Viimeisen runsaan kuukauden aikana on maailmalla ja suomalaisessa mediassa seurattu tiiviisti Krimin kriisin kehittymistä. Ukrainan vallankumouksen jälkimainingeissa Venäjä ensin siirsi joukkoja Krimin niemimaalle, ja päätyi krimiläisten kansanäänestyksen seurauksena liittämään alueen osaksi Venäjän Federaatiota. Iltapäivälehtien lööpeissä on esiintynyt silkkaa paniikkia, ja asiantuntijalausunnoissakin melkoista yllättyneisyyttä. Aina kun kansainvälisessä politiikassa näyttää tapahtuvan suuria muutoksia, on suuri houkutus sanoa kaiken muuttuneen. On kuitenkin oleellista huomioida, että taustalla vaikuttavat laajemmat trendit, joiden vaikutukset ovat olleet esillä jo aiemmin, ja tulevat siten myös vaikuttamaan vielä pitkään tämän kriisin jälkeen. Esimerkiksi Venäjän nousu, Ukrainan epävakaus ja sekä EU:n haluttomuus käyttää sotilaallista voimaa ovat kaikki tekijöitä, jotka ovat olleet olemassa ennen kevättä 2014.

Tärkeää on siis ymmärtää, että yllättäviltä vaikuttavat tapahtumatkaan eivät tapahdu sattumalta. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa on sen ansioksi – tai tappioksi, näkökulmasta riippuen – totuttu tarkastelemaan asioita varsin laajasta näkökulmasta ja trendien kautta. Joskus tämä lähestymistapa on tarpeellinen ja oikeutettu, mutta toisinaan mennään myös metsään. Osa ongelmaa on, että suurten linjojen näkeminen voi olla helppoa (varsinkin, jos omat lähtökohdat ovat ideologiset), ja siten myös houkutus selittää kaikkia maailman tapahtumia megatrendien avulla suuri. Makrotason tarkastelun markiisi, maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki esimerkiksi selitti Ukrainan kriisiä blogissaan paluulla 1800-luvulle sekä, totta kai, uusliberaalilla maailmanjärjestyksellä. Suuren mittakaavan selitysmallit eivät aina tuo mukanaan suurta selitysvoimaa.

Miten Ukrainan kriisin kaltaisia tapahtumia pitäisi sitten pyrkiä selittämään? Yhtäältä pitäisi pyrkiä välttämään kriisin myrskynsilmässä tehtyjä hätäisiä johtopäätöksiä, mutta toisaalta pelkkiin megatason trendeihin nojaaminen ei myöskään ole hyödyllistä. Vastaus löytyykin, kuten usein, jostain näiden lähestymistapojen välimaastosta. Kansainvälinen politiikka on luonteeltaan varsin monimutkaista: siinä vaikuttavat samanaikaisesti useat toimijat, intressit, trendit ja kaikki tapahtuu historiallisessa viitekehyksessä sekä usein varsin nopealla temmolla. Objektiivista analyysiä vaikeuttaa oleellisesti myös ristiriitainen tai puuttellinen informaatio, mikä osaltaan on kovasti värittänyt Ukrainan kriisin eri tulkintoja. Kokonaiskuvan saaminen vaatiikin ennen kaikkea malttia: täytyy välttää kiusausta hypätä suoraan johtopäätöksiin, oli johtopäätöksen perusteena sitten yksittäinen, ”mullistava” tapahtuma tai taustalla vaikuttava, kaiken selittävä historiallinen trendi.

New York Timesin kolumnisti Thomas Friedman on kuuluisa maailmaa syleilevästä tyylistään ja tavastaan kirjoittaa tapahtumista nimenomaan suuriin trendeihin nojaten (hänen kunniakseen onkin perustettu oped-generaattori, joka tuottaa hämmästyttävällä tarkkuudella friedmanilaisia kolumneja) . Uusimmassa kolumnissaan Friedmanilla on kuitenkin ainakin yksi hyvä huomio: aika näyttää tapahtumien todellisen luonteen. Olkoonkin, että samaisessa kolumnissa hänen keskeinen argumenttinsa on, että Putinin suurimmat haasteet Ukrainan kriisissä ovat ihmisluonto, luontoäiti sekä Mooren laki. Tapahtumaa seuranneet asiantuntijat ovat ei-niin-yllättäen keskittyneet hieman pienemmän mittakaavan konkreettisiin haasteisiin. Joka tapauksessa hänen ”morning-after-the-morning-after” -vertauksensa (joka ei ilmeisesti kuitenkaan liity dagen efteriin?) on sensaatiohakuisen median viitekehyksessä osuva huomio, jonka keskeinen sanoma on: jäitä hattuun.

On kuitenkin huomioitava myös, että kriisien yhteydessä ei ole myöskään viisasta sulkea silmiään muutokselta. Toisinaan tilanne voi kehittyä kovin nopeasti, ja silloin toimijoiden on tehtävä nopeita siirtoja. Usein haastavinta ulkopolitiikan toteuttamisessa onkin löytää tasapaino hätäilyn ja myöhästelyn väliltä: äkkinäiset liikkeet voivat aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin kärsivällisyys, mutta toisaalta liika odottelu voi olla tuhoisaa. Tärkeintä onkin olla varautunut erilaisiin mahdollisuuksiin, ja tähän jokainen kompetentti ulkoasiain- ja puolustushallinto pyrkiikin. Nopeita siirtoja on helpompi tehdä, kun on varautunut muutokseen. Kansainvälisen politiikan trendien ymmärtäminen edesauttaa tätä varautumista, ja tämän vuoksi Suomessakin niin ulkoministeriön kuin puolustusvoimien organisaatioon kuuluu jonkinlainen tutkimusosasto. Olisi suotavaa, että näistä toiminnoista ei tingittäisi – pikemminkin panostettaisiin enemmän – vaikka valtio tämänhetkisessä taloustilanteessa joutuukin säästämään.

