Vielä muutama vuosi sitten Vietnamista povattiin seuraavaa ’Aasian tiikeriä’ vahvan taloudellisen kasvun valossa. Halpa työvoima ja avoimemmat markkinat houkuttelivat esimerkiksi niin Nokian, Samsungin kuin Fordin laajentamaan tuotantoaan Vietnamiin. Tämä oli maan kannalta yllättävä käänne ottaen huomioon sen historian, joka on perustunut pitkälti maan itsenäisyyden puolustamiseen mm. Ranskaa, Yhdysvaltoja, Kiinaa ja Khmer Rougia vastaan. Maan taloudellinen ja sosiaalinen kehitys jäikin Indokiinassa käydyn suurvaltapolitiikan uhriksi, lopulta altistaen maan kommunismille Kiinan ja Neuvostoliiton tuella. Nyt 21. vuosisadalla geopoliittinen sijainti on Vietnamin talouden – ja sen myötä maan diktatuurin – suurin valtti ja kirous.

Việt Minh:in johtaja ja itsenäisen Vietnamin ensimmäinen pääministeri, Hồ Chi Minh,  jota kansa kutsuu tuttavallisesti Ho-sedäksi, sovelsi Marxismi-leninismiä taatakseen Vietnamille itsenäisyyden länsimaisesta imperialismista, jonka ruumiillistumana kapitalismi nähtiin. Vietnamin sodan runtelema talous ei kuitenkaan elpynyt ennen vuoden 1986 đổi mới uudistuksia, jotka vapauttivat markkinat sosialistisen komentotalouden kourista. Maan tuotanto kasvoi huomattavasti ja maahan tulvi ulkomaalaisia sijoituksia nostaen talouden kasvun keskimääräiseen 7%:iin viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Kasvu on kuitenkin hidastunut ja tiikeri-analogiaa käytetäänkin nykyään jo sarkastisessa sävyssä.

Maan pseudo-liberalisoiminen ’sosialistiseksi markkinataloudeksi’ jätti valtiolle vallan ja suuren omistusosuuden maan yksityisestä sektorista. Nykypäivän poliitikot ovat paljon kiinnostuneempia käyttämään desentralisoitua ulkomaan ja kotimaan kauppaa omaksi edukseen kuin sosialismin edistämiseen. Tämä on johtanut Jonathan Pincuksen mukaan “valtion asteittaiseen kaupallistumiseen”, joka näkyy tänä päivänä valtionyhtiöiden korruptiona ja siitä seuraavana talouden hidastumisena. Kun valtion eliitit saavat poliittista vaikutusvaltaa suoraan maan liiketoiminnan kautta, valtion sääntelytehtävä sanomattakin vääristyy, jolloin korruption ja taloudellisen kilpailukyvyn välinen negatiivinen korrelaatio korostuu. Kun pankit joutuvat takaamaan huonotuottoista valtionsektoria, valtiokapitalismi on johtanut pankkisektorinkriisiin ja korkeaan inflaatioon. Vietnam  sijoittuu YK:n inhimillisen kehityksen indeksin häntäpäähän – 127.sijalle 141 maan listalla – eikä  heikkenevä talous   helpota varsinkaan niitä 70%  maaseudulla asuvaa ihmisistä, jotka elävät alle 3:lla dollarilla päivässä.

Vaikka on jo kulunut liki 40 vuotta siitä,  kun Vietnam oli viimeksi jakautunut kommunistiseen Pohjois-Vietnamiin ja Yhdysvaltojen tukemaan Etelä-Vietnamin tasavaltaan, on maan kahtiajako edelleen läsnä. Tänä päivänä se ei tosin ole maantieteellinen jako pohjoisen ja etelän välillä, vaan korruptionoituneen valtion ja kansalaisten välillä. Kansalaisten tyytymättömyys politiikkojen kyvyttömyyteen hallita taloutta on johtanut maanlaajuisiin mielenosoituksiin sekä hallituksen tuliseen kritisointiin blogosfaarissa. Vaikka maa onkin hallitusmuodoltaan demokratia, politikkojen paineet taipua kansalaisten mieltymiin ovat hyvin heikot sillä käytännössä äänestää voi vain johtavan kommunistisen puolueen jäseniä. Protestit ovat päättyneet hyvin tehokkaasti aseistettuja poliisivoimia käyttäen ja useita blogisteja on vangittu kymmeniksi vuosiksi viimeaikoina kapinan lietsomisesta.

