Viimeisten kahden vuoden aikana Egypti on tehnyt täyskäännöksen suhtautumisessaan Afrikkaan. Se on sopinut yhteistyösopimuksen Etiopian ja Sudanin kanssa liittyen Niilin vedenkäyttöön maaliskuussa 2015. Saman vuoden kesäkuussa maa isännöi 26 Afrikan maata sisältävän TFTA-sopimuksen allekirjoitusta Sharm el Sheikhissä. Virallisten sopimusten lisäksi Egypti on aktiivisesti lähettänyt diplomaattisia delegaatioita ympäri mannerta.

Egypti on aiemmin näytellyt keskeistä roolia Afrikkalaisessa järjestelmässä. Egyptin entisellä presidentillä Gamal Abdel Nasserilla oli keskeinen rooli Afrikan Unionin perustamisessa ja kolonialistisen järjestelmän purkamisessa 50- ja 60-luvuilla. Nasser nähtiin Etiopian Haile Selassien kanssa ikonisina afrikkalaisina johtajina. Molemmat johtajat olivat itsenäisen ja voimakkaan Afrikan symboleita. Kiinnostus Afrikkaa kohtaan kuitenkin asteittain väheni ja presidentti Hosni Mubarakin valtakauden lopulla kiinnostus Afrikkaa kohtaan oli liki olematonta. Mubarakin pojan Gamal Mubarakin myötä nouseva nuorempi eliitti oli lännessä koulutettua ja koki henkisesti yhteyttä ennemmin Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan kuin Afrikkaan. Suhteet Afrikkaan olivat pitkälti olemattomia. Pohjakosketuksensa Egyptin eteläinen politiikka koki presidentti Mursin lyhyeksi jääneellä valtakaudella. Kaiken muun sekoilun ohella maan poliittinen johto onnistui vahingossa keskustelemaan mahdollisuudesta pommittaa Etiopiaa suorassa tv-lähetyksessä.

Afrikan Unioni ja Egypti yhdessä rähmällään

Vuoden 2013 vallanvaihdoksen jälkeen maa erotettiin Afrikan Unionista järjestön tulkitessa tapahtumat perustuslain vastaiseksi vallankaappaukseksi. AU teki tässä suhteessa rohkean pesäeron muusta kansainvälisestä yhteisöstä lännen keskittyessä lähinnä vaikenemaan Mursin syrjäyttämisestä. Tarmokkaan diplomaattisen kampanjoinnin myötä Egypti päästettiin takaisin mukaan AU:n huippukokoukseen vain vuosi erottamisen jälkeen. Afrikan unioni pyörsi päätöksensä vallanvaihdosta johtaneen entisen kenraalin Abdel Fattah Al-Sisin noustua presidentiksi keväällä 2014 järjestetyissä vaaleissa.

Päätös on ristiriidassa AU:n omien sääntöjen kanssa ja asettaa aiemmin tehdyt päätökset maiden ulos sulkemisesta kyseenalaiseen valoon. Osallistumiskiellon päättäminen osoittaa erityisesti Afrikan unionin kykenemättömyyttä vastustaa suurten maiden painostusta. Sekä Egypti, että AU kärsivät arvovaltatappion erottamiseen liittyvässä diplomaattisessa kamppailussa.

Niili ikuisena huolenaiheena

Erityinen huoli Egyptin Afrikka politiikassa on Niilin vedenkäyttö. Niili on käytännössä ainoa vedenlähde muuten rutikuivassa maassa. Niilin vedenkäyttöä säätelee pääasiallisesti kaksi sopimusta siirtomaavallan ajalta. Tärkeämpi vuonna 1959 Sudanin kanssa solmittu sopimus takaa Egyptille 55,5 miljardin kuutiometrin vuosittaisen vesiosuuden. Sopimuksen perusteella Egypti saa leijonanosan koko joen vedestä, mikä ei suinkaan miellytä yläjuoksun maita. Etiopian kanssa Egyptillä on kaksi aiempaa sopimusta vuosilta 1902 ja 1993, joissa Etiopia sitoutuu olemaan vaikuttamatta veden virtaumaan Niilissä.

YK:n arvion mukaan Egyptissä on 120 miljoonaa asukasta vuoteen 2050 mennessä. Mikäli tämä ennuste toteutuu tulee jo valmiiksi vedenpuutteesta kärsivä maa olemaan todellisissa ongelmissa. Egypti onkin vastustanut kategorisesti kaikkia Niilin varren patohankkeita, siinä kuitenkaan onnistumatta. Etiopia aloitti renessanssi padoksi ristimänsä padon rakentamisen vuonna 2011 Egyptin läpikäydessä vallankumouksen jälkeistä myllerrystä. Patohanke ajoi maat sodan partaalle presidentti Mursin hallintokaudella. Egypti pelkäsi padon antavan Etiopialle mahdollisuuden säännöstellä Egyptin saamaa vesimäärää. Maaliskuussa 2015 Egypti, Etiopia ja Sudan kuitenkin allekirjoittivat periaatesopimuksen patohankkeeseen liittyen. Sen myötä Egypti antoi Etiopialle luvan padon rakentamiseen, kunhan se tapahtuu tiukasti kansainvälisessä valvonnassa, eikä vaikuta Egyptin vedensaantiin. Egyptin viranomaisten mukaan he voivat paremmin vaikuttaa patohankkeeseen olemalla kumppanina siinä, kuin jyrkästi vastustamalla.

