Ukrainan vallankumouksen edetessä moni asia on vielä epävarmaa, ja varsinkin Krimin epävakaa tilanne näyttää kehittyvän hyvin nopeasti. Uusimpien tietojen mukaan Janukovytš on paraikaa Venäjällä, mikä ei ole Moskovalle välttämättä kovin mukava tilanne. Tällä hetkellä on kuitenkin selvää, että Ukrainan uusi johto Kiovassa pyrkii tekemään pesäeroa entiseen hallintoon ja etenkin ex-presidentti Janukovytšiin. Ukrainan parlamentti eli Verkhovna Rada päätti tällä viikolla, että mikäli virastaan erotettu presidentti Viktor Janukovytš saadaan kiinni, tullaan hänet lähettämään kansainvälisen rikostuomioistuimen eli ICC:n eteen.

Ei ole toistaiseksi kovinkaan selvää, kuinka uusi johto tosiasiassa eroaa entisestä, mutta on joka tapauksessa mielenkiintoista seurata, millä tavoin ja mistä rikoksista vanhoja poliittisia johtajia tuomitaan – jos heitä ylipäänsä saadaan oikeuden eteen. ICC:n vetäminen mukaan poliittiseen konfliktiin ja sen jälkipuintiin (sikäli kun voidaan vielä puhua jälkipuinnista) on hieman kummallista, ja teko voidaankin nähdä enemmän poliittisena julkilausumana kuin osana oikeusprosessia. Onko kuitenkin mahdollista, että Janukovytšia syytettäisiin Kiovan tapahtumista kansainvälisessä rikostuomioistuimessa?

Lyhyt vastaus on yksinkertaisesti: tuskin. On erittäin epätodennäköistä, että Ukrainan entistä presidenttiä tuomittaisiin ICC:ssä ”rikoksista ihmisyyttä vastaan”. Ensimmäinen haaste on nimittäin ICC:n syyttäjänviraston vakuuttaminen siitä, että tapausta kannattaa tutkia. Pelkkä Ukrainan parlamentin äänestys ei itsessään vielä aloita minkäänlaista kansainvälistä oikeusprosessia. Vaikka Ukraina virallisen pyynnön tapauksen tutkimisesta ICC:lle lähettäisikin (jota se ei ilmeisesti ole vielä tehnyt), tulisi syyttäjänviraston tehdä esitutkinnan jälkeen päätös varsinaisen tutkinnan aloittamisesta.

Tämä puolestaan vaikuttaa epätodennäköiseltä ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin, Rooman perussäännössä – eli kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisasiakirjasssa – määritelty ICC:n toimivaltuus koskee ainoastaan kaikkein vakavimpia kansainvälisiä rikoksia: kansanmurhaa (tai ”joukkotuhonta”, kuten se eduskunnan hyväksymässä sopimuksen suomennoksessa on muotoiltu) sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan sekä hyökkäysrikoksia. Näistä ensimmäinen on määritelty tekona, jonka tarkoitus on ”kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän hävittäminen – – joko kokonaan tai osittain”. Sotarikokset puolestaan ovat kansainvälisten, sodan oikeussääntöjä koskevien sopimusten rikkomista aseellisen konfliktin aikana.

On helppo nähdä, miksi Janukovytšia ei tulla syyttämään kansanmurhasta tai sotarikoksista, mutta on tietysti etäisesti mahdollista, että ICC tutkisi Kiovan helmikuisia tapahtumia nimenomaan rikoksina ihmisyyttä vastaan. Rooman perussäännössä rikokset ihmisyyttä vastaan on määritelty käsittämään laajasti useita erilaisia rikoksia aina orjuudesta seksuaaliseen väkivaltaan, mutta yhteinen nimittäjä näille teoille on se, että ne tehdään ”osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä”. Kiovassa kuoli viime viikon väkivaltaisten tapahtumien aikana joidenkin lähteiden mukaan noin 100 ihmistä, ja vaikuttaa siltä että ainakin osa näistä kuolemista seurasi nimenomaan hyökkäyksestä siviiliväestöä kohtaan. Tuon hyökkäyksen laajamittaisuudesta ja järjestelmällisyydestä voidaan kuitenkin väitellä, eikä vaikuta todennäköiseltä, että ICC:n syyttäjänvirasto katsoisi sen olevan tarpeeksi vakavaa.