Taloudelliset tappiot ovat kuitenkin pakottaneet hallituksen jäsenet harkitsemaan uusia taloudellisia uudistuksia, joita pääministeri Nguyễn Tấn Dũng on lupaillut jo vuodesta 2010 saakka, konkreettisten toimien vielä puuttuessa. Tämä ei tule yllätyksenä ottaen huomioon, että hallituksen tehokkuus oli Maailmanpankin luomalla indeksillä vuonna 2010 huikeat -0.31. Pääministeri oli itsekin menettää virkansa osallisuudestaan maan johtavan laivanvalmistaja Vinashinin konkurssiin ajautumisesta, mikä johti Vietnamin luottoluokituksen alentamiseen B2-asteeseen,  joka on maan historian alhaisin. Suurin osa poliittisista tahoista, jotka hyötyvät taloudellisesti nykyisestä valtion itse säätelemästä järjestelmästä, tulevat sanomattakin hidastamaan pikaisia konkreettisia uudistuksia. Skenaario näyttää entistäkin harmaammalta, ottaen huomioon, että maan 500 suurimmasta yhtiöstä 63% on valtion omistamia. Säilyttääkseen legitimiteettinsä pitkällä tähtäimellä on selvää, että jotain on kuitenkin tehtävä talouden elvyttämiseksi. Nämä keinot eivät välttämättä tule kuitenkaan linjaamaan länsimaista liberalismia, vaikka sitä monet sijoittajat kovasti toivovatkin.

Valtiokapitalismin tulevaisuus tulee riippumaan todennäköisesti hallituksen kyvystä hyödyntää Vietnamin geopoliittisia resursseja. Nain argumentoi professori Long S. Le Houstonin yliopistosta, jonka mukaan vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen Vietnam on siirtänyt niin taloudellisen kuin ulkopoliittisen fokuksensa ASEAN:in ja Kiinan puoleen ja  vetäytynyt Yhdysvaltojen, Japanin ja EU:n hidastuneiden talouksien välisestä yhteistyöstä. Taloudelliset suhteet  etenkin Kiinan kanssa ovat vahvistuneet ja se on nykyään Vietnamin suurin kauppakumppani. Tämä saattaa vaikuttaa yllättävältä, sillä Vietnam on ollut yksi suurimpia kriitikoista Filippiinien ohella Kiinan vaateista Etelä-Kiinan merellä.

Vaikka Vietnamin johtajat ovat julkisesti kritisoineet Kiinaa agressiivisemmasta käyttäytymisestä Etelä-Kiinan merellä, jolla Vietnamilla on oma aluevaateensa, monien kansalaisten mielestä Vietnamin hallitus ei ole tarpeeksi aktiivisesti torjunut Kiinan tunkeutumista Vietnamin suvereeniselle alueelle. Hallituksen johtajat ovat tunnustaneet, että suuremmalla erimielisyydellä Kiinan kanssa olisi kielteisiä vaikutuksia maan kehitysyhteistyöpolitiikkaan. Siksi Vietnamin retoriikka Kiinaa vastaan on ollutkin maltillisempaa kuin esimerkiksi Filippiinien hallituksen, jolla onkin huomattavasti pienemmät kauppasuhteet Kiinaan.

Vuonna 2012 Vietnamin virkamiehet lupasivat Kiinalaisille, että aluevaateet eivät saa vaikeuttaa maiden elintärkeitä kahdenvälisiä suhteita. Tällaiset lupaukset ovat asettaneet hallituksen tukalaan asemaan, jossa se on joutunut hajottamaan Kiinan vastaisia mielenosituksia, ja näkyvästi asettumaan ns. ’vihollisen’ puolelle. Mielenosoitusten kieltämiset ja lukuisat pidätykset on tähän mennessä oikeutettu sillä, että ne antavat pelivaraa vihamiehille hyödyntää niitä hallituksen kumoamiseen. Kommunistisen puolueen kotimainen legitimiteetti tulee rappeutumaan entisestään, jos puolueen jäsenet jatkavat sympatisointia Kiinan kanssa hyvittääkseen maan taloudellisia tappioita, etenkin sen valossa, että Kiinan tuonti maahan syö työmahdollisuuksia Vietnamissa. Jos hallitus on kykenemätön puhdistamaan valtionyritysten korruptoituneisuutta ja siten palauttamaan taloudellista kasvua, on vain ajan kysymys milloin Kiinan vastaiset mielenosoitukset alkavat enentyneesti muuttumaan hallituksen vastaisiksi mielenosoituksiksi.

Vietnam on edelleen leimahduspiste Tyynellemerelle palanneessa suurvaltojen välisessä kilpailussa. Vietnamilla on maantieteellinen etu joka voi mahdollistaa maan nousun seuraavaksi tärkeäksi Kaakkois-Aasian keskukseksi, jolla on keskeinen rooli Etelä-Kiinan meren kiistassa. On kuitenkin otettava huomioon, että maan viimeaikoina ilmaisemalla sympaattisuudella Kiinaa kohtaan voi olla merkittäviä seurauksia kiistaa ympyröivään valtojen tasapainoon.