Varautumista kriiseihin on tutkimuksen lisäksi esimerkiksi puolustuskyvyn ylläpitäminen, jonka olemassaolo ei poissulje diplomaattista ulkopolitiikkaa. Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on tapana asettaa puolustuskyky sekä sovitteleva ulkopolitiikka vastakkain: ikään kuin emme tarvitsisi edellistä, kunhan pitäydymme jälkimmäisessä. Tämä näkemys on harhaanjohtava ja vahingollinen todellisen varautumisen kannalta. Sikäli kun tuo näkemys perustuu pasifismiin tai sensuuntaisiin tuntoihin, ei ongelma ole niinkään väkivallattomuudessa tavoitteena (joka on, tässä huomautettakoon, kunnioitettava tavoite) vaan pikemminkin väkivallattomuudessa menetelmänä – onko se realistinen vastaus tämän päivän tai tulevaisuuden turvallisuushaasteisiin?

Ukraina onkin onneksi omalla tavallaan avannut Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun solmukohtia, kuten kollegani jo aiemmin kirjoitti (tämän on myös puolustusministerimme huomannut). Ukrainan kriisi ei sinänsä muuta Suomen turvallisuupoliittista ympäristöä, joten esimerkiksi yhtäkkinen Nato-myönteisyys ei sinänsä ole rationaalinen reaktio – vaikka se turvallisuuspoliittisena kantana sinänsä järkevä olisikin. On myös mielenkiintoista huomata, että enemmistö suomalaisista vastustaa edelleen Nato-jäsenyyttä, mutta toisaalta yli puolet ryhtyisi sitä kannattamaan, mikäli valtiojohto sen kannalle päätyisi. On joka tapauksessa turvallisuuspolitiikan tulevaisuuden kannalta edullista, että eri vaihtoehdoista voidaan keskustella vapaammin.

Mitä tarkalleen ottaen Ukrainan kriisistä ja Venäjän toimista sitten voidaan sanoa nämä seikat huomioonottaen – maltillisesti, mutta asiallisesti? Parhaat puheenvuorot ovat olleet kärsivällisiä, tilanteen taustat ja mahdolliset kehityskaaret huomioonottavia. Arkady Moshes kirjoitti välittömästi Ukrainan vallankumouksen jälkeen, että vielä ei ole syytä juhlaan. Vaikka Krimin kriisi jäi ennustamatta, nosti teksti esille seikkoja Ukrainan poliittisesta hauraudesta, jotka ovat edelleen varsin oleellisia – sotilaallisesta kriisistä huolimatta. Vaikka monet seikat ovat muuttuneet, ovat laajemmat ongelmat edelleen taustalla vaikuttamassa.

Lopuksi lienee aiheellista ottaa askel taaksepäin ja tarkastella Ukrainan kriisiä alussa mainitsemieni laajempien trendien valossa. Sami Sillanpään tuoreessa kolumnissa puhutaan nykymaailmasta ”ei-kenenkään-maailmana”. Kansainvälisen politiikan tutkimuksen jargonissa tämä kääntyisi ”moninapaiseksi” maailmaksi, ja Sillanpää erottaakin nykytilan niin kylmän sodan kaksinapaisesta ja 90-luvun yksinapaisesta maailmasta. Moninapaisuudessa ei ole sinänsä mitään uutta, ja itse asiassa kaksi- tai yksinapaiset järjestelmät ovat poikkeuksellisempia kuin moninapaiset järjestelmät. Vallan hajautuminen laajemmalle – puhutaan vallan diffuusiosta – tarkoittaa sitä, että yhä useampi toimija pystyy kilpailemaan tasapuolisemmin, niin kuin esimerkiksi Venäjä nyt on jälleen osoittanut. Sillanpää puhuu myös keskinäisestä riippuvuudesta rauhaa edistävänä voimana – tämä optimistinen ajatus on ollut kansainvälisen politiikan parissa ainakin 1900-luvun alusta lähtien, mutta siitä on tullut tavallaan jopa klisee, koska yhteistyö ei valitettavasti ole estänytkään sotia.

On myös puhuttu suurvaltapolitiikan paluusta – tai vähintäänkin käsitysten muuttumisesta – ikään kuin valta ei olisi vaikuttanut kansainvälisissä suhteissa kylmän sodan jälkeen. On kuitenkin ymmärrettävä että neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kansainvälistä politiikkaa ovat edelleen ohjanneet myös kylmät, valtapoliittiset intressit, vaikka Kosovon, Afghanistanin, Irakin, Georgian tai Libyan sotia ideaalien puolustamisena esitettäisiinkin. Maailma muuttuu, mutta politiikan luonteella on edelleen tiettyjä erityispiirteitä. Näitä säännönmukaisuuksia selittämään tarvitaan tieteellistä tutkimusta, ja säännönmukaisuuksien soveltamisessa puolestaan rutkasti kärsivällisyyttä.