Toinen syy on, että Rooman perussäännön artikkelin 17 mukaan ICC ottaa vastaan ainoastaan tapauksia, joissa valtio itse ei ole halukas tai kykeneväinen tuomitsemaan kansainvälisistä rikoksista epäiltyjä henkilöitä. On todennäköistä, että ukrainalaiset haluaisivat rikoksista syytettyjen oikeuskäsittelyn tapahtuvan nimenomaan Ukrainassa. Parlamentin päätös ”lähettää” Janukovytš ja hänen liittolaisensa ICC:n eteen on tässä vaiheessa kriisiä enemmän poliittinen julkilausuma kuin mitään muuta. Uusi hallinto haluaa vakuuttaa niin ukrainalaiset kuin kansainvälisen yhteisön siitä, että edellinen hallinto oli rikollishallinto ja uusi hallinto puolestaan legitiimi. Ukrainalaisen oikeusjärjestelmän puolueettomuus on vähintäänkin hataralla pohjalla, mistä viitteitä antaa esimerkiksi entisen pääministeri Julia Timoshenkon kohtalo, eikä ole lainkaan selvää miten puolueeton mahdollinen Janukovytš –oikeudenkäynti olisi. Toisinaan maiden halukkuus tuomita omat rikollisensa – ja siten välttää ICC:n tuomiovalta – saattaakin johtaa tuomittujen osalta ikäviin seurauksiin.

Voi kuitenkin olla, että ICC:n syyttäjänvirasto haluaisi tutkia Ukrainan tapausta osoittaakseen, ettei se ole pelkästään kiinnostunut Afrikasta. Tällä hetkellä kaikki ICC:n tutkinnassa olevat tapaukset koskevat Afrikkalaisia, ja Afrikan unioni onkin syyttänyt ICC:tä puolueellisuudesta sen syyteharkinnassa. Afrikka-fokus on kansainväliselle rikostuomioistuimelle kieltämättä uskottavuusongelma, eivätkä rasismi- ja kolonialismisyytökset kerro suuresta luottamuksesta järjestöä kohtaan – ainakaan afrikkalaisten parissa. Mutta keskittyminen Afrikassa tapahtuneisiin rikoksiin kertoo kuitenkin enemmän kansainvälisestä valtapelistä sekä rikostuomioistuimen lähentymisestä YK:n turvallisuusneuvoston kanssa kuin rasismista. Kun ICC valitsi uutta syyttäjää vuonna 2011, ei monia yllättänyt Fatou Bensoudan, Gambialaisen naisen, valinta syyttäjän tehtävään. ICC tiedostaa uskottavuusongelmansa, mutta haluaa olla vakavasti otettava kansainvälinen toimija. Sitä sen tulee myös olla, jos se haluaa aidosti ajaa kansainvälisen oikeuden asiaa.

Kaiken valossa ei kuitenkaan vaikuta todennäköiseltä, että Ukrainan tähänastiset tapahtumat johtaisivat ICC –oikeuskäsittelyyn. Kriisi saattaa kuitenkin vielä eskaloitua Krimin niemimaalla, eikä Ukrainan tulevaisuus ole kovin vakaalla pohjalla. Lisäksi jos ja kun Janukovytš majailee Venäjällä, Moskovassa tullaan pohtimaan tarkkaan hänen luovuttamistaan mikäli häntä tullaan syyttämään ICC:ssä. Venäjä ei ole ICC:n jäsenvaltio, mutta poliittinen hinta rikostuomioistuimessa syytetyn suojelemiselle olisi erittäin korkea.

Tapaus kuitenkin nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä ICC:n roolista konfliktien ratkaisussa ja niiden pitkittämisessä. Kansainvälinen oikeus, sellaisena kuin se nykyisin ymmärretään, on kohtalaisen uusi rakennelma. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustusasiakirja, Rooman perussääntö, astui voimaan 2002, ja tällä hetkellä sen on ratifioinut 122 valtiota. Tämän päivän kansainvälisessä yhteisössä on mahdollista siis tuomita kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneitä yksilöitä, ei pelkästään valtioita.

Tämä kehityssuunta on tervetullutta siinä määrin kun se edistää kansainvälisen oikeuden käsitettä, mutta aiheuttaa myös ongelmia. Joissain tapauksissa katsotaankin ICC:n vaikeuttaneen konfliktin ratkaisua. Esimerkiksi Joseph Konylle, ugandalaiselle sissijohtajalle, on Ugandassa ehdotettu vapautusta tuomiosta antautumista vastaan. Tällä hetkellä häntä kuitenkin syytetään ICC:ssä sotarikoksista sekä rikoksista ihmisyyttä vastaan, eikä häntä siten voida vapauttaa ugandalaisten itsensä toimesta. Puhutaan ”rauha vastaan oikeus” –vastakkainasettelusta, eikä aina ole selvää kumman toteutuminen olisi parempi konfliktin jaloissa kärsiville ihmisille. Ukrainassa ongelmat ovat toki monilta osin niin perustavanlaatuisia, että konflikti voi jatkua riippumatta siitä saadaanko Janukovytšin oikeuden eteen. Varsin huomionarvoista on kuitenkin se, että panokset ”post-neuvostoliittolaisessa” politiikassa ovat erittäin kovia, eikä vallasta ole usein turvallista luopua – Janukovytškin on joutunut nyt pyytämään Venäjältä apua henkilökohtaisen turvallisuutensa varmistamisessa. Ukrainan vakaudessa onkin paljon kyse siitä, kuinka paljon tämän poliittisen konfliktin häviäjät voivat luottaa oman turvallisuutensa toteutumiseen, oikeudesta puhumattakaan.