismaisia lähetystöjä. Samalla tavalla näen, että EUH:n puitteissa voisi päälähetystöillä tuoda kaikille EU:n kansalaisille turvaa ja palveluita koko maailmassa.

Poliittista hyötyä loisi tietenkin se, että voisimme puhua paremmin yhdellä äänellä suurissa kriiseissä – Syyrian tilanteessa olemmekin aika hyvin onnistuneet tässä ja myös ilmastoneuvotteluissa on onnistuttu aika hyvin. Pitemmän päälle kuitenkin enemmän on saavutettavissa ja suurten jäsenmaiden pitäisikin hyväksyä se, että he ovat mukana luomassa tätä järjestelmää. Tällöin heidän pitäisi antaa vähän enemmän tilaa, eikä lähettää esim. Saksan tai Iso-Britannian ulkoministeriä sooloilemaan heti kun jotain tapahtuu.

Mielestäni [EUH:lta] pääsi syntymään virhe kun kompromissin oloisesti EU:n ensimmäiseksi yhteiseksi ulkoministeriksi valittiin ei-niin-korkean-profiilin poliitikko, vaikka hän onkin ihan pätevä ja asiallinen kaikin puolin. Jos asemaan olisi valittu hänen sijaan kokenut, arvostettu, kansainvälisesti tunnettu poliitikko, niin sillä olisi aivan erilainen painoarvo – olisimme saaneet aisaparin esimerkiksi Hilary Clintonille, nyt näin ei käynyt.

UPT: Suomi on edelleen periaatteellisesti, jos ei täysin faktuaalisesti, sotiaallisesti liittoutumaton. Voiko Suomi edelleen nojautua nykyisenlaiseen liittoutumattomuuteen?

CH: Suomi ei tällä hallituskaudella tule lähestymään mitään sotilasliittoa ja on vain yksi, mitä Suomi voisi realistisesti lähestyä – Nato. Itse en ole mikään Nato-intoilija, mutta en myöskään intohimoisesti vastusta Natoa, vaan minulla on pragmaattinen näkemys asiasta, joka lähtee siitä, että on Suomen etu ylläpitää uskottavaa kansallista puolustusta ja maanpuolustustahtoa. En myöskään usko, että sotilasliiton jäsenyydellä säästäisimme rahaa. Kaikista näistä syistä uskon, että tämä valittu tie on järkevä. Puolustusteknisesti olemme Nato-yhteensopivia, mikä mahdollistaa sen, että voimme osallistua kansainväliseen toimintaan. Nato-kumppanina voimme materiaalihankinnoissa ylläpitää Nato-standardeja ja sen myötä suorituskykyistä puolustusta, mistä parhaana esimerkkinä toimii JASSM-ohjukset, joita olemme luotettavana kumppanina hankkimassa Yhdysvalloista. Näen, että meidän kansainvälinen verkottuminen puolustuksen saralla on enemminkin pohjoismaalaista, jossa meillä on kehittämisen mahdollisuuksia ja joka vastaa kansan tahtoa. Olen puhunut pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittämisestä eri foorumeilla ja myös kirjoittanut siitä lehtiin, enkä muista yhtäkään kielteistä palautetta kansaltakaan.

Kansalaisten keskuudessa tämä on laajasti hyväksytty suunta, Ruotsissa tilanne on sama ja kannatusta löytyy. Näen, että Pohjoismaista yhteistyötä kehittämällä ja pysymällä Nato-kumppanina meillä on parhaat edellytykset toimia. En näe, mitä suurta hyötyä Natoon liittymisestä olisi. En myöskään näe erittäin suurta haittakaan, mutta en näe miten jäsenyys nyt hyödyntäisi meitä. Emme voi jättää omaa puolustustamme kehittämättä, joten säästökeino jäsenyys ei olisi, minkä lisäksi suurin osa Nato-maista käyttää BKT:hen suhteutettuna joka tapauksessa enemmän rahaa puolustukseen.

Suomi ei ole sotilasliitossa, mutta Suomi ei ole liittoutumaton mikä näkyy mm. siinä, että olemme Naton kumppanimaa. Meillä on ns. selkeät siteet länteen, ja joku voisi jopa ilkeästi todeta, että poimimme rusinoita pullasta. Kuitenkin myös Nato-maat hyötyvät kumppanuuksista ja kyseessä on win-win–tilanne. Suomessa unohdetaan usein, että Nato-kumppanuus tuo meille hyötyä vahvistamalla meidän uskottavuutta ja selkärankaa. Jotta Suomi ja Ruotsi eivät päädy tilanteeseen, jossa Nato kokisi meidän poimivan rusinoita pullasta, on tärkeää että mekin autamme. Suomen on oltava auttamisen arvoinen maa, kuten Jaakko Iloniemi aivan oikein aikoinaan totesi. Islannin kohdalla on hyvä muistaa, että avunpyyntöön voi vastata vain kahdella tavalla – “kyllä” tai “ei”. Kysymys ei ole siiitä, että hoitaisimme jonkun Nato-maan asioita, vaan osoituksesta, että Pohjoismailla on yhteistä tahtotilaa tehdä asioita yhdessä.

Ulkopoliittinen keskustelu Suomessa

UPT: Mitkä kolme asiaa muuttaisitte Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa?

CH: Ensimmäiseksi, ja päällimmäisenä, ulkopolitiikasta pitäisi keskustella Suomessa paljon enemmän. Toisena muuttaisin eräänlaisessa tyhjiössä käytävän keskustelun, jossa kansainvälisyydestä ja globalisoitumisesta saatavasta hyödystä pidetään melua talouden tiimoilta esimerkiksi Nokian muodossa, mutta heti kun kansainvälinen toiminta maksaa, lähdetään valittamaan esimerkiksi YK:n turvaneuvostokampanjan hinnasta tai EU:n jäsenmaksusta. Tällainen keskustelu ei ole kovin analyyttista ja kansainvälistymisen hyödyt Suomelle eivät välity kunnolla. Viittaan tässä poliitikkojen keskeiseen keskusteluun – meillä on monesti tutkijatasolla erittäin korkealaatuista keskustelua, mutta laajempi kansalaiskeskustelu, joka ulottuisi päättäjiin puuttuu. Suomessa tarvittaisiin enemmän världssamvetea.

Hyvänä esimerkkinä toimii Perussuomalaiset, jotka toissavuonna esittivät talouden tasapainottamisen keinoiksi EU:n “jäsenmaksun” maksamatta jättämistä ja kehitysavun lopettamista. Suomen ulkopoliittisen keskustelun tasoa heijasti se, ettei kukaan mediasta lähtenyt haastamaan näitä ehdotuksia huomauttamalla, ettei EU:lla ole jäsenmaksua, [tai] kysymällä EU-jäsenyyden taloudellisista hyödyistä tai kehitysmaatuen lopetuksen vaikutuksesta.