Taloudellinen piristysruiske

Vuoden 2011 vallankumouksen jälkeen Egyptin talous on ollut varsin huonolla tolalla. Epävakauden myötä investoinnit maahan ovat vähentyneet ja se kaipaa kipeästi uusia tulonlähteitä. Afrikan nopeasti kasvavat markkinat nähdään yhtenä potentiaalisena suuntana talouden kasvamiselle. Egyptin hallinto onkin kannustanut yrityksiä tekemään kauppaa erityisesti Saharan eteläpuolisten maiden kanssa. Egypti näkee itsensä myös porttina eurooppalaisille yrityksille kauppaan Afrikassa.

Taloudellista yhteistyötä tehostaakseen Egypti isännöi kolme afrikkalaista vapaakauppa-aluetta yhdistäneen TFTA-vapaakauppasopimuksen allekirjoitusta heinäkuussa 2015. Historialliseksi luonnehdittu sopimus muodostaa toteutuessaan 26 maasta koostuvan vapaakauppa-alueen, jossa asuu yli 600 miljoonaa ihmistä. Alue ulottuu Kairosta Kapkaupunkiin ja sen yhteenlaskettu BKT on noin 885 miljoonaa euroa. Suurista odotuksista huolimatta sopimuksen todellista hyötyä on epäilty. Afrikan sisäisen kaupan suurimpina haasteina eivät ole niinkään byrokraattiset esteet, vaan ennemminkin infrastruktuurin puute. Myös taloudellisesti hyvin erilaisten talouksien yhdistäminen yhden säännöstön alle tulee olevaan haastavaa. Allekirjoitetun sopimuksen käytännön toteutus tulee olemaan poliittisesti liki mahdotonta. Huolimatta Egyptin kovasta innosta panostaa Afrikan kauppaan käytännön toteutuma on varsin mitätöntä. Vuonna 2014 Egyptin viennin volyymi sodan tuhoamaan Syyriaan oli suurempi, kuin sen suurimman Saharan eteläpuolisen kauppakumppanin Kenian kanssa.

Ongelmat naapurustossa pakottavat etsimään uusia ystäviä

Mistä Egyptin into suunnata uudestaan kohti Afrikkaa johtuu? Selityksiä löytyy sekä alueellisesta tilanteesta että presidentti Sisin henkilökohtaisista intohimoista. Egyptin käydessä sotaa Saudi-Arabian rinnalla Jemenissä, Siinain niemimaan terroristien aiheuttaessa jatkuvia ongelmia ja Libyan ja Syyrian ollessa täysin romahtaneita ei Egypti halua enää uusia ongelmia takapihalleen Afrikkaan. Mikäli patokiista eskaloituisi Etiopian kanssa, olisi Egypti ongelmissa jokaisessa ilmansuunnassa. Vallankumouksesta toipuva valtio pysyy huojuen pystyssä jo pelkästään omien sisäisten ongelmiensa kanssa, joten se ei missään nimessä tahdo lisää painetta ulkopuolelta.

Toinen mahdollinen selitys liittyy Egyptin arvovaltaan. Entinen Lähi-idän johtovaltio ei pysty enää osoittamaan samanlaista johtajuutta alueella Turkin, Iranin ja Saudi-Arabian ollessa kaukana sen edellä kehityksessä. Suurvaltakompleksistaan kärsivä Egypti pystyy sen sijaan esiintymään vahvana johtajana afrikkalaisessa kontekstissa. Verrattuna muihin Afrikan Unionin maihin, Etelä-Afrikkaa lukuun ottamatta, on Egypti vahva niin taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Edelliseen liittyy myös presidentti Sisin henkilökohtaiset halut esiintyä vallankumouksellisen sotilasjohtajan Nasserin perillisenä. Sisi toivoo hänet muistettavan paitsi Egyptin pelastajana, myös suurena alueellisena johtajana. Sisi seuraa Nasserin jalanjälkiä niin sisä- kuin ulkopolitiikassaankin. Ottaen huomioon Nasserin roolin Afrikan vapauttamisessa on vain luonnollista, että myös Sisi pyrkii esiintymään Afrikan ystävänä.