Libanonin monivuosikymmeninen ja raaka sisällissota on ansaitustikin maata käsittelevien historiankirjoitusten ja maan poliittisen järjestelmän analyysien keskeinen huomion kohde. Mutta sisällissodan jälkeisestä ajasta – joka on monella tavalla aivan yhtä kriittinen maan politiikalle – on paljon heikommin kirjallista tuotosta. Muuten mainiot viimeaikaiset Libanonin historiat päättyvät useimmiten sisällissodan päättymiseen, tai viimeistään jättävät lukijan 2000-luvun taitteeseen. Niissä harvoissa kirjoissa jotka käsittelevät Libanonia 1990-luvun jälkeen rajoitteina ovat olleet spesifisyys (Hizbollahista on lukuisia kirjoja) tai vahva journalistinen käsittelytapa (Killing Mr. Lebanon, esimerkiksi). Ajoittaisia policy-papereita lukuunottamatta, Libanonin viimeaikaista poliittista historiaa käsitteleviä teoksia ei ole ollut kovin monta.

Tähän tarpeeseen tulee Are Knudsenin ja Michael Kerrin toimittama artikkelikokoelmateos Libanonista, After the Cedar Revolution, joka nimensä mukaisesti pyrkii käsittelemään viimeisen reilun kymmenen vuoden tapahtumia. Yleisesti suhtaudun hyvin skeptisesti kokoelmateoksiin – niistä turhan usein punainen lanka jää puuttumaan ja ne voivat olla hyvinkin epätasapainosia sisällön kannalta – mutta tällä kertaa toteutus toimii erinomaisesti.

Eri alojen asiantuntijoiden erilaiset kontribuutiot – palestiinalaisleirien väkivallan ”saarekkeista”, Solidere-yrityksen sektaaris-poliitiset tausta-ambitiot, Libanonin armeijan hauraasta rooliista – toimivat koska ne ovat monipuolisia. Lukija kyllästyisi hyvin nopeasti peräkkäisiin artikkeleihin Tulevaisuusliikkeen ja Hizbollahin välisestä valtakamppailusta; tässä teoksessa politiikan ja yhteiskunnan analyysi esitetään kovinkin eri tulokulmien – maantieteen, yhteisöllisen muistin käsitteen, marttyyi-imagon – keinoin, joka tuo raikkautta jo ennestään tuttuihinkin asioihin.

Kirjoittajien komposiittianalyysi on myös omalla tavallaan antoisaa. Esimerkiksi, jokainen kirjoittaja avaa lukijalle Libanonin sektaarisen poliittisen järjestelmän piirteitä hieman erilaisin sanankääntein. Tästä seuraa hauska kuvailu maan säännellyistä mutta epävirallisista vallan instituutioista, kuten myös eri voimaväylien välisestä tasapainosta.  Miten suuressa määrin tulisi painottaa Taifin sopimuksen jälkeistä virallista vallanjakoa,  sen käytännön tasoisia poliittisia seurauksia, tai jatkuvaa de facto jakaumaa Libanonin poliittisten ryhmien välillä?  Kysymys on erittäin relevantti jotta voi käsitellä seetrivallankumouksen jälkeistä aikaa; mutta yksikään kirjoittaja ei väitä, että sitä kautta voi ymmärtää ymmärtämättä sisällissodan jälkeistä siirtymäkautta.

Tästäkin johtuen kirjan keskiössä on edesmennyt pääministeri Rafik Hariri, yhtäältä Libanonin jälleenrakennuksen näennäis-mesenanttina (Hariri rikastui suuresti jälleenrakennuksen yhteydessä) ja toisaalta murhansa synnyttämän skisman takia. On totta, että Libanonin viime vuosikymmenien tapahtumia – seetrivallankumousta, Syyrian vetäytymistä Libanonista, tai maan sektaaris-poliittisten jännitteiden kasvua ja purkautumista vuosina 2006–2008, mutta ei myöskään Beirutin jälleenrakentamista ja uudistunutta ”Sveitsi Välimerellä”-ajattelua – ei voisi kuvitella ilman Hariria. Hänen marttyyrikulttinsa intensiteetti on vähentynyt viime vuosina, mutta se on hienovaraisesti sulautettu Libanonin erikoistuomioistuimen (Special Tribunal for Lebanon, STL) olemassaoloon. STL’ään viitataankin usein ”Hariri tribunal”-termillä, vaikka sen mandaattiin kuuluukin vyyhti muita poliittisia murhia. Todennäköistä onkin, että Haririn haamu jatkaakin kummittelua Libanonin päivänpolitiikassa vielä pitkään.

Verrattuna Haririn keskeiseen rooliin, vastarintaliike/poliittinen puolue Hizbollah saa jokseenkin vähemmän palstatilaa vaikka Hizbollahin roolia maaliskuun 8. liittouman johtajana ei suinkaan sivuteta. Syy ei ole, että liike olisi jotenkin vähäpätöinen vaan pikemminkin siksi koska Libanonin politiikassa Hizbollahin kasvavassa määrin sektaarinen toimintamalli ei ole sinäänsä kovin poikkeavaa. Liikkeen libanonisaatio pitää ainakin paikkansa kotimaanpolitiikassa, vaikkakin etelä-Libanon on asia ja areena erikseen (jota valitettavasti kirjassa ei oikein käsitellä).

Hieman yllättäen, kirjan heikoin osa onkin – suhteellisen perinteinen – Libanonin geopoliittisen tilanteen analyysi. Toimituksesta myös vastaavan Kerrin kirjoitus aiheesta painottaa liiaksi ulkopuolisten toimijoiden kykyä sytyttää konfliktia Libanonissa (ja etenkin Kissingerin syyttämiseen Libanonin sisällissodan aiheuttamisesta) – kiteyttäen hyvin kovin yleistä ”outside in”-ajattelutapaa Libanonista. Onneksi myöhemmät osat kirjasta paikkaavat tätä heikkoutta, ja osoittavat kovin hyvin kuinka monitasoista onkaan interaktio maan sisäisten toimijoiden ja ulkoisten voimien välillä.

Jo pelkän monipuolisuutensa vuoksi kirjaa on helppo suositella, mutta itse kirjoitusten ohella kirjan toinen suuri anti on sen pitkä lähdeluettelo, joka on varsin hyödyllinen referenssi maan viime vuosien muutosten tutkimista varten. Sanonta menee, että jos luulet ymmärtäväsi Libanonia, niin selvästikin sinun tulisi opiskella maata tarkemmin. Tästä kirjasta on hyvä lähteä tehostamaan tai syventämään ymmärrystä tästä pienestä mutta monimutkaisesta maasta.

 Are Knudsen ja Michael Kerr (toim.), Lebanon: After the Cedar Revolution, Hurst & Co Publishers (2012); ISBN 978-1-84904-